Tassutellen, tossutellen..

Minä joka vuosia olen puhunut, etten pue koirilleni tossuja, koska ne eivät niistä suostu kulkemaan, olen joutunut syömään sanani. Olivatpa ne sitten Siperian tai ihan minkä tahansa muun pakkaset, jotka tänne saapuivat, niin kylmät ne ainakin olivat. Niin kylmät, että liikkumattomiksi heittäyivät Etnan ohella myöskin molemmat mustuaiset, siitä yksinkertaisesta syystä, että niiden tassut jäätyivät heti pihalle pääsyn jälkeen. 

Aikani mietiskelin ja pohdiskelin, että mistä saan äkkiä hankittua tossut tähän akuuttiin hätään ja apu löytyi sitten ihan oman piirongin laatikosta. 

Ensimmäinen tossuttelu lenkki helpotti kyllä koirien oloa kummasti, etenkin mustat ihan rilluttelivat ja rallattelivat riemuissaan, kun ei tassuja palellut ja arvon neiti Etnakin suvaitsi ottaa ihan muutaman ravi askeleenkin, hypähtelemään ja tanssahtelemaan se ei kuitenkaan alentunut. Minun osaltani lenkki menikin sitten tossujen kyttäämiseen, että saan ne sujautettua takaisin koiran jalkaan, aina kun putoavat. Siitä huolimatta onnistuin kaksi tossua kadottamaan, niin että niitä piti sitten palata etsimään. Mistään oikeista tossuistahan ei siis ole kysymys, vaan ihan vauvan sukista, eli sinällään jos yhden tai kahden onnistuu hukkaamaan niin eihän siinä kovin suurta vahinkoa synny. Nämä kaksi matkasta pudonnutta sukkaa onnistuin kuitenkin löytämään ja palautin ne takaisin käyttöön.

Kotona pohdiskelin sitten, että miten ihmeessä saan sukat pysymään jaloissa, niin ettei koko lenkki kulu tylsästi vain koirien jalkoihin tuijotellen. Sitten keksin ja ainakin toistaiseksi tämä ratkaisu on toiminutkin. Koskapa koirilla on kahdet sukat päällekkäin, kunkin tassun suojana, tapahtuu meillä pukeminen seuraavasti.

Ensimmäisenä sujautan etutassuihin pehmeät, lämpimät sukat, tämän jälkeen työnnän koirien jalat haalarin lahkeiden sisään ja läpi. Kiristän lahkeiden suut ja vedän sitten pidempi vartisen sukan tähän koko komeuden päälle. Päälimäisen sukan kiristän paikalleen hiuslenkillä. Samalla lailla toimin sitten takajalkojen kohdalla. Aikaahan siinä kuluu rapiat 15 minuuttia, kun näiden kanssa valmistautuu ulos lähtemään. Hirmuine aika siihen nähden, ettei siellä kyllä liian pitkään ole tarennut olemaan itsekään. 

Kuvien mukaisella varustuksella on kuitenkin pystytty nyt sen 5 - 10 minuutin sijaan käymään lenkillä jo puolen tunnin verran, eivätkä koirat silloinkaan vaikuta vielä palelevan, vaikka kotiin päin jo tullaankin. Ja mikä parasta, sukat vaikuttavat pysyvän koirien jaloissa todella hyvin. Ihan erinäköistä on meno lenkillä nyt kun koirat kulkevat nuo sukat jaloissaan, kuin aikaisemmin. Ihanan kevytkenkäistä sakkia, mustuaiset varsinkin mennä viipottavat ja ottavat välillä kanien malliin ihan ilohyppyjäkin, kun ei tassuja palella. 

Etana Elli onkin sitten oma ylhäinen itsensä. Tuumailee, että kannahan emäntä nyt vielä ainakin muutama metri, ennen kuin viitsin itse kävellä. Hyvin salakavalasti se yrittää välttää ulkoilut ja tuumailee, että pärjäisihän sitä vallan ulkoilemattakin, sen kun kääntää kylkeä vaan. Ihan omien hermojeni säästämiseksi, olenkin alkanut ihan suosista näillä pakkasilla suostumaan näihin prinsessan oikkuihin. Nappaan sen tukevasti kainaloon aina kun lähdemme lenkille ja lasken sen sitten maahan, kun oma pihapiiri on jäänyt jo hyvän matkan päähän. Muutaman kevyen nyppäyksen jälkeen, se saa oman moottorinsa käyntiin ja kulkee, jos ei nyt ihan 8 metrin päässä takana, niin ainakin 6 -7 metrin turvavälillä. Kummasti se kuitenkin saa vauhtivaihteen päälle, kun tiedostaa että olemme kotiin päin menossa.

Se on näistä kolmesta ollut aina kaikista herkin kylmälle, mutta ei nämä temppuilut kylmästä johdu, toivottavasti ihan vain luonteen laadusta. Varmuuden vuoksi tossujen ohella lisäsin sen ulkoiluvarustukseen toppahaalarin päälle vielä yhden villapaidan. Adjalta puolestaan tuo top caniksen toppahaalari puuttuu kokonaan, joten se on saanut ulkoila fleecehaalarin ja villapaidan voimilla. Löysin kuitenkin laatikosta tuon vanhan, aikanaan Zeukselle ostetun toppamanttelin ja nyt muutamaan kertaan se on ollut villapaidan sijaan ollut Adjalla kokeilussa ja hyvin näyttää toimivan. 

Pipot näiltä sankareilta vielä puuttuvat, aikanani yritin sellaisia saada itse neulottua, mutta ei niistä hyviä tullut, ei yhdestäkään. Näin on sitten menty nämä pakkaset, pipotta, mutta hyvin pärjätty siitä huolimatta. Saapa nähdä, joutuuko sitä nöyrtymään jossain vaiheessa vielä tuon pipo asiankin suhteen, mutta ei nyt vielä ainakaan toistaiseksi.

Täytyypä vielä muutamalla lauseella mainita kauhun tasapaino. Sehän tuntuu ainakin minulla olevan asia sillä lailla, että jos ja kun tuntuu, että joku asia menee vähän liiankin hyvin, niin sitten täytyy tapahtua jotain huonoa, epäonni kokee tarpeelliseksi muistuttaa olemassa olostaan.

Tänään istuin keittiössä kahvilla, takana muutaman peräkärrykuormallisen vieminen uudelle asunnolle ja aamupäivän siivousrupeama samaisessa paikassa. Olin saanut koirat lenkitettyä ja ne olivat käpertyneet tyytyväisinä nukkumaan lämpimiin vällyihin. Kahville lähtiessäni olin luvannut palata ihan kohta. 

Sitten kuului parkaisu, tai kiljahdus, ihan kummin vaan. Ääni kuulosti lähinnä siltä, kuin joku oli esimerkiksi liukastunut, ja päästänyt hätäisen huudahduksen, tai siltä kun yksi siskoistani kohtaa hämähäkin. Ajattelin siis, että kiljahdus oli päässyt siskoltani, lähdin kuitenkin tarkistamaan asiaa saman tien ja melkoinen epätoivo alkoi sisällä muljahdella, kun kohtasin yläkerrassa pienen, kolmella jalalla konkkaavan mustuaisen. Toiselle takajalalleen se ei varannut painoa lainkaan, ja Etna kulki aivan sen kannoilla, ihmeissään kaveria haisellen. 

Mitä kummaa tapahtui, sitähän ei kukaan voi sanoa. Ei voi tietää, kun ei ole nähnyt. Mitään ei kuitenkaan vaikuttanut olevan rikki, koiran eleistä ja ilmeestä päätellen, kipua kuitenkin tuntui jossain ja olihan jotain täynyt käydä, kun ei kerran painoa kyseiselle takaselle pystynyt varaamaan lainkaan. 

Kipsuttelin koira kainalossa alakertaan ja keittiöön, vaikka sinne eivät koirat saa mennä. Jalkansa loukannut koira oli kuitenkin Adja, ja se ei vielä tänä päivänäkään, yli nelivuotisesta elämästään huolimatta, ole viitsinyt oppia sitä keittiö asiaa. Se käy siellä joka päivä, ja niinpä se hyvin epäjohdonmukaisesti päätyi sinne nytkin. Yksin ja kaksin tutkailimme jalkaa ja totesimme vain, ettei mitään varsinaista vikaa löytnyt mistään. 

Looginen ajattelu kunniaan, oli vain yksi vaihtoehto. Adja oli hypännyt sängyltä alas ja loukannut siinä jalkansa. Vein ajatusta vielä hieman pidemmälle, sillä koira kömpii aina peittojen alle nukkumaan. Tänään sängyllä oli peittojen (5 kpl) ohella myös runsain määrin siihen puoli huolimattomasti heiteltyjä vaatekappaleita. Siispä ajattelin, että koira on hypännyt sängyltä alas, jäänyt toisesta jalastaan kiinni ja loukannut siinä itsensä, tai tullut vain huonosti alas. 

Launtai ilta, kello lähempänä seitsemää kuin kuutta, euron kuvat vilisivät silmissä. Koira siirtyi sylistä toiseen, join kahvikupin tyhjäksi, kiikutin puhelimen ja tietokoneen yläkertaan ja palasin hakemaan koiraa.

Luut olivat ehjät, ja raaja ulkoisesti kunnossa, ei siis sojottanut väärään suuntaan tms.. En lähtenyt soittamaan päivystävälle, vaan päätin seurata hetken tilannetta kaikessa rauhassa. Kolmella jalalla koira konkkasi häkkiin, jonne sai heti kaverikseen huolestuneen ja erittäin kiinnostuneen oloisen Etnan. Hain koiran viereeni sängylle ja se sujahti peiton alle ja kävi nukkumaan.

"Uni paras lääke on..." ja " vesi vanhin voitehista.." näillä mentiin. Tällä hetkellä kello lähentelee ilta yhdeksää ja koira vaikuttaisi olevan ihan kunnossa. Ihan omatoimisesti hyppää sängyltä, että sängylle. Ontumista ei näy, eikä kipuile mitenkään. Ruoka maistuu, (aika huolissaan saisi olla, jos ei maistuisi...) Ilta ruoan jälkeen hyppäsi takaisin sänkyyn ja löysi hyvän nukkuma paikan tässtä minun kainalostani. Eipä tässä nyt oikein muu auta, kuin seurailla tilannetta edelleen ja toivoa, että jälleen kerran olisi ollut onni onnettomuudessa mukana.