Mukavaa aikaa vuodesta tämä loppu kesä, etenkin kun iltapalan saa nautittua vaikka iltalenkin aikana. Näin kävi myös tiistai iltana, kun olin koirien kanssa rauhallisella iltakävelyllä läheisten peltojen laitamilla.Löysin vadelmapöheikön joka oli punaisenaan isoja herkullisia vadelmia. Niitä tietysti unohduin siihen sitten syömään ja koira toisensa jälkeen palasi ihmettelemään, että mihin oikein jäin. Kovasti kaihoisasti katseli Etna parempiin suihin häviäviä marjoja, joten päätin niitä sillekin tarjota. Olivat siinä mustuaiset hieman kummissaan kun ruskuainen veteli vadelmia kuin viimeistä päivää. Molemmat kyllä ahneuksissaan ottivat marjoja suuhunsa useamman kerran, vaan sylkivät ne sitten kuitenkin pois. Etna keräili maahan pudonneet marjat ja kinusi vielä lisää. Itse ehdin siinä vadelmia syödä useamman kourallisen ja Etnaankin niitä upposi desi ellei toinekin.Täytyy vain toivoa, ettei neiti hoksaa niitä käydä keräilemästä tuosta oman pihapiirin vadelmapöheiköstä.

Mustikka metsään tuli lähdettyä sitten eilen illalla, oikein ämpärin ja koko lauman voimin. Koirat olivat tietysti innoissaan, kun pääsivät metsään ja saivat omia aikojaan siinä lähistöllä sitten kuljeskella ja seikkailla. Jokainen kävi säännöllisin väliajoin ilmoittautumassa, eikä ruskuaiselle riittänyt ihan sekään, vaan prinsessa Etna kiipesi joka kerran syliin, antoi pusun poskelle ja jatkoi vasta sitten retkeilyään. Aikani kun olin marjoja poiminut ja etenkin syönyt, hoksasin, että Zeustapa ei ole vähään aikaan näkynytkään. En liiemmälti siitä huolestunut, koska se on ainoastaan kerran elämänsä aikana eksynyt metsään ihan sanan varsinaisessa merkityksessä  ja löytyi silloinkin lopulta, kun alkoi "huutaa apua" ja sai vastauksia huutoonsa. Hieman tarkemmin aloin kuitenkin ympäristöä tarkkailla, että huomaisin sen, jos se paikalle sattuu ilmestymään. Vaan eipä kovin kauaa tarvinnut herraa etsiskellä, kun huomasin sen majoittuneen erittäin tyytyväisen näköisenä kauemmaksi rinteeseen korkean kiven päälle. Siellä se vuoroin istuskellen, vuoroin maaten tarkkaili valppaana lähiympäristöä vaarojen varalta, ja varmasti sitäkin silmällä pitäen, ettemme me tytöt erehdy lähtemään liian kauaksi. Itse asiassa metsässä kuljeskelu ja marjojen kerääminen oli sen jälkeen vielä mukavampaa kun oli valpas vahti valmiina varoittamaan muista kulkijoista. 

Ja kun tytötkin olivat aikansa saaneet seikkailla kaikessa rauhassa, eivät ne enää poistuneet silmän kantaman ulkopuolelle, oikeastaan päin vastoin. Etna hakeutui lepäilemään mustikka mättäiden viereen ja Adja puolestaan oli ehdottomasti sitä mieltä, että parhaat ja juuri sen syötäväksi tarkoitetut mustikat ovat juuri siinä, mistä minä aioin marjoja poimia. Jokainen koira, kuten myös allekirjoittanut sai kyllä syödä mahan täydeltä marjoja tuolla metsässä. Varmasti minun ja koirien yhteensä syömien mustikoiden määrä ylitti sen, mitä loppujen lopuksi sain ämpäriin ja pakastimeen. Kaikista tärkeintä lienee kuitenkin se, että pääsimme koko lauma yhdessä nauttimaan kauniista Suomen luonnosta ja loppukesän hienosta päivästä. Vannomatta paras, mutta voisin kuitenkin veikata, ettei tämä jäänyt ainoaksi mustikan poimimis reissuksemme, viime vuonna poimin ihanan isoja, meheviä ja hyvän makuisia mustioita  vielä syyskuussakin, ja leivoin niistä talven tullen piirakan jos toisenkin :)