Ei ollut koirien riemulla rajaa, kun lähdettiin vapaapäivän kunniaksi oikein pitkälle lenkille, kera potkukelkan. Lenkimme suuntasi eräänlaista mökkitietä läheiselle järvelle ja koirat olivat innoissaan kun saivat vapaina auringon paisteessa juoksennella. Itselläkin oli hymy herkässä, kun auringon paisteessa potkutteli eteen  päin ja alamäissä pääsi oikein maistamaan taas pientä vauhdin hurmaa. 

Mökkitien lähestyessä loppuaan siirryimme kulkemaan moottorikelkan uraa kohti järven jäätä, niin, ettemme kenenkään mökkielämän tai tontin rauhaa joutuneet rikkomaan. Keli oli niin ihana, että oli pakko potkukelkan kanssa pysähtyä, istua aloilleen ja kääntää kasvot kohti aurinkoa. 

Ilo oli seurata sitä koirien riemukasta kirmailua jäällä, etenkin kun keli oli yllättävän tyyni, eikä kylmä tuulen henki meitä kiusannut. Meidän onneksemme vastaantulijoita tai edes etäällä kulkijoita ei ollut tällä kertaa järven jäällä ollenkaan, koko se kaus aukeneva järven selkä, aurinko ja valkoinen hanki olivat yksin meidän. 

Todella paljon harmitti se, ettei sattunut kameraa matkaa. Iloisista koirista olisi saanut mahtavia otoksia, kirmaamassa järven jäällä auringon paistaessa lämpimästä siniseltä taivaalta. Toisaalta koirien lisäksi olisi ollut myös mielenkiintoista ikuistaa niitä lumen ja tuulen tekemiä, vain hetken verran säilyviä taideteoksia, joita oli muodostunut pitkin järven selkää. 

Tavoitimmepa me lenkin aikana myös sen kylmästi puhaltavan tuulen, kun tarpeeksi kauaksi jäällä kuljimme. Sen verran kylmästi se puhalsi, että koirista näki vapauden hurman ja nautinnon muuttuneen inhottavaksi suoriutumiseksi viimassa eteenpäin. No onneksi takaisin päin palatessamme pääsimme saarien ja luotojen suojiin tuulta karkuun. 

Aina joka kerta, kun pääsee näkemään sen koirien elämänilon ja riemun tulee hyvä mieli. Sitä jaksaa taas muistaa sen, että miten onnellinen voi olla niistä ihan pienistäkin asioista, kuten lenkistä järven jäällä, auringon paisteesta, potkukelkasta, siitä kun kainaloon käpertyy pieni ja lämmin käärö joka painaa pään rintaa vasten sydämen lyöntejä kuunnellen. 


Pikkuhiljaa alkaa löytyä taas ajatuksista pienen tokokärpäsen ärsyttävä pörräys. Lähes päivittäin alkaa käydä mielessä ajatus siitä, että pitäisi Zeuksen kanssa alkaa taas palautella mieliin toko liikkeitä. Haaveena olisi, että tänä kesänä saataisiin viimeinen I tulos alokas luokasta ja päästäisiin kilpailemaan avoimeen luokkaan. Aika paljon Zeuksen kanssa on tullut harjoiteltua jo avoimenkin luokan liikkeita, ja esimerksi nouto sujuu Zeukselta kuin leikiten. Ahneuksissani olen sille opettanut jo metallikapulankin noutamisen. Avoimeen luokkaan kilpailemaan lähteminen vaatisi kuitenkin pienen investoinnin. Pitäisi ostaa uusi puinen noutokapula, jonka kanssa voisi palautella Zeuksen mieliin noutamisen salat. Adja kun on vanhaan kapulaan jättänyt hampaan jälkiä vähän sinne tänne, enkä halua, että kapulasta irtoaa noutamisen yhteydessä Zeuksen suuhun puun säleitä! 

Pitkään olen harkinnut, ilmoittaisinko Zeuksen muutamaan toko kokeeseen jo toukokuussa, en tiedä kuitenkaan uskallanko sellaista riskiä ottaa, koska kokeen tulos on täysin riippuvainen sääolosuhteista. Viime vuonna samaan aikaan saavutimme saman päivän aikana kaksi alokas luokan I tulosta ja saimme vielä KPtkin, mutta voiko tuurimme olla tänäkin vuonna kelien suhteen yhtä hyvä... sitä kun ei voi tietä. Ja ennen koetta pitäisi kyllä päästä reenaamaan taas ihan kunnolla, ei Zeusta voi kyllä ihan kylmiltään kehään viedä.

Adjan seuraava koitos on Tampereen KV näyttely toukokussa. Zeuskin tulee näyttelyyn mukaan, mutta ei kuitenkaan kehään, vaan kaverikoirailemaan. Pientä jännitystä aiheuttaa se, mitenhän Adja kehässä käyttäytyy, sen edellinen näyttelyreissu kun on ollut viime kesänä.