Kun sydämet kohtaavat toisensa ja kaksi elämää kietoutuu yhteen ja yhdeksi,

eivät sanat yleensä riitä. 

Ja kun aikaa kuuluu tarpeeksi, ei niitä enää tarvitakaan. 

Tämän päivän kyyneleet johtuivat siitä, ja tästä

Omassa elämässä, elämässä näiden kääpiöiden kanssa olen oppinut huomaamaan senkin, että oikeastaan on ihan sama mitä puhut, tai kuinka väärin puhut, se joka tuntee sinut tai minut läpi kotaisin, ymmärtää aina ja varmasti, eikä koskaan väärin. 

Sellaista se on yhteiselo ihmisen parhaan ystävän kanssa. 

Minulla on sisko jos toinenkin, eikä veljistäkään pulaa. Koiriakin meidän perhepiiristä löytyy tällä hetkellä omat mukaan lukien seitsemän. Ja saattaapi olla, että vuoden ehkä kahden, miksi ei kolmenkin, sisään niitä on yksi tai kaksi enemmän, eikä toivottavasti yhtään vähemmän. 

Onneksi ne asiat eivät ole tämän päivän asioita, eivätkä vielä huomisenkaan. Tällä hetkellä tyydyn pärjäämään parhaani mukaan näiden omien kääpiöideni kanssa ja seuraamaan suurella mielenkiinnolla, kuinka suuriin saappaisiin Soolo vielä astuukaan. 

Harvoin tulee itselle ostettua syntymäpäivälahjoja, mutta niin tuli tällä kertaa tehtyä ja toivottavasti kohta kopsahtaa kotiovelle haamuja tuulessa. Siihen asti täytyy tyytyä lueskelemaan kirjastosta lainattua vastaavaa teosta. Siinä ohella tuli lainattua iltalukemisiksi myös kirja nimeltä Ääni rauhoittaa. Ehkäp siitä saadaan vähän apuja ja eväitä meidän arkeemme, saapa nähdä. 

Moneen kertaan olen ihmetellyt ajan juoksua, sitä miten se joskus tuntuu etenevän kuin harppomalla. Yhtäkkiä huomaa, että viikko jos toinenkin on vain vilahtanut ohi ajankulua huomaamatta ja kalenteristakin saa kääntää sivuja tolkutonta vauhtia.  On sanottu, että lopun ajalla aika on lyhetty. Mitä se sitten tarkoittaneekaan. Toissa viikonloppu oli kuitenkin sellainen, että se on tuntunut pieneltä ikuisuudelta. Sillä lailla hyvässä mielessä. Työpäivän jälkeen toimin hovikuskina yhdelle jos toisellekin ja sain perjantai iltapäivääni ja iltaan viihdyttämään pienen prinsessan.

Kerta toisensa jälkeen ei voi kuin ihastella sitä miten hyvin Etna on oppinut tuon veljentyttöni kanssa olemaan. Ihmeellistä on sekin, että kaikista koirista juuri Etna on tuon pienen tytön ehdoton suosikki ja lemppari. Niiden välillä on jokin ihmeellinen vetovoima joka saa ne hakeutumaan toistensa läheisyyteen, vaikka se välillä onkin hankalaa ja molempia joutuu muistuttamaan siitä miten pieni koira ja pieni lapsi viettävätkää aikaa yhdessä, toinen toistaan kunnioittaen.

Illalla kun olin luovuttanut lapsen mummilan hellään huomaan, tuli vedettyä pahimman laatuiset vappuöverit. Villasukkaparia neuloessa tuli syötyä muutaman karkkipussin loppu ja juotua harvakseltaan jääkaapista löytyvää colaa siihen päälle. Sen verran äklötti sitten hetken päästä, että oli pakko lähteä koirien kans rivakalle vappuaaton lenkille ja useampi tunti sitä tulikin käveltyä niin koirien kuin omaksikin iloksi.

