Huolia...

Tällä kertaa tulee päiviteltyä blogia vähän ehkä surumielisellä fiiliksellä. Väistämättä ajatukset kulkeutuu taakse päin reilun viikon verran kun lähdin viikonlopuksi pois kotoa ja koirat jäivät kotiin siksi aikaa. Kerta ei ollut ensimmäinen, mutta saapa nähdä jäikö sitten viimeiseksi…
Lähtöni jälkeen kävi nimittäin niin, koirista keskimmäinen juuri kaksi vuotta täyttänyt Etna reagoi lähtööni hieman ei toivotulla tavalla. Neiti “linnoittautui” huoneeseeni, tarkemmin sanottuna sängylleni ja kieltäytyi liikkumasta sieltä mihinkään. Illalla siskoni tuli hakemaan koiria ulos. Zeus ja Adja lähtivät kiltisti, mutta Etna makasi apaattisena sängyllä. Siskoni tuli sängylle ja yritti silittää Etnaa, mutta tämä väisti kättä, kyräili eikä antanut koskea itseensä. Hyppäsi lopulta sängyltä alas ja pakeni tilannetta häkkiin. Siellä se oli sitten häntä koipien välissä ja korvat luimussa sen näköisenä, että jos kosket minuun niin puren.

Siskoni houkutteli Etnan makupaloilla häkistä ulos, mutta aina kun siskoni liikahti Etna pakeni takaisin häkkiin. Lopulta se tuli ulos syömään makupaloja, ja huolimatta sanonnasta ettei ruokkivaa kättä purra, nyt kävi toisin. Siskoni nappasi koiran kiinni jolloin Etna muuttui täysin hysteeriseksi, yritti riuhtoa itsensä irti ja huusi henkensä edestä ja lopulta puri. Tässä vaiheessa koira pääsi irti ja lähti juoksemaan karkuun. Siskoni nappasi sen uudelleen kiinni ja istui sen kanssa sohvalle, laittoi koiran selälleen syliinsä ja piti siinä hysteerisesti huutavaa ja rimpuilevaa koiraa kunnes se rauhoittui. Loppu ilta meni sitten suhteellisen rauhallisesti kun Etna sai olla omissa oloissaan.

Loppu viikonloppu meni sitten niin, että välillä Etna oli oma ihana rakas itsensä, häntä heilui, se leikki, tanssahteli tutuksi tulleella tavallaan, kunhan kukaan ei yrittänyt koskea siihen. Ulos lähteminen oli aina yhtä vaikeaa. Toisin sanoen, koira jouduttiin kantamaan ulos ja kun se pääsi sisään se juoksi suoraan ylös. Jos toiset koirat tulivat sen lähelle se hermostui ihan totaalisesti. Lenkillä käymisestä ei tullut mitään, koska koira kieltäytyi liikkumasta ja se piti kantaa kunnes lenkittäjä kääntyi kotiin päin. Sitten sen perässä saikin melkein juosta, niin kiire Etnalla oli päästä taas linnoittautumaan huoneeseeni.

Kun tulin kotiin, en (kuten yleensäkään) huomioinut koiria mitenkään, tietysti ne olivat seota kun eivät olleet nähneet minua koko viikonloppuna, päästin ne ulos. Siivosin kakkoja ja annoin niiden olla huomiotta kunnes ne rauhoittuivat. Palasin sisään ja kerkesin jo facebookiin riemuitsemaan hienosti menneestä viikonlopusta. Sitten tervehdin jokaista koiraa vuorotellen. Kun otin Etnan syliini huomasin siinä jotain omituista. Tarkemmin katsottuna totesin sen alaleuan olevan puoleen väliin asti täynnä näppyjä ja paukamia joista osa veresti, eli vuoti verta. Putsasin nämä huolellisesti ja sain sitten kuulla Etnan viikonlopun käyttäytymisestä.

