Helmikuun 22. päivä

oli aikoinaan vain Etnan syntymäpäivä. 

Nykyään se on myös päivä, joka kertoo sen, että Zeuksen kuolemasta on kulunut taas puoli vuotta 

lisää. Olen tainnut aikaisemminkin kertoa, että Etna oli koira jota minulle ei koskaan pitänyt 

tulla. Ja Etna nimi sellainen, etten minä koskaan omalle koiralleni voisi sitä antaa. 

Oli joulukuu 2009, kun istuin lapissa mökin ikkunasta ulos katsellen. Ulkona oli melko rapsakka 

keli, pakkasta yli -30 astetta, päivän valoisin aika, vain pieni hetki koko vuorokauden kulusta. 

Aurinko oli kuin aavistus, josta taivaanrannan väriloisto muistutti kertoen siitä, että vaikka se 

ei ihan vielä paistakaan, niin se on kuitenkin olemassa siellä jossakin, minne me emme voineet 

nähdä. Istuin siinä Zeuksen kanssa ja joulusta huolimatta olo oli haikea. 

Olin varannut mustan kääpiöpinserinartun pentueesta, joka ei koskaan syntynyt. Ultrassa kaikki 

oli vielä ollut hyvin, ja mahdollisesti minulle tarkoitetun pennun syntymistä ajatellen, kaikki

mahdollista. Oli ollut toivoa, joka sittemmin oli kuollut. 

Zeuksen ensimmäinen suurempi onnettomuus oli se viimeinen sykäys siihen, että halusin toisen

koiran. Yli 2 vuoden aikana ajatus oli muuttunut. Kääpiöpinserin piti alunperin olla vain 

"väliaikainen ratkaisu" kahden saksanpaimenkoiran välissä. Halusin suuren koiran pienessä 

paketissa ja sen totisesti sain Zeuksen mukana. Se oli enemmän kuin Koira isolla K-kirjaimella. 

Koska Zeus oli, mitä oli, minulle tuli saksanpaimenkoiran sijaan toinen kääpiöpinseri. 

Halusin pienen mustan tytön, luonteeltaan tietysti yhtä hienon korian, kuin Zeus oli. 

Sitä koiraa ei koskaan syntynyt, se koira oli vain hetken verran emänsä kohdunsarvessa ja kuihtui

 sitten pois muiden sisarustensa  mukana. Syytä sille ei tiedetty. Niin vain tapahtui. 

Siispä sinä jouluna istuin haikein mielin ikkunasta ulos katsellen, kun radiosta alkoi soida 

Sylvian joululaulu.

"Ja niin joulu joutui ja taas Pohjolaan,

joulu joutui jo rintoihinkin. 

Ja kuuset ne kirkkaasti luo loistoaan

jo pirtteihin pienoisihin.

Mutt´ ylhäällä orressa vielä on vain

se häkki, mi sulkee mun sirkuttajain,

ja vaiennut vaikerrus on vankilan; 

oi, murheita muistaa ken vois laulajan? 

Joskus sitä vain käy niin, että laulun sanat kolahtavat kovaa, niin kävi tuona päivänä, kun taivaanrannan punerrus alkoi hiljalleen hiipua ja maisema muuttua taas tasaisen vaaleaksi. 

Miss´ sypressit tuoksuu nyt talvellakin, 

istun oksalla uljaimman puun,

miss´ siintävi veet, viini on vaahtovin

ja sää aina kuin toukokuun. 

Ja Etnanpa kaukaa mä kauniina nään, 

ah, tää kaikki hurmaa ja huumaapi pään,

ja laulelmat lempeesti lehdoissa soi,

sen runsaammat riemut ken kertoilla voi!

Sä tähdistä kirkkain nyt loisteesi luo

sinne Suomeeni kaukaisehen! 

Ja sitten kun sammuu sun tuikkeesi tuo, 

sa siunaa se maa muistojen! 

Sen vertaista toista en mistään ma saa,

on armain ja kallein mull´ ain Suomenmaa!

Ja kiitosta sen laulu soi Sylvian

ja soi aina lauluista sointuisimman. 

Niin kuin aiemminkin olen kertonut, niin tuo laulu jäi ajatuksiini pyörimään. Tai ainakin osa 

siistä. Koskaan aikaisemin en ollut tullut niinkään kuunneltua laulun sanoja, sen kuin vain laulaa

loilotti muiden mukana. Tällä kertaa mieleen kuitenkin jