Korostettakoon vielä, että kyseessä on tämän iltainen kokemukseni läheisen kaupungin laidalta. Olin saanut jo reippaan tunnin kulkea rauhassa, siellä kaikkien muiden kulkijoiden keskellä. Saanut monta hienoa onnistumista Etnan kanssa, muutaman vähemmän hienonkin. Erityisen ylpeä olin ehtinyt olla mustuaisista, siitä miten ne tekivät mahdolliseksi sen, että ohitus-/ kohtaamistilanteissa pystyin pääasiassa keskittymään täysin Etnaan, kunhan ensin olin ottanut kontaktin niihinkin. Illan piti olla varsin hieno, lähdimme tarkotuskella kaupungille kaikkien ärsykkeiden keskelle, saadaksemme ärsykkeitä ympärillemme yllin kyllin. Tietenkin toisena ajatuksena oli lähteä tämän joulukuisen pimeyden keskellä ihailemaan tummien järvien rannoilla heijastuvaa valosaastetta.
Illasta päälimmäiseksi mieleen jäi kuitenkin aavistuksen omainen pelon tunne, perusturvallisuuden järkkyminen ja se, että kyllä "maalla" on sentään mukavaa. Unohtamatta sitäkään, miten hienosti yksikkönä minä ja kolme koiraa toimimme silloin, kun päälimmäiseksi ajatukseksi mieleen muodostui nelikirjaiminen sana. P A K O.
En liene koskaan aikaisemmin ryhmä rämän kanssa pystynyt ohittamaan toista, kahden kadun kulmassa seisovaa koirakkoa alle metrin päästä, niin, ettei meidän rähinäremmistä yksikään älähdä. Tänään se kuitenkin onnistui, vieläpä juosten. Syynä tähän mahdollisesti vain hetkeä aikaisemmin kokemani pelon tunne, ja siitä seurannut "pakomatka" koirieni kanssa läpi kaupungin...
Tässäpä siis "kaikkitietävän kertojan" kuvaus tästä tapauksesta.
"Nainen kiristi vauhtia siitä huolimatta, että askeleet hieman lipsuivat jäisellä tiellä. Kaupunki oli hiljalleen hiljentymässä iltaa kohden, työmatkaruuhkat jo rauhoittuneet ja pienemmiltä kaduilta kulkijat vähentyneet. Hän oli kävellyt läpi kaupungin puiston ajatuksiinsa vaipuneena, keskittyen siihen, ettei vain kaatuisi liukkaalla tiellä. Hiekoitussora oli osittain jäänyt jään alle, osittain luisti jään pinnalla, purematta siihen kiinni. Pientareen puolella pito oli parempi ja hän väisti kitarakoteloa kantavaa miestä siirtyen kokonaan pientareen puolelle. Koko kaupungin halki kulkeva puisto päättyi, poikkitien takana odotti seuraava. Nainen arpoi mielessään mistä pääsisi parhaiten tien toisella puolella odottavaan puistoon ja silloin hiljainen hälytyskello soi hänen päässään.
Mies kääntyi pois päin, kuin olisi ylittämässä tietä juuri vastakkaiseen suuntaan. Pysähtyi sitten ja kääntyi takaisin päin. Hän näki miten nainen ylitti tien kapean puiston toiselta puolelta, kiristi askeleitaan ja käveli perään. Nainen vilkaisi olkansa yli, tarkentamatta katsettaan varsinaisesti mihinkään ja mies näki miten heijastin välkähti ohi ajavan auton valoissa. Nainen katosi pusikon taakse ja mies kiristi vauhtiaan, näki naisen kulkevan suoraan puistoon ja nousevan ylös jyrkkää rinnettä.
Nainen kääntyi katsomaan taakseen, uskoi olevansa pusikon suojassa niin, ettei tuo varotuskellot soimaan saanut mies voinut nähdä häntä. Hän näki miten mies ylitti tien ja suuntasi aavistuksen oikealle päin, sitten viereistä käytävää pitkin kohti puistoa. Ensimmäisen kerran aavistus pelosta, livahti hänen mieleensä, tai ajatus siitä, että saattoiko tässä olla aihetta pelkoon. Saattoihan kaikki olla vain sattumaa, vähän liian vilkkaan mielikuvituksen tuotetta. Mieli työskenteli ankarasti, arpoi sitä mihin päin pitäisi mennä, samalla kun analysoi sitä, oliko tässä oikeasti syytä pelkoon. Vaivihkaa hän katsoi taakseen ja näki miehen katseen seuraavan itseään, sen miten hänen jatkaessaan matkaa mies lähti kiertämään puistoa, kuin suunnitellen tulevansa naista vastaan sen toisella puolella.
Naisen teki mieli pyrähtää juoksuun, hänen katsensa tarkkaili valppaasti ympäristöä. Pariskunta lähestyi koiran kanssa, pysähtyi hänen omat koirat huomatessaan ja jäi odottamaan. Nainen käveli nopeasti ohitse ja mietti kiertäisikö puiston kokonaan ympäri vasemman kautta, pakenisiko juosten järvenrantaa pitkin toisaalle, vai yrittäisikö sittenkin oikean kautta. Puiston aitaan nojaileva mies sulki pois ajatuksen puiston kiertämisestä vasemman kautta, sulkien samalla myöskin mahdollisen pakoreitin järven rannan suuntaisesti. Niinpä nainen jatkoi matkaansa liukastellen, vilkuili varuillaan ympärilleen ja lähti laskeutumaan alas vastakkaista rinnettä. Se oli jäinen ja kengät lähtivät luistamaan, hän pelkäsi, että liukuäänet paljastaisivat hänen olinpaikkansa.
Selvittyään rinteen alas, hän pysähtyi tasaamaan hengitystään, se oli kuin vahingossa päässyt kiihtymään, ja sydänkin tuntui lyövän vähän liian lujaa. Varovasti hän jatkoi matkaansa, ja taakse vilkaistuaan hän huomasi ylempää käytävää lähestyvän miehen, vetäisi terävästi henkeä ja huokaisi helpotuksesta. Miehellä oli erilainen takki, ja huomattavasti kevyempi ruumiinrakenne, sitten hän näki, miten katseellaan puistoa haravoiva mies kohtasi tuon toisen ja käveli ohi, ylös puistoon vievää kävelyväylää.
Nainen pinkaisi juoksuun, näki edessä olevan väylän olevan auki ja vilkaisi taakseen. Häntä seuraamaan lähtenyt mies oli kääntynyt ympäri, mutta muutaman juoksuaskeleen jälkeen hidasti vauhtinsa kävelyksi, kuin tiedostaen sen, ettei enää voisi saada pakoon juoksevaan naista kiinni. Koirat kulkivat tiivisti naisen kannoilla, tämän kääntyessä ensimmäisestä mahdollisesta risteyksestä vasemmalle. Aikaisemman reittisuunnitelman hän oli jo vaihtanut mielessään toiseksi tiedostaessaan sen asian, että mies voisi vielä ehtiä hänen edelleen, kulkemalla viereisen ravintolan pihan poikki.
Nopea vilkaisu taakse kertoi sen, ettei mies ollut vielä saavuttanut häntä, liekö sitä enää yrittänytkään. Päästyään jo toisen kulman taakse nainen hillitsi vauhtinsa kävelyksi ja pujahteli melko kiivaaseen tahtiin kuitenkin muiden kulkijoiden seassa. Hän halusi äkkiä mahdollisimman kauas, niin ettei mies voisi häntä enää saavuttaa, edes väenpaljoudessa. Liikennevalojen vaihtuessa nainen ylitti tien rivakasti ja pinkaisi vielä juoksuun. Kuten aikaisemminkin, koirat kulkivat tiivisti hänen kannoillaan ilman erillistä käskyä, hän sovitti juoksuaskeleensa muiden kulkijoiden tahtiin, sujahti ohi milloin oikealta, milloin vasemmalta aina tilaisuuden niin salliessa ja ehtiessään, toriaukean toiselle puolelle hän tiesi uskaltavansa hengittää jo vapaammin.