Tuntui siltä, että olen aivan sanaton, totaalisen rikki ja syvä jäässä. Jos ihminen joka tuntee niin suurta tuskaa, ja jonka itkulle ei tullut loppua, voi olla syväjäässä. En tiedä mitä pitäisi sanoa tai tehdä. Tällä hetkellä tilanne täällä on rauhallinen, Etna nukkuu levollisesti vieressäni, kun lähden koirien kanssa ulos se tulee reippaasti mukana, kun tulemme sisään se on iloinen oma itsensä.
Ja kuitenkin myös minä olen joutunut kokemaan tuon Etnan toisen puolen. Sen miten se muuttuu aivan eri koiraksi, jota ahdistaa melkein ylitse sietokyvyn rajan jopa se, että minä kosken siihen

11. huhtikuuta 2011 kirjoitin Blogiin näin

”Innostuimme taas koirapuistoilusta. Monena iltana olemme käyneet puistoilemassa.. Zeus on siellä aina oma itsevarma itsensä, paikallinen poliisi. Kukkulan kuningas käy katsastamassa kaikki uudet tulijat, itsevarmasti käy kertomassa olevansa se joka siellä käskee. Ainakin tähän asti olemme selvinneet ilman sen suurempia vanhingoita, herran itsevarmuudesta huolimatta. Pahimmilta ärhentelyiltä on vältytty yksinkertaisesti sen kaavan avulla, että aina kun näyttää siltä että tilanne kiristyy kahden uroksen välillä olen lähtenyt kävelemään päinvastaiseen suuntaan. Näin ollen tilanne on aina lauennut ja Zeus lähtenyt juoksemaan perääni.

Etna puolestaan suhtautuu varovaisen epäilevästi kaikkiin muihin kulkijoihin. Se haahuilee ympärilläni muutaman metrin säteellä ja seurailee leikkiviä koiria kaumpaa. Jos joku uskaltatutuu sen mielestä liian lähelle se murisee ja juoksee jalkoihini. Jos toiset innostuvat Etnan mielestä liian rajuun leikkiin ja lähtee haukkuen niitä kohti. Palaten kuitenkin nopeasti luokseni. Toisinaan tarkkailtuaan tilannetta rauhassa ja löydettyään tarpeeksi rauhallisen kaverin saattaa Etna jopa lämmetä leikkimään.”

Etna käyttäytyy koirapuistossa edelleen samalla tavalla, ensinäkin se on aivan täydellinen roturasisti työkavereistaan huolimatta. Mustat kääpiöpinserit ovat jossain määrin siedettäviä, mutta ellei oteta lukuun omia koiriani ja töissä toisinaan olevia n. luovutusikäisiä kultsun pentuja, ainoastaan toisen ruskean kääpiöpinserin kanssa se voi leikkiä täysin vapautuneesti. Mitä kuitenkin tapahtuu äärettömän harvoin, valitettavasti Etnan kahden vuoden elämän ajalta ne kerrat, kun se on leikkinyt täysin vapautuneesti muiden kuin omien koirien kanssa voi laskea kahden käden sormilla.

Kaikki muut koirat, isot tai pienet, aikuiset tai yli luovutusikäiset pennut ovat Etnan mielestä todella suuri uhka sille itselleen. Se ei kerta kaikkiaan voi sietää, että mikään näistä lähestyy sitä ja se ajaa ne aina pois. Olen pyrkinyt käymään kääpiöpinseri porukan mukana puistoilmassa säännöllisesti aina kelien niin salliessa. Yleensä puistoilu menee niin, että Zeus menee omia menojaan ja käy aina välillä moikkaamassa. Jos Adjalle on sopiva leikkikaveri se leikkii sen kanssa, muuten se menee omia menojaan kuten Zeus, vaikka ei irtoa ihan yhtä kauas. Etna puolestaan pysyttelee miltei koko ajan muutaman metrin sisällä minusta. Häntä miltei koipien välissä se vahtii jokaista liikettäni, sen minkä ehtii ympäristöstä tulevien uhkatekijöiden tarkkailulta.

Se äärettömän harvoin lähestyy ketään (edes tuttua) ihmistä, edes kutsuttaessa. Toki makupaloilla sen saa houkuteltua lähelle, mutta se pysyttelee siinä juuri sen verran että syö makupalan ja tarkistaa saako niitä lisää. Hyvinä päivinä se saattaa jopa hypätä jotain vasten, sitten se yhtäkkiä tajuaa etten se ollutkaan minä ja alkaa huolestuneena kuljeskelemaan edes takaisin kunnes löytää minut ja juoksee luokseni pysytellen taas lähettyvillä. Jokaisen uuden tulokkaan se käy haukkumassa lähes aggressiivisesti turvallisen välimatkan päästä, tai jos tulokas ei ole ihan liian vaarallinen se saattaa käydä napsimassa vähän karvoistakin. Sitten se taas huomaa eksyneensä liian kauas ja alkaa hätäisesti etsiä minua.

Etnan remmiräyhääminen räjähti käsiin tokokurssin loputtua. (tosin tällä hetkellä tilanne on taas vähän helpompi koska olen keksinyt uuden toimintatavan) vesisuihkeen vaikutus lakkasi ajan myötä, ehkä osittain sen takia, että lopetin sen käyttämisen. Syynä tähän oli taas se, että kun Etna tiesi suihkepullon olevan mukana koko lenkki meni siihen, että se koko ajan tarkkaili huolestuneena kättäni ja jos se meni siihen taskuun jossa pullo oli Etna meni paniikkiin. Toisekseen se alkoi väistämään lähestyvää kättäni oli siinä suihkepullo tai ei.

Makupalat ohitustilanteessa ovat taas ihan yhtä tyhjän kanssa, koska koko Etnan keskittymiskyky menee lähestyvään koiraan ja mitä lähemmäksi koira tulee sitä suurempi on paniikki, joka lopulta purkautuu sitten hysteerisenä hyökkäyksenä kohti ohittavaa koiraa. Ja koska koira ei ole Etnan ulottuvalla se toisinaan kääntää hyökkäyksen Zeukseen. Erään kerran sitten yritin saada Etnan rauhoittumaan kyykistymällä alas, jolloin se kohdisti koko raivonsa minuun ja upotti hampaat käteeni. Sitten se ikään kuin heräsi transsista ja oli ihmeissään siitä mitä oli tapahtunut.

Toisella kerralla se lepäsi sylissäni kun tavallinen ilmapallo hitaasti laskeutui vieressämme maahan. Etna säikähti tätä ilmapalloa ja sai tällaisen ”sekoamiskohtauksen” jonka aikana se puri minua käteen. Molemmat kerrat jolloin se puri minua olivat todella kunnon puremisia. Kyseessä ei ollut se tavanomainen näykkiminen, jota Etna harrastaa veljeni nilkkojen ja housun lahkeiden kanssa. Vaan hampaat tai kulmahammas todella upposivat vaatteiden läpi rikkoen kunnolla ihon pinnan, upoten lihaan ja aiheuttaen sisäisen veren vuodon ja laajan mustelman.

Molemmat kerrat ovat ymmärtääkseni olleet sellaisia, ettei se ole tiennyt mitä tekee. Ns. ”sekoamistilassaan” se keskittyy vain siihen silmittömään (luullakseni) pelon aiheuttamaan raivoon ja on tällaisten kohtausten jälkeen usein todella hämmentynyt. Siksi tuo ”transsista heräämis” vertaus.

Etnassa on ikään kuin kaksi eri puolta, kaksi eri koiraa. Toisinaan ollessaan täysin vapautunut ja huoleton se on todella elämäniloinen onnellinen koira joka nauttii jokaisesta hetkestä täysin siemauksin. Se leikkii, hyppii juoksee ja suorastaan tanssii häntä iloisesti heiluen. Se syöksyy syliin ja pusuttelee koko naaman märäksi. Kun se kanssa reenaa, sen nauraa koko naamallaan ja todella nauttii saadessaan olla yksin huomion keskipisteenä. Tuntuu siltä, ettei sen punainen kroppa yksinkertaisesti kykene tuomaan esiin, sitä kaikkea rakkautta mitä se sisäänsä kätkee. Toisinaan se kiipeää syliin ja vain on, ei kaipaa silittämistä vain läsnäoloa. Vapaana juostessaan se on vailla huolen häivää, sitten se loikkii luokseni kuin kauris läpi koskemattoman lumihangen, hyppää vasten, nauraa koko naamallaan kuin kertoen haluavansa rakastaa koko maailmaa.

Valitettavasti se maailma on vain Etnalle liian pelottava paikka elää, olen ihan totaalisen rikki kun joudun toisinaan jopa saman päivän aikan huomaamaan miten koko maailman huolet kaatuvat sen niskaan. Sama koira joka nauraen nuolee koko naamani märäksi, yhtäkkiä pelkääkin silittävää ja ruokkivaa kättä. Sitä rakastavaa syliä jossa se niin monesti omasta tahdostaan nukkuu. Se turvallinen koti muuttuukin pelottavaksi, eikä se saata nukkua koska jokainen kolahdus saattaa olla merkki lähestyvästä vaarasta. Se kulkee häntä koipien välissä perässäni tai kömpii häkkiin piiloon. Mitä pienemmän piilopaikan se löytää sitä turvallisemmaksi se olonsa tuntee. Sitten se käpertyy pienen pienelle kerälle piilonsa, ettei ympäröivä maailma sitä vahingoittaisi.

Mä en ihan oikeasti tiedä mitä mä voin se kanssa tehdä. Se repii mut ihan rikki miten mä olen sille suuri tuki ja turva, miten se voi olla täysin levollisesti vain minun seurassani tai jossain pienessä nurkassa ja kuitenkin seuraavana päivänä se saattaa väistää lähestyvää kättä ja luottamus on sirpaleina. Tämä on niin epäreilua kaikkia, mutta etenkin Etnaa kohtaan!

Se on mulle yksi tärkeimmistä asioista, osa mun perhettä. Ajatuskin siitä, että joutusin luopumaan siitä särkee mun sydämen. Se saa minut tuntemaan suurta häpeää, valtavaa epäonnistumisen tunnetta, raastavaa tuskaa. Tuntuu että jos niin käy, mä en voi katsoa enää ketään silmiin. Ja silti, miten mä voin pitää koiraa josta ei koskaan tiedä milloin se seuraavan kerran puree, tai ketä se puree. Voinko mä vaatia läheisiäni hiipimään varpaillaan silloin kun on huono päivä. Miten mä voin ikinä lähteä lomalle tietäen, että kotiin tai hoitopaikkaan jää koira joka kieltäytyy lähtemästä ulos, ei anna kiinni ja tarvittaessa jopa puree pystyäkseen välttämään kontaktin ihmisen kanssa.
Ja sitten kun katson tossa vieressä nukkuvaa Etnaa huomaan miettiväni olenko mä sittenkin kuvitellut kaiken. Etnan hyvinä päivinä huonot unohtuvat ja elää toive paremmasta huomisesta. Huonoina päivinä sitä sitten taas miettii miten ihmeessä olen jaksanut tänne asti. Pahinta on se kun vastauksia vailla olevat kysymykset eivät jätä rauhaan.

Onko se minun syytäni?
Miten tässä on päässyt käymään näin?
Mitä olisin voinut tehdä toisin?
Olenko minä omilla virheilläni aiheuttanut tämän kaiken, vai onko vika sittenkin jossain muualla?

No onneksi eläinlääkärillä käynti osoitti todeksi oman diagnoosini Etnan verisistä paukamista alaleuassa. Kyseessä oli KUONON JA LEUAN FOLLIKULIITI/FURUNKOLOOSI eli AKNE niin kuin aikani nettisivuja selaillessani päättelin. Tällä hetkellä Etnalla on päällä kuukauden mittainen antibioottikuuri josta ensimmäinen viikko on nyt takana päin. Sen verran antibiootit ovat jo vaikuttaneet, että vertavuotavat paukamat ovat kuivuneet ja muutenkin iho näyttää jo paremmalta. Kuuri täytyy kuitenkin joka tapauksessa syöttää loppuun, että päästäisiin eroon viimeisimmästäkin pöpöstä. Tosin eläinlääkäri varoitteli, että lyhytkarvaisilla roduilla yleinen vaiva kuulemma kun on, niin sillä saattaa olla taipumus uusiutua. Hän sanoi myös, että akne saattaa jossain määrin olla myös perinnöllinen vaiva. Sinänsä sillä ei tässä tapauksessa ole väliä, oli perinnöllinen vai ei. Koska itse en missään nimessä aio koskaan käyttää tällaista koiraa jalostukseen. Ja siinä vaiheessa kun koira siirtyy omiin nimiini sen on tarkoitus sterilisoida välittömästi.

Eläinlääkäriä meillä on viimeisen kuukauden sisään tullut treffailtua liki 400 € edestä ja mikäs sen mukavampaa. Klinikkaeläinhoitaja kysyikin, että varataanko suosiolla viikoittainen aika.. Heillä ei kuulemma olisi mitään sitä vastaan, kun on niin mukavia asiakkaita. Tulimme kuitenkin siihen tulokseen, että ehkä on parempi kuitenkin tilanteen niin salliessa, että seuraavan kerran tavataan vasta Adjan 1v rokotusten yhteydessä.

Kahdella erillisellä kerralla Adjalta irroteltiin suusta reilu kymmenkunta maitohammasta. Alun perin maito kulmureita lähdettiin irrottelemaan, ne kun eivät alhaalta meinanneet millään irrota, vaikka uudet kasvoivat jo kovaa kyytiä. Samalla reissulla lähti irti sitten kuutisen muutakin mm. poskihammasta. Yläkulmurit kasvoivat sen verran hitaammin, että maitokulmureita ei ylhäältä samalla reissulla lähdetty irrottelemaan. Eivätkä uudet ylä kulmurit olleet kasvaneet tarpeeksi vielä silloinkaan, kun suuntasin lekurin viemään tutkittavaksi Etnan alaleukaa (koko koira oli siis mukana) ja Zeuksen polvia. Joten sen perään viikon päästä tuli taas uusi reissu jolloin ropsittiin pois sitten viimeisimmät hampaat. Nyt vaan sitten toivotaan, että pysyvät kulmurit kasvavat ja asettuvat paikoilleen niin kuin pitääkin.

Eipä kai tässä tähän hätään, nyt kauheasti sen enempää. Ohimennen voisi tosin mainita, että olen taas yrittänyt aloittaa koirien kanssa tokoreenit. Toivon etten ole asettanut rimaa aivan liian korkealle sen suhteen, että Zeuksen kanssa kahlataan tänä kesänä läpi ainakin alokasluokka ja hyvässä lykyssä avoinkin. Täytyy vaan päästä ainoan kompastuskivemme yli, että ne suunnitelmat toteutuisivat. Siispä toivon että kevät edistyy kohisten, että päästäisiin ulos renaamaan. Sisällä kun seinät tulevat vastaan vähän liian nopeasti!

Etnan kanssa ollaan lähdetty opettelemaan uudelleen seuraamisen alkeita, ne kun viime syksynä jäivät vähän vaiheeseen.. Kovin on innokas neiti työskentelemään, maltti olisi valttia, mutta sitä ei tältä tytöltä löydy sitten tippakaan. Adjan kanssa puolestaan pitäisi harjoitella kontaktia ja perusasentoa, mutta jostain syystä olen lähtenyt opettamaan sille ensimmäiseksi maahan menoa. Liekö syynä sitten se, että maahan meno ja paikalla olo ovat Zeuksen suurin kompastuskivi aina jos on liian kylmää, märkää tai muuten vain koiran mielestä liian painostava tilanne…

Vielä pitäisi kai jaksaa oikolukea tämä teksti, sen verran pitkä tästä nyt kuitenkin tuli että taitaa jäädä lukematta. Jospa siis joku tämän lukemaan eksynyt joitakin häiritseviä virheitä huomaa, niin niistä saa kyllä laittaa viestiä tulemaan J