Hieman vähäiseksi on jäänyt kirjoittelu tänne blogiin ja kaikki postaukset ovat tulleet lähinnä kuvapostaus muodossa, siihen on kuitenkin ihan luonnollinen syy.. Jos juurikaan mitään ei tapahdu, niin eipä sitten ole paljon kirjoiteltavaakaan. 

Syksy on saapunut tänne meillekin ja ainakin pihavaahterat ovat aikalailla kaikki lehtensä jo pudotelleet.. kun tontilla riittää puu poikineen niin haravoitavaa riittäisi vaikka kokonaiselle joukkueelle, vielä viikko pari sitten puista pudonneet olivat eri keltaisen ja oranssin värisiä. Nyt nekin värit ovat alkaneet kadota ja maassa on vain ruskeita ja sateen kastelemia lehtiä. 

Syksy on aina ollut vuodenajoista minulle mieleisin, aikaisemmin saksanpaimenkoiran kanssa kulkiessa eivät syyssateet menoa juuri hidastaneet. Päin vastoin, sitä pidemmälle lenkille tuli lähdettyä, mitä kovemmin vettä taivaalta tuli. 

Nyt tilanne on hieman toisin... 

Yksikään koiristani ei vesisadetta arvosta kovinkaan korkealle. Kun sadesäällä lenkille lähdetään, koirat kulkisiat mieluiten sitten vapaana, joko metsässä tai pellolla. Jostain syystä sadekelillä hihnassa kulkeminen tuntuu etenkin Etnan ja Adjan mielestä kovin vastahakoiselta. Zeus lienee jo ikänsä puolesta oppinut sen, että sadesäällä lenkiltä selviää nopeimmin takaisin sisälle, etenemällä reippaasti. Tytöillä kun taas meinaa niin jarrut, kuin pakkikin unohtua päälle. 

Jos olen johonkin asiaan tyytyväinen, mitä vuosien myötä on koirien kanssa tullut tehtyä, niin siihen, että opetin ne pillille. Opettaminen ei ihan oppikirjan mukaan varmasti mennyt, etenkään kun opetin kolme koiraa samaan aikaan, enkä erikseen. Se nyt vain sattui olemaan minulle helpompaa.. en myöskään aloittanut pillille opettamista kotona, tai edes kotipihassa, vaan metsälenkin aikana...

Huolimatta siitä, ettei opetusta tullut tehtyä ihan oppikirjan mukaan, se toimii. 
Se toimii yhdellä koiralla.
Se toimii kahdella koiralla. 
Ja se toimii myöskin kolmella koiralla.

Olen opettanut pillillä ainoastaan yhden käskyn koirille. Se on EHDOTON luoksetulo. 

Sitä sanotaan että koira on ihmisen uskollisin ystävä.. Uskollisia ystäviä voi olla monta, jokaisessa omat hyvät ja huonot puolensa, mutta ainoastaan yksi voi olla uskollisin ystävä. Minulla se on Zeus. Vaikka kaikki muuta pettäisivät ja jättäisivät, niin Zeus pysyisi. 

Emra

Syy tähän näinkin "syvälliseen pohdintaan" on se, että Etnalle on vuoden aikana kehittynyt uskomaton taito hävitä kuin tuhkatuuleen. Kun sen kanssa on ulkona se pysyy lähellä niin kauan, kuin katse seuraa sitä lakkaamatta, kuitenkin kun selkänsä kääntää vain pieneksi hetkeksi, se on hävinnyt näköpiiristä, eikä pihaustakaan tiedä. Etna totisesti tietää, ettei ihmisillä ole silmiä selässä, kaiken lisäksi sillä on aivan uskomaton suojaväri. 

Adja on seurannut Zeuksen jalanjälkiä monessa asiassa, tässä se kuitenkin on alkanut hiippailla Etnan kannoilla... Niinpä kun pihapiiristä häviää ensin yksi ruskuainan, hetken päästä on kadonnut myös mustuainen ja jäljellä, useimmiten selkäni takana istuu Zeus. 

Hirveän suurta stressiä en näistä tyttöjen katoamisista ole ottanut, koska tiedän 99% mihin ne ovat hiippaileet. 1% jää tietämättä, koska en voi varmaksi sanoa ovatko ne sillä kertaa menneet viereiseen metsään, vaiko naapurin pihalle. Tietenkään tuo tyttöjen hiipparoiminen tiehensä ei ole hyväksyttävää, enkä todellakaan pidä siitä. Hiipparoidessaan tiehensä ne menettävät korvansa lähestulkoon kokonaan. Jos huudan niitä, ne eivät tule. Mutta kun käytän pilliä, alkaa lehtien rapina kuulua ja molemmat tytöt ilmestyvät ovelle. 

Hieman kiusallista tuo koirien livistäminen etenkin tuonne naapurin puolelle on.. eikä pieninpänä syynä siinä suinkaan ole se, ettei meidän naapurisuhdettamme voi juurikaan kehua. Naapuri on inhonnut meitä aikojen alusta asti, emmekä mekään heistä juuri pidä. Itselleni olen kuitenkin luvannut, etteivät koirani rajaa ylitä kertaakaan enää sen jälkeen, kun naapurin kissat eivät rajaa myöskään ylitä. Olen nimittäin liian monta kertaa saanut ajaa naapurin kissat meidän pihastamme pois. Eipä kovin vakavaa ole vielä se, että kissat rajan ylittävät, vaan se, että ne tuntuvat pyrkivän keinolla millä hyvänsä meidän pupulaan. Kerran olen kissan ajanut pois kaniaitauksesta, kerran pupulan sisätiloista ja useamman kerran norkoilemasta siitä pupulan ympäriltä. 

Eihän tuo toki tee omien koirieni rajan ylittämisestä yhtään sen hyväksyttävämpää, mutta tilanne on nyt on tämä...