Marraskuun aurinko

Aurinkoinen sää ja lyhyt koulupäivä houkuttelivat pakkaamaan reppuun mukaan pienet eväät vesipullon kanssa, nappaamaan kiikarit kaulaan ja suuntaamaan koirien kanssa luontopolulle. Kävellessäni huomasin, että eipä niitä teitä ja polkuja pitkin ollut tullutkaan sen kevään ”paskareissun” jälkeen kuljettua kertaakaan. 

Yhtenä syynä siihen olivat sieltä seuduilta havaitut punkit ja toisena syynä erään hevostallin pihasta tielle ryykäilevä iso labradorinnoutaja uros. Oli jännä huomata niin itsestä kuin koiristakin, miten käytöksemme muuttui kun tuo hevostalli lähestyi. Aikaisemmin iloisesti edellä ravanneet koirat hidastivat käyntiään ja siirtyivät ensin rinnalle ja sitten taakseni kulkemaan. Erityisesti Adja kulki hyvin varuillaan ja Etnakin pälyili pihapiirin ja tallin suuntaan kuin odotellen sitä hetkeä, kun labradorinnoutaja meidät havaitsee ja ryykää tielle.

Liekö koirien käytös ollut minusta johtuvaa, vai toimivatko ne niin kuin toimivat vain täysin vaistonvaraisesti, en osaa sanoa. Voi olla että tahtomattani viestin koirille sitä, että kohta voi taas yksi lenkki päättyä ikävällä tavalla, kun kulkiessani mietin ja harmittelin sitä, ettei tien varrelta löytynyt mitään kättä pidempää, ei keppiä tai edes mitään risua, millä kohti ryykäävää koiraa voisi yrittää pysäyttää. Tällä kertaa saimme ohittaa pihapiirin hevostalleineen kuitenkin ilman ikäviä välikohtauksia ja niin matka jatkui iloisesti kohti pellonreunaa ja sen takana odottavia pitkospuita. Aurinko oli paistanut vielä mukavasti kun lähdimme liikkeelle, mutta ehtiessämme pitkospuille se alkoi painua ja metsän puiden taakse. 

Jäimme juttelemaan polkujen risteymäalueella vastaan tulleen, lähellä asustelevan naisen kanssa ja aiemmin teksissä mainittu labradorinnoutaja tuli sattumalta puheeksi. Kerroin sitten, että nämä merkityn luontopolun reitit ovat minulle hyvin mieluisia reittejä kulkea, mutta kyseisen koiran takia liikkumiseni niillä alueilla on vähentynyt huomattavasti. Toukokuun ja marraskuun välille mahtuu aika monta kuukautta ja aikaisemmin, joskin kausittain minulla on tullut liikuttua tuon luontopolun varrella lähes päivittäin. 

Nainen kyseli sitten, että olenko ottanut asian puheeksi koiran omistajien kanssa. Totesin, että en ole tehnyt niin, mutta varmastikin pitäisi tehdä. Hän kertoi myös ettei koiraa oikeastaan juurikaan arkisin siinä edes näy, joten meillä on ollut todella huono tuuri, että olemme sen siitä pihasta saaneet niskoillemme usemman kerran. Kertaalleen omistaja on sen siitä käynyt pois hakemassa ja silloin totesi vain, ettei koira ole vihainen vaikka lähestyykin aggressiivisen oloisesti. Taisin silloin todeta että asia on ihan kunnossa, eikä siitä tarvitse sen suurempaa numeroa tehdä. Sen jälkeen olen kuitenkin usemman kerran tuon koiran saanut itse pysäyttää ja karkottaa, kun omistaja luimistelee tallin nurkilla ja vetäytyy itse tilanteesta pois. Mitään vakavaa ei koskaan ole sattunut, mutta toisinaan tekisi mieli käydä kysymässä, että eikö sitä voisi tällaisen tilanteen jälkeen edes pyytää anteeksi. 

Sekin asia hieman harmittaa, että Etnallehan on oikeastaan ihan sama, onko päin ryykäävä koira vihainen vai ei. Kilttikin koira riittää tuhoamaan pitkäksi aikaa sen työn, mitä sen kanssa on tehty kerta toisensa jälkeen uudelleen. Tänä vuonna olenkin huomannut miettiväni myös sitä, että entä jos joskus kohdalle osuukin sitten sellainen koira, joka tulee suoraan päin ja ampuu kiinni. Siskolleni kerran totesin, että juuri siitä syystä sisälleni on patoutunut käsittämätön määrä raivoa ja vihaa, joka purkautuu tilanteessa jossa vieras koira ryykää meitä päin. Alitajunnassani tiedostan sen, että jokainen tällainen kerta voi olla se viimeinen kerta, se kerta kun koira käy kiinni eikä Etnan luottamus elämään palaa enää koskaan. 

Aikamme juteltuamme jatkoimme matkaa kumpikin omaan suuntamme. Hän suuntasi kotiin päin, minä hiippailin koirien kanssa kohti järveltä kantautuvaa joutsenten huutoa. Huomasin näköalapaikan vieressä oleilevan laulujoutsen pariskunnan ja totesin koirille, ettemme tällä kertaa mene lähemmäksi. Joutsenet saivat jäädä siihen seuraamaan auringonlaskua ja me jatkoimme matkaa osittain takaisin päin ja sitten luontopolun viittoja seuraten eteen päin. 

Märät liukkaat pitkospuut eivät kuulu iha suosikki alustoihini, etenkään koirien kanssa, mutta hyvin niitä pitkin pääsi eteenpäin kun kaikessa rauhassa kuljeskeli. Kun järveltä kaikuva vesilintujen huuto jäi taaksepäin, astelimme metsän siimeksestä taas pellon reunaan. Koirien olemus kertoi sen, että siellä oli liikkunut hetki aikaisemmin joku muukin ja niinhän märkä pellon reuna kohta paljastikin tuon kulkijan. Komeat hirven jäljet kulkivat pellolta polun ja ojan yli metsään, ja pienemmät jäljet kertoivat sen, että oli niitä muitakin kulkijoita ollut. Omat ajatukseni olivat vielä hirven jäljissä ja siinä, että milloin sitä viimeksi tulikaan oltua hirven kanssa vastakkain metsässä, kun Adjan nenän edestä pölähti komea fasaanikukko, oli siinä tytöillä ihmettelemistä. Oma huomioini kiinnittyi tiasparveen ja kaivoin kiikarit esiin. Edellisenä päivänä olin käynyt metsästä etsimässä hömötiaista sitä kuitenkaan löytämättä. En siis ollut uskoa silmiäni kun sinitiaisten parvessa vietti aikaansa tyytyväisen oloisena myös hömötiainen ja kun jäin parvea siihen seurailemaan, niin äänihavainto vielä varmisti sen, etten toiveikkuutaani vain muuttanut pienempää kuusititaista hömötiaiseksi. 

Jo taas oli koirien huomio kiinnittynyt hieman toisaalle, olin juuri nostamassa kiikareita silmille uskoen että pellon takaa lähti hirvi, kun totesin, että kiikairen kuvaa säesti ravihevosen hörinä. Siellä se ravasi kaviot kopisten menemään ja hymy nousi väkisin suupieliin. On hienoa asua kaupungissa, jonka polkujen ja teiden varsilla voi vastaan tulla ihan mitä tahansa, ei ole pitkäkään aika kun eräs autoilija ajeli rauhakseen maantiellä rinnakkain lehmän kanssa. Lenkillä päivittäin kohtaan hevosia ja erityisesti aamu ja iltahämärän aikaan lenkkikavereina on ketusta ja mäyrästä lähtien tullut kuljettua samoilla pelloilla peurojen, kauriiden, jänisten ja rusakoiden, siilien, myyrien ja hiirien kanssa. Lintujakin on riittänyt ihan mukavasti, vaikka kiikaritkaan ei aina kulje mukana. Ehkä hienoimpia kokemuksia tänä kesänä oli kettuemon ja poikasten seuraaminen viereisellä pellolla ja tulipa kerran satuttua ketun ja poikasten väliinkin vahingossa. 

Kaiken näköistä sitä ehtii pyöriä mielessä kun muutaman tunnin käy koirien kanssa patikoimassa. Huvittavin ajatus lenkin aikana oli ajatus siitä, että ehkä hienoin luonnossa saavutettu kokemus on ollut se, kun on huomannut ettei ajattele yhtään mitään. On vain. 

Seuraava ajatus olikin se, että minulla on sellaiset aivot, jotka prosessoivat koko ajan jotain. Harva on se hetki, kun joku tuleva tai mennyt asia ei pyörisi mielessä, vaikka voisi ihan vain olla läsnä juuri siinä hetkessä. 

Auringonlaskun jälkeen alkoi hämärtyä aika nopeasti. Koivukujaa astellessamme huomasin, että saimme muutaman saattajan matkaan. Sinitiaiset seurasivat kulkuamme pyrähtämällä meidän etenemisemme tahtiin koivusta toiseen läheisen kappelin risteykseen asti. Sitten ne hävisivät jonnekin, vaikka meillä oli matkaa vielä kilometri tolkulla kulkematta. 

Ihan kohtuullisessa kunnossa oli luontopolun loppupätkä, vaikka mahtui sinne muutama aika kurainenkin kohta matkaan. Leveämmille ”pitkospuille” päästyämme alkoi koirien askel taas kevetä ja marssijärjestyskin muutui. Tällä kertaa koirat suostuivat ohittamaan paikallisen eläintarvikeliikkeen oven ilman erillisiä tupinoita tai mielenilmauksia ja loppumatkastakin saimme viellä kuunnella jo melko pimeältä järvenselältä joutsenten huutoa. Sinne ne jäivät huutelemaan, kun me kävelimme kotiin asti. Itselläkin alkoi muutama sata metriä ennen kotia tuntua siltä, että ne repussa mukana kulkeneet eväät olisi kyllä voinut jossain vaiheessa vaikka syödäkin. Vaan eihän sitä missään kohtaa ollut malttanut niin tehdä. 

Kaiken kaikkiaan oli kyllä hieno ja onnistunut pieni ”patikointireissu” pitkästä aikaa ja siltähän se tuntuu, että ei se auta kun heti kohta jo lähteä uudestaan.