Illalla kun kävi nukkumaan, tuntui pelkän perjantai päivän jälkeen siltä, kuin olisi kulunut kokonainen  viikonloppu yhden päivän sijaan.

Lauantaina aamusta lähdin lenkittämään koiria ja tytöt  eivät olleet uskoa silmiään kun sen jälkeen passitin pelkästään ne koiraportin taakse. Zeuksen kanssa lähdimme edustustehtäviin Tampereen kansainväliseen koiranäyttelyyn. Saavuimme paikalle hyvissä ajoin ja hetken aikaa ehdin kierrellä siellä Zeuksen kanssa kaikessa rauhassa. Täytyy sanoa, että ei kyllä oikeastaan ole yhtään ikävä tuota varsinaista näyttelyhumua. Ei, vaikka kaipa se pitäisi tuo pappakoira kerran tai pari veteraaniluokassa pyöräyttää ja Emrankin kanssa pitäisi taas ehkä aavistuksen verran enemmän aktivoitua ja juoksuttaa sitä muutaman kerran kehässä tänäkin vuonna.

Tällä kertaa ehkäpä parasta antia kaverikoirailun ohella oli ehdottomasti vanhoihin tuttuihin törmäily ja kuulumisten vaihto. Ja mikäs siellä oli näyttelyssä kierrellessä ja ihmisten kanssa jutellessa kun mukana oli niin uskomattoman huoleton ja helppo koira. Eihän sitä voi olla mainitsematta, että herra kyllä esiintyikin varsin mallikelpoisesti ja keräsi kehuja ja positiivista huomiota varsin rauhallisella olemuksellaan ja käytöksellään. Onhan se kerrassaan hieno herrasmies.

Pitkäaikainen ystävä pyysi käymään kylässä, ajatteli varmaan että en muuten saa lähdettyä, niin vilautti sitten nenän edessä geokätköilykortinkin. Houkutus oli ylivoimainen, ja kyllä minä olisin liikkeelle lähtenyt ihan ilman geokätköily aikeitakin. Kun Zeus oli oman "talkoiluvuoronsa" Tampereella saanut purkkiin, lähdimme ajelemaan kotiin päin, pakattiin tytötkin autoon mukaan ja lähdettiin ajelemaan naapurikaupungista vielä seuraavaan. Hyvin syöneinä ja levänneinä, sekä pienoista muurahaisongelmaa ihmeteltyä lähdime sitten ystäväni ja koirien kanssa yhden geokätkön etsimisreissulle. Täytyypä sanoa, että eriomaisen hienoon ja mystiseen paikkaan oli tämä kätkö tehty ja aikansa sitä haettuamme, kuului ystävän ääni kivilohkareiden seasta, "kerrosta ylemmältä tasolta", että löytyi. Tällä kärköpaikalla koirilla ei mainannut ihan maltti ja hermo kestää, eivät tainneet tykätä siitä ajatuksesta, kun kömmimme ystäväni kanssa pimeään "luolastoon" valtavan siirtolohkareen sisäisiin syövereihin.

Jotenkin kummasti siinä kävi niin, että kun auton lähettyvillä oli toinen kätkö, niin päätimme käydä hakemassa senkin. Koirat johdattivat meidän hyvin suoraan kätkölle ja kuittaus tuli tehtyä sinnekin. Kolmannelle kätkölle ei ollut pitkä ajomatka ja siirryimme sinne, neljäs sijaitsi sitten taas siinä läheisyydessä. Pääsimme koirien kanssa tasapainottelemaan jyrkälle ratapenkereelle, käytöstä poistetun radan varteen ja niin tuli kaksi kuittausta lisää. Vanha sanonta, nälkä kasvaa syödessä, pitää paikkaansa, ainakin tämän harrastuksen puitteissa. Viidennelle kätkölle siirryttessä vaihtui kuntakin siinä samalla, kuudes, seitesmäs ja kahdeksas kätkö sijaitsivat melko lähellä toisiaan. Samalla tuli löydettyä hieman surullisen oloinen, unohduksiin vaipunut paikka ja käytöstä poistettu näkötorni.

Koirat saivat hieman erikoisen iltalenkin siinä kätköilyn lomassa, pääsivät liikkumaan monennäköiseen maastoon ja ihmetellä paljon uusia hajuja. Pitihän sitä kahdeksannen kätkön jälkeen lähteä hakemaan vielä se yhdeksäs. Samalla tuli käytyä hiljentymässä vanhan muistomerkin äärellä ja siirryttyä ajatuksissa 98 vuoden taakse, jolloin käytiin Suomen sisällisotaa jonka seurauksena joko suoraan tai välillisesti yli 37 000 ihmistä menetti henkensä.

Tällä kertaa seisoimme työläisten rintamassa seisoneiden ja teloitettujen muistoksi pystytetyllä kivipaasilla. Raskaiden ketjujen ja kivien ympäröimälle aluuelle pääsi astumaan tummasta porstista, jota koristi pelkistetty risti. Vanhojen puiden lomasta, pellon ja radan takaa näkyi vanha keltainen kartanorakennus ja sen pihapiiriä. Huomasin jääneeni miettimään sitä, oliko tämä muistomerkki tehty paikkaan, jossa aikanaan teloitettavat miehet seisoivat rivissä kuolemaansa odottaen. Askarruttamaan jäi sekin asia, että jos näin on ollut, katselivatko miehet (ja/tai naiset) kartanolle päin, vai jäikö kartano peltoineen heidän selkänsä taakse. Hiljaiseksi ja mietteliääksi veti tämä paikka. Geokätkö löytyi siinä sivussa, mutta jotenkin tämän paikan luonne, hiljaiset vanhat puut ja polku joka katosi niiden lomaan, jokin tai ehkä kaikki tässä paikassa oli sellaista, että löytynyt kätkö tuntui ihan toisarvoiselta. Tulihan se kuitattua, mutta enää ei tehnyt mieli lähteä etsimään seuraavia.

Ajoin ystäväni kotiin ja lähdimme koirien kanssa suuntaamaan kotiin päin. Illan mittaa taivas oli vetäytynyt pilveen, jotka auringonlasku värjäsi hehkuvan punaisiksi. Kun ajoi pidemmälle, pilvetkin vähän väistyivät, enkä muista milloin olisin viimeksi nähnyt vastaavaa, niin kauniina hehkuvaa laskevaa aurinkoa ja sen värjäämää taivasta. Näky oli riipaisevan kaunis ja siinä moottoritiellä 120 km/h tunnissa ajaessani ensimmäistä kertaa elämässäni toivoin, että ajaisipa autolla joku toinen. Se olisi mahdollistanut sen, ettei minulla olisi jäänyt auringonlaskusta pieninkään hetki näkemättä.
Kun aurinko oli vaipunut mailleen ja kotiin enää vain 20 minuuttia, tummaa taivasta ja pilviä vasten erottui selvä välähdys, hetken kuluttua välähti toisenkin kerran. Kevään ensimmäinen ukkonenhan se siellä varoitteli olemassa olostaan, mutta eipä se kuitenkaan päälle tullut. Harmikseni kevään ensimmäinen siilihavainto oli piikikkäästä, joka oli erehtynyt kulkemaan moottoritiellä väärän aikaan.

Sunnuntaina aamupäivästä lähdimme pikku prinsessan syntymäpäiville, koirat olivat riemuissaan kun pääsivät nauttimaan lämpimästä kevätpäivästä täysin rinnoin. Pitkät tovit tuli vietettyä "lehmien aitauksessa" koirien iloa ja riemua seuraillen. Oikeastaan oli aika hienoa, kun ainoat korviin kantautuvat äänet tulivat kaikki luonnosta. Huomasi sen, että jatkuvan hiljaisen liikenteen huminan sijaan kuuluikin se hiljaisuus ja virtaavan veden ääni, linnun laulusta puhumattakaan. Keräsin kotiin jääneille kaneille mielin määrin luonnon vihreää, jotka jääkaappi säilytyksen avulla ne riittivät pitkälle seuraavaan viikkoon saakka.

Uusia luontohavaintoja tulee tehtyä tätä nykyä harvakseltaan. Muurahaisten kevät on tullut todettua käynnistyneeksi jo kauan aikaa sitten, eikä vähiten siloin kun eräs muurahaisryhmä päätti vallata ystäväni talon. Yhden yön aikana koko etuporras ja etuovi olivat täyttyneet muurahaisista, joita oli kuhisemalla, siitä ne sitten siirtyivät kohti tuulikaappia ja talon keittiötä. Taisteluissa tuli tehtyä työvoitto ja ystäväni sai muurahaiset kukistettua. Viime viikon riemukkaimpia havaintoja olivat nuorehko sisilisko, metsässä lentänyt suruvaippa, ihanan keltainen sitruunaperhonen sekä kirjosieppo naaras.

Vanhoja tuttuja tulee vastaan paljon, kuovi pariskunta huutelee pellon yllä kierrellessään ja kiuru lentää räpiköi korkealla pellon yläpuolella samaan aikaan kauniisti sirkutellen. Koiria kiinnostaa kerta toisensa jälkeen tuo meidän kodin lähettyvillä, joskin vt 12 toisella puolella hengaileva joutsen pariskunta. Siinä me sitten yritämme elää ja olla toinen toistamme kunnioittaen. Minä vieläpä yritän joutsenia aina lohdutella, että "olkaa siinä vain ihan rauhassa, ei me sinne olla tulossa", eikä ollakaan vaikka välillä melko vierestä kävelläänkin. Samalla tavalla huomaan höpiseväni muillekin luonnon eläimille. Viime viikon torstai-perjantai välisenä yönä juttelin samalla lailla pellolla aterioiville kauriille. Pimeässä hädin tuskin niitä edes näin, mutta silti kauempaa ohi kulkiessani niille kerroin, ettei meillä ollut mitään pahoja aikeita niiden suhteen.

Yhdysvaltojen reissulla viime kesänä ajattelin, että siellä näkee ihmeellisen paljon eläimiä, niitä oli ihan kaikkialla. No kyllä niitä pääsee täälläkin näkemään, ei ihan siinä määrin kuin siellä, mutta ihan riittävästi kuitenkin. Ja jotenkin se on kerta toisensa jälkeen aina yhtä sykähdyttävää. Joka kerta toivon, etteivät eläimet häiriinny meidän läsnäolostamme liikaa. Melkeinpä yhtä ihanaa ja palkitsevaa kuin eläinten näkeminen luonnossa on se, kun ne meidän kohtaamisistamme huolimatta eivät pakene paikalta vaan seurailevat vain meitä kauempaa, ihan niin kuin mekin niitä.

Vaikka tosin, jos koirat olisivat irti, voisi olla niin että ne tekisivät muutakin, kuin vain kuonot väristen katsoisivat. Itse olen ollut aika tarkkana siitä missä, milloin ja miten pidän koiriani irti. Ja näköjään saa olla vielä tarkempana nyt kytkettyjenkin koirien kanssa, kun tänään kantautui korviin huhupuhetta siitä, että ihan tästä meidän nurkilta harjun metsäpoluilta joilla mekin lähes päivittäin liikumme, olisi löytynyt rotanmyrkky syöttejä.

Noiden "myrkkysyöttien" todenperäisyydestä en sen enempää tiedä, mutta kuin että sosiaalisessa mediassa kerrottiin läheisten rivitalojen ilmoitustaululta löytyneestä lapulla olevasta varoituksesta. Parasta olisi tietenkin, että tuo lappu olisi illmoitustaululle laitettu vain pelottelu mielessä, mutta ei kai tässä auta, kun entistä tarkempana kulkea tuolla ihmisten ilmoilla ja toivoa sitä, ettei moisia myrkkysyöttejä sattuisi meidän, tai kenekään muunkaan kohdalle.