Niin se aika rientää, puolivuotta viime vuoden surullisimmasta päivästä, 8-vuotta pikku Etnan syntymästä.

Viime vuoden elokuu määritti sen, että aina tästä eteenpäin Etnan syntymäpäivä muistuttaa Zeuksen kuolinpäivästä puolen vuoden heitolla.

Mitäpä muuta sitä onkaan kuin syntymää ja kuolemaa ja näiden kahden välissä elämää. Toisilla enemmän, toisilla vähemmän, määrätyn verran kullakin.
Elämän päiviä elettäväksi, että aikanaan on valmis kuolemaan.
Hitaasti tai nopeasti, odotetusti tai odottamatta, ennemmin tai myöhemmin, mutta siinä mielessä kohtalokkaasti, ettei siltä voi yksikään elävä välttyä.

Mutta enemmän kuin kuolemaa, on aika ajatella elämää, tänään tässä ja nyt. Toivottavasti vielä huomennakin, kun Etna täyttää vuosia, niin kuin joka vuosi tähän aikaan, tai näihin aikoihin.

22. helmikuuta Etna 8-vuotta ja jos joku tuttava sattuu ajoissa tämän lukemaan, niin syntymäpäivän kunniaksi on tarjolla ainakin kakkua, jos nyt harkitusti kahviakin, mutta vain huomenna täällä tarkemmin määrittelemättömään aikaan.

Mukavaa helmikuun loppupuoliskoa ihan jokaiselle kanssakulkijalle toivottelee Etna ja me muut.

Viime viikkoina taas on ollut tunteet vähän pinnassa. 

Moneen kertaan ja monessa eri tilanteessa. 

Viimeksi tänään lenkillä vedet valuivat poskille lupaa kysymättä

kun ikävä tuntui niin musertavalta.

Näin viime yönä unen, 

jossa Zeus oli juuri niin kuin eläessään. 

Ihana,

iloinen,

vahvasti läsnä tekemättä kuitenkaan itsestään liian suurta numeroa,

ihan niin kuin se oli koko elämänsä ajan.

Siinä unessa se katsoi minua suoraan silmiin ja

heilutti häntää.

Katsoi vain ja heilutti häntää.

Ei mitään muuta.

Se toi minun mieleeni intiaanin rukouksen.

"Kun olen kuollut,

itke hiukan minun vuokseni.

Ajattele toisinaan,

mutta älä liikaa.

Ajattele minua silloin tällöin, 

sellaisena kuin olin eläessäni.

Toisinaan on mukava muistella,

mutta ei kauan.

Jätä minut rauhaan,

niin minäkin jätän sinut rauhaan

ja niin kauan kuin elät

säästä ajatuksesi eläviä varten."

25.9.2017  kirjoitin instagramissa intiaanin rukouksen yhteyteen seuraavasti.

Tänään, 

juuri tänään

on se päivä kun ajattelen sinua,

sellaisena kuin olit eläessäsi.

Sellaisena kuin olit kuollessasi.

Tänään,

juuri tänään,

minä itken sinun vuoksesi.

Elävät elävät vaikka en juuri nyt ajattelisikaan heitä,

mutta sinä et elä,

vaikka kuinka ajattalisin,

muistelisin,

itkisin. 

Unessa tilanne oli hyvin arkisen tuntuinen. 

Palasin jostain, 

olin ollut pitkään poissa.

Ja me kohtasimme toisemme,

minä ja Zeus.

Katselimme toisiamme silmiin ja

Zeus heilutti häntäänsä, 

niin kuin se aina teki kun me kohtasimme.

Aamulla minusta tuntui,

että tuossa unessa oli viimeinen kohtaaminen,

jälleennäkeminen ja hyvästien jättö,

yhtäaikaa.

Ei ihme, että niin lenkillä,

kuin tälläkin hetkellä, vedet valuvat poskille. 

Kun mielessä pyörii hiljaa hyvästien lailla hiipuvat sanat,

"jätä minut rauhaan, niin minäkin jätän sinut rauhaan,

ja niin kauan kuin elät, säästä ajatuksesi eläviä varten.

                                     Mun sydämeni tänne jää, kun aika on mun mennä pois,

                                        syystuuli vaan soi lauluaan kuin kaiken tietää vois.

Mun sydämeni tänne jää, aina asuinpaikalleen

vaik itse saan vain viivähtää kesäiltaan viimeiseen.

Kun mennyt oon, niin kuulet, vain kuiskeen rantamainingin,

jos uskot enemmän kuin luulet, siinä sua tervehdin.

Sä kevään näät taas kerran ja kuulet laulut lintujen,

jos herkistyt ees hetken verran, silloin ymmärrät sen. 

Mun sydämeni tänne jää, se lähelläsi aina on.

Sen tavoitat jos haluat, vaik maa ois lauluton.

Mun sydämeni tänne jää, aina asuinpaikalleen

vaik itse saan vain viivähtää kesäiltaan viimeiseen.

Sä kevään näät taas kerran ja kuulet laulut lintujen,

jos herkistyt ees hetken verran, silloin ymmärrät sen.

Mun sydämeni tänne jää, se lähelläsi aina on,

sen tavoitat jos haluat, vaik maa ois lauluton.

Mun sydämeni tänne jää, aina asuinpaikalleen, 

vaik itse saan vain viivähtää kesäiltaan viimeiseen.

J.V

Ajatuksia marraskuulta 2017

Monta viikkoa on vierähtänyt, ihan omalla painollaan elämä on jatkanut kulkuaan, ihan niin kuin se on tehnyt kautta aikojen. Monenlaista kommerverkkiä on tullut vastaan. Adjalla kaverikoirailu on lähtenyt hienosti sujumaan ja vaikka sen kanssa on pääsääntöisesti vierailtu vanhuskohteissa, niin se on pärjännyt loistavasti myös hieman haastavemmassakin kohteessa. Kaverikoirahuivikin tuli ansaittua hyvä tovi sitten ja vihdoin eilen niin Adjan kuin muutaman muunkin koiran virallinen "työasu" oli tipahtanut postilaatikkoon.

Kohteisiin on menty milloin milläkin ja kun kiire on päässyt pahasti yllättämään on neiti sitten istunut vaikka pyörän korissa. Hyvin se on onnistunut, ihan niin kuin nuo bussilla kulkemisetkin, vaikka Adja ehti 6-vuotiaaksi ja Etnakin lähemmäksi kahdeksaa vuotta, ennen kuin niiden kanssa ensimmäisiä kertoja julkisilla kuljettiin.

Meillä on hieno, aktiivinen kaverikoiraporukka, innostuneita, sitoutuneita, mukavia ihmisiä ja ihan loistokoiria. Monta kertaa on kuitenkin harmittanut kaverikoirakeikalle lähteminen siitä syystä, että Etna jää kotiin aina murhemielin. Itkuhan siinä on joka lähdön hetkellä päässyt, yksin jäävältä koiralta siis. Onneksi kotiin tullessa neitokainen on kuitenkin ollut ihan rauhallinen. Jossain määrin kuitenkin joka kerta kun ulko-ovi aukeaa, niin Etnaa hieman arveluttaa kuka kumma sieltä oikein pyrkii sisään ja tämä epäileväisyys ja epävarmuus on läsnä riippumatta siitä onko Etna kotona yksin vai Adjan kanssa. Siinä vaiheessa kun Etna on varma siitä, että tulija olen minä, ei sen riemulla enää ole rajaa ja ilo on käsinkosketeltavissa.

Muutamille kaverikoirien yhteislenkeille olen luvan saatuani ottanut Etnan mukaa. Alun remmirähjäyksen jälkeen se on nopeasti sopeutunut tilanteeseen ja selviytynyt itsensä kanssa. Viimeksi meitä oli ihmisten ohella lenkillä mukana 9 koiraa ja vaikka nuo sosiaaliset taidot eivät Etnan osalta olekaan mitään vahvinta aluetta ja sillä puuttuu normaalit toimintamallit niin siihen nähden se pärjäsi hienosti. Siinä missä Adja alun jälkeen mennä rallatteli iloisesti muiden koirien seassa juoksennellen milloin edellä, milloin takana niin Etna hiippaili joukon hännillä. Ei se häntä koipien välissä kulkenut, vaan ei se kyllä pystyssäkään ollut. Epävarmuuden ja varovaisuuden pystyi aistimaan sen jokaisesta solusta ja olemuksellaan se kertoi olevansa hyvin pieni, vaaraton ja hyvin alistuvainen. Etnan onneksi yksikään koira ei ollut siitä liiaksi kiinnostunut. Se sai rauhassa hiippailla joukon hännillä ja tulla sinuiksi sen asian kanssa että se pärjää muiden koirien kanssa ja selviävänsä siitä hengissä. Ja kun sitä hieman kehui ja kannusti niin sen olemukseen ilmaantui hiuksen hieno huolettomuuden häivähdys, innostuipa se muutamaan kertaan jopa hölkyttelemään minun edelleni.

On oikeastaan aika järkyttävää tajuta miten lukossa tuo koira itsensä kanssa on, ja tiedostaa se asia ettei itse ehkä osaakaan auttaa sitä tarpeen vaatimalla tavalla. Ahdistus maximus on elämässämme tätä nykyä liki arkipäivää. Kun aikaisemmin minulta kyseltiin miten Zeuksen pois meno näkyy, vastasin ettei se juurikaan näy, ainakaan tytöissä. Elämä on jatkunut, päivät jatkaneet juoksuaan samaan malliin, vaikka yksi on joukosta pois.

Ensi alkuun ne ehkä hieman haeskelivat Zeusta. Kun portti aamulla aukesi niin ne kävivät tarkistamassa olohuoneen, samanlaisen kierroksen ne aina tekivät kun tulimme lenkiltä. Ne eivät tee sitä enää, mutta kun Zeuksen poismenosta on kulunut yli kolme kuukautta olen saanut huomata elämän alkaneen pelottamaan Etnaa. Epävarmuus on iskostunut syvälle sen sisuksiin ja huokuu ulos koko sen olemuksesta. Ahdistuksen ollessa pahimmillaan se hiipii pitkin seinän vieriä, katsoo epäillen kaikkea ympärillä olevaa ja mahdollisia uhka tekijöitä. Kyllä se onneksi osaa myös rentoutua ja nauttia elämästään, mutta onpa se kertaalleen laskenut alleen minun sylissä ollessaan kun pelko ja paine yksinkertaisesti kasvoivat liian suuriksi.

Syystä jos toisestakin, eikä vähiten yllä mainituista syistä nyt kovaa vauhtia lähestyvä lyhyt irtiotto arjesta pelottaa ja stressaa taas hävyttömän paljon. Lähinnä pelkoa luo kauhuskenaario siitä, että Etna syystä tai toisesta pääsisi irti eikä antaisi enää itseään kiinni. Kun muutamien satojen metrien päässä kotoa kulkee vt 12 ja lähiympäristössä on hyvin kaurisrunsaita maastoa, muusta riistasta nyt puhumattakaan. Kauhukuvat kauriin perään lähtevästä tai hysteerisenä karkaavasta Etnasta eivät ole mitenkään mieltä ylentäviä, joten varmaankin ensimmäisen kerran elämässäni joudun määräämään elukoiden hoitajan varustamaan Etnan koko toisiinsa kytketyillä tuplapannoilla tai valjaisiin ja pantaan puettuna. Kaiken lisäksi varmaan täytyy kirjoitella puhelinnumeroita kaikkiin mahdollisiin näkyviin paikkoihin. Ajatus siitä että itse ei pääse paikanpäälle ottamaan kiinni tai etsimään karannutta, vaikka toinen todellisuudessa on ihan turvassa, on jo liian kamala.

Siispä kun ajatuksena on olla kaksi yötä poissa kotoa ja jättää vastuu jollekin toiselle on lähteminen ollut minulle aina vaikeaa. Suurin saavutukseni sen suhteen oli kolmen viikon reissu ison lätäkön taakse ja elämysmatkailu Yhdysvalloissa ikimuistoisine kokemuksineen. Tuon reissun varjoina ja häälyvinä haamuina olivat painajaiset siitä, että koirille tapahtui jotain, enkä voinut niitä auttaa.

Minä selvisin reissusta hengissä, eikä koirilla ollut hätäpäivää. Surkuhupaisaa on kuitenkin ollut huomata se, että on ihan sama olenko lähdössä pois illaksi, yöksi vai viikoksi, niin joka kerta koirien jättäminen jonkun toisen hoitoon ja vastuulle on yhtä hankalaa.