Nainen oli säikähtänyt joskus aikaisemminkin, huomannut itseään seuraavan epämääräisen miehen. Hän muisti sen, miten sydän oli ruvennut lyömään kovempaa, veri kohisemaan korvissa ja jokin vaisto käskenyt olemaan juoksematta. Kävelemään vain reippaaseen tahtiin, ja varmistamaan sen, seurasiko mies häntä oikeasti, lopulta tilaisuuden tullen hän oli poikennut tieltä, juossut hyvin tuntemiaan polkuja pitkin metsään, kiertänyt ison lenkin ja palannut vaivihkaa seuraamaan sitä, miten mies oli epätoivoisesti yrittänyt löytää hänen jäljilleen. Ja kun nainen oli ollut varma siitä, ettei mies voinut häntä enää mistään suunnasta nähdä, oli hän juossut suorinta tietä kotiin, ja lukinnut oven visusti perässään.
Siinä hän oli maannut eteisen lattialla täristen, saanut lopulta pakotettua itsensä ylös ja seurannut sälekaihtimen välistä miten vihaisen ja turhautuneen oloinen mies oli harpponut hänen kotitalonsa editse, aavistamatta lainkaan sitä, että hänen etsimänsä nainen tarkkaili miestä vain muutaman kymmenen metrin päässä, turvallisesti lukitun oven takaa.
Nainen ei ollut uskaltanut silloin seitsemän vuotta sitten, pysähtyä kysymään, mitä mies oli halunnut. Miksi tämä oli kulkenut hänen jäljessään kuin vainukoira, kiristäen ja hölläten vauhtiaan samaan tahtiin kuin hänkin. Eikä hän ollut uskaltanut tehdä niin tälläkään kertaan. Nyt kun hän tiesi olevansa jo varmasti turvassa, huomasi hän miettivänsä sitä, oliko miehen mielenkiinto ollut todellisuudessa täysin viatonta. Oliko tämä mahdollisesti kiinnittänyt huomionsa hänen koiriinsa, jotka väistämättä olemassa olollaan saivat ihmisissä aikaan joko positiivisia, neutraaleja tai negatiivisiä reaktiota. Ehkäpä mies oli halunnut tehdä tuttavuutta koirien kanssa,vai oliko kuitenkaan.
Jotain hämärää täytyy olla sellaisessa ihmisessä, joka tarkoituksellisesti asettui toisen ihmisen tielle, nähdessään tämän olevan tulossa hänen suuntaansa. Saatikaan siinä, että lähtee kulkemaan tällaisen ihmisen jäljessä, joka päätyykin toiseen ratkaisuun kävelemällä sellaiseen suuntaan, jossa ei johdu kohtaamaan muita kulkijoita. Mitä liikkui sen miehen mielessä, joka seurasi naista kohti pimeää puistoa, huomasi ettei saavuttakaan tätä ja lähtee kiertämään vastaan, joulukuisen illan hämärän alkaessa muuttua yllättävänkin synkäksi lumettomuudesta johtuvaksi pimeydeksi."
Olkoonkin niin, että olen varmasti lukenut muutaman dekkarin liikaa, paennut unissani milloin minkäkinlaista, näkyvää, tai näkymätöntä vaaraa. Siltikään, tuollaiselta ihmiseltä minä en jää kysymään, millaisilla asioilla hän oikeastaan on liikkeellä. Olkoonkin tahallista, tai tahatonta pelottelua, niin kun minun vaistoni käskee varomaan ja tarvittaessa juoksemaan karkuun, minä teen juuri niin.
Tämmöisiä ajatuksia herätti tämän iltainen, mukavan rennoksi suunniteltu pitkähkö iltalenkki koirien kanssa, kaupungin valosaasteiden keskellä.
Olihan se silti mukava käydä pitkästä aikaa koirien kanssa lenkillä kaupungissa. Tulipahan taas pikkuisen järkytettyä tuota perusturvallisuuden tunnetta, ettei sitä pääse vaan liialliseen turvallisuuden tunteeseen turtumaan. Enkä taida muuten ihan hetkeen mennä uudestaan, ainakaan pimeään puistoon yksin koirien kanssa.
Eipä muuta, kuin entistä mukavampaa loppu vuotta ihan jokaiselle, ja erityistä varovaisuutta vuoden vaihteeseen, näiden karvaisten kavereidemme kanssa!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti