perjantai 1. kesäkuuta 2018


On säitä pidellyt.

Aika lämpimiä.

Aamusta iltaan ja joka ainoa hetki siitä väliltä. 

Moni tykkää,

minä en.


Alkuvuodesta totesin ystävälleni, 

etten pidä siitä kevään vaiheesta, 

kun lumi alkaa sulaa, 

ja on kuraista ja märkää joka paikassa.


Loskan kanssa on monena keväänä

saanut tahkota kyllästymiseen asti. 

Tänä keväänä taisi ainut kerta osua 

pohjoisen reissun yhteyteen huhtikuun 

alussa, kun päätin pitää nopean jaloittelu 

tauon ennen Kärsämäkeä ja käännyin 

levähdysalueelle. Oikeastaan jo samalla 

hetkellä tiedostin tehneeni virheen. 


Pysähtyä ei uskaltanut kun auto "kellui" 

loskan päällä miten parhaiten taisi ja 

loskaa oli tien pinnan päällä useita 

kymmeniä senttejä.

Meinasi siinä iltayöstä pieni tuskanhiki 

nousta pintaan kun mietin, mitä sitten teen 

jos eteneminen tyssää siihen.


No pääsimme turvallisesti eteen päin ja 

aamuyöstä perille.

 Todettua tuli, että älykääpiöden 

kanssa pärjää kyllä viikonlopun verran 

lapsiperheen vieraana ja selviää yksistä 

lasten syntymäpäiväjuhlistakin, kun 

varautuu kaikkeen, pelaa varman päälle 

110%, eikä jousta tehdyistä päätöksistä. 


Kotopuolessa kevät tuli yhdessä 

hujauksessa. Yhtenä päivänä oli lunta, 

toisena päivänä märkä asfaltti ja kohta jo 

kuiva sellainen. Hiekoitussorakin hävisi 

ennätysnopeasti kevyenliikenteenväyliltä. 


Kani tuli monena päivänä otettua metsään 

mukaan. Ei sitä nyt lenkkeilyksi voi sanoa, 

mutta hengailuksi nyt kuitenkin. 

Syömistä löytyi lähinnä mustikanvarpujen 

muodossa. Pikkuhiljaa alkoi löytyä 

muutakin ja ensimmäiset satsit ulkoa 

kerättyjä herkkuja tulevan talven varalle 

on jo kuivattu ja pakattu kierrätys 

paperipusseihin. 


Pikkuhiljaa omakin pihapiiri alkoi vihertää 

ja kani on ulkoillut hyvin omatoimisesti 

aidatulla takapihalla. On hienoa ja 

käytännöllistä, että kani ja kääpiöpinserit 

voivat hengailla pihalla samanaikaisesti ja 

tämä onnistuu hieman tarkemmin 

valvotusti myös hoidossa olevalta Emralta. 


Toukokuun ajan töiden jälkeen onkin 

enimmäkseen tullut hengailua kotona 

eläinten omatoimisen ulkoilun merkeissä.

Itselle päivät ovat olleet aivan liian  

kuumia, eikä pilvettömältä taivaalta 

paahtava aurinko ole todellakaan 

houkutellut lähtemään lenkille ennen illan 

viilentymistä.


Iltalenkit ovatkin sitten saattaneet venyä 

15 km mittaisiksi kun ei malttaisi lenkkiä 

lopettaa kun luonto vihdoin vähän 

armahtaa illan kulkijaa. Yöunista se on 

tietenkin pois kun iltalenkit venyvät lähelle 

puoltayötä ja aamulla kuuden aikaan 

jo soi kello. 


Koirien kanssa on tullut jatkettua öljyilyä 

ja Emrakin sai lähteä samaan touhuun 

mukaan. Kun herra oli ollut viikon verran 

hoidossa en illalla ollut ihan varma mihin

suuntaan sitä lähtisi lenkille. Arviolta niin 

10 kilometrin mittainen luontopolun lenkki 

kuuluu ehdottomiin suosikkeihini mutta 

siellä ei ole tullut käytyä pitkään aikaan 

muutamasta syystä.

1. Jo pari kertaa tallin pihasta tielle ryykännyt iso labradori uros

2. Kauriiden ja peurojen poluilla viihtyvät punkit

3. rehevöityneen joka kesä pahasti sinilevää kukkivan järven tulvavedet

Enimmäkseen sitä omaa intuitiota 

kannattaisi kuunnella. Olisi kannattanut 

tuolloinkin, mutta kun vaihtoehtona olisi 

ollut kohdata kolme kääpiösnautseria tai 

kääntyä luontopolulle, päädyin jo valmiiksi 

huonon fiiliksen takia luontopolulle.


Ensimmäinen helpotus oli se ettei lapukkaa 

näkynyt, kauempaa kyräilevä omistaja 

kylläkin. Koirat kiersivät jokaisen 

pusikon ja heinikon, tunkivat päänsä 

puskaan ja kahlasivat kuivat ojanpohjat. 

Pitkospuille päästyäni iskivät sääsket, ei 

niitä nyt ihan mahdottomasti ollut. Sen 

verran mitä Pudasjärvelläkin hyvänä 

hyttysvuonna on. Yleensä nautin 

luonnonäänistä, mutta tuon konsertin olisi 

voinut vaikka jättää välistä. Eikä olisi 

haitannut vaikka perässä tuleva musta 

inisevä pilvi olisi kadonnut 

mystisesti matkan varrelta. Jatkoin matkaa

vain huomatakseni että laskuoja tulvi 

edelleen ja pitkospuut olivat vain juuri ja 

juuri tulvaveden yläpuolella. Sitten 

havaitsin että ojan ylittävälle sillalle ei 

pääse välttämättä kuivin jaloin.

Kiireisin koirista oli jo kahlannut sinne ja 

ajattelin nappaavani kaksi muuta 

kainaloon saadakseni edes ne kuivin jaloin 

ojan toiselle puolelle. Yli mentiin niin että 

heilahti, mutta myös edessä olevat ojat 

tulvivat ja kuivin jaloin oli mahdoton 

päästä eteenpäin. Ei auttanut kuin palata ja 

siinä ärsytyskynnyksen ylittyessä miltei 

täysin, Etna tuumasi ettei tule kainaloon ja 

hyppäsi suoraan tulvivaan paskaojaan. 

Nostin koiran kuiville ja kävin läpi taas 

mielessäni kaikista pahimpia vaihtoehtoja 

mukaanlukien jonkinlainen myrkytys ja 

mahdollinen keuhkokuume. 

Mielipahaa ja kiukkua kihisten kävelin taas 

läpi mustien sääskipilvien.


 Ajatukseni  eksyivät vuosien taakse 

varhaisiin teini vuosiin, kun pappa päätti 

viedä "eteläntytöt" hillasuolle.

Tiet olivat pieniä, 

kapeita ja kivisiä. Useamman kerran 

matalan auton pohja raapiutui isoihin 

kiviin. Muutama järkyttävän rumassa 

karvanvaihdossa oleva vaadin vasoineen 

koikkelehti vastaan ja lopulta löytyi sopiva  

ojanpenkka autolle. Avaimet jäivät siihen 

johonkin lähelle, tarkoin valitun kiven alle 

ja minua hirvitti. 

Papasta pienempi paha oli hukata avaimet 

jonkin sattumanvaraisen kiven alle auton 

läheisyyteen kuin hillasuolle. 

Minun  mielestäni avaimet olisivat olleet 

parhaassa tallessa vetoketju taskussa.

Erimielisyyksistä huolimatta lähdimme 

tarpomaan hyvälle hillasuolle. 

En muista, pitkäänkö siellä aikaamme 

vietimme, varmasti hyvän tovin kuitenkin. 

Jossakin kohtaa pikkusisko tuiskahti 

"Minä vihaan tätä suota." 

Autolle palatessa epäilimme ettemme taida 

kulkea edes oikeaan suuntaan. Papalla oli 

kuitenkin maamerkit hyvässä muistissa. 

Oli mukava istahtaa auton kyytiin, ja jäädä 

kuuntelemaan sen tasaista hyrinää. 

Mökillä odotti saunan lämmitys, aina yhtä 

vilvoittava pulahdus jokeen ja tietysti 

lämminruoka.  Varmasti ikuisiksi ajoiksi 

mieliin on syntynyt papan pieni tuiskahdus 

kun auto kääntyi isommalle tielle. 

"Paskareissu, mutta tulipahan tehtyä." 


Samalta tuntui tuolloin kun hermostuneena

 kuljin kotiin päin. Vajaaksi tunniksi jäi 

usean tunnin mittaiseksi ajateltu iltalenkki

ja kotona odotti koirien pesu. Samalla

 huomasin että Emra oli saanut matkaansa 

punkin. Vajaan viikon öljyily ei vielä 

riittänyt pitämään punkkeja pois. Samoissa

 ryteiköissä juoksennelleet neitokaiset 

olivat kuitenkin punkkivapaita. 

Jotain hyvää löytyi sentään tuostakin 

paskasta reissusta. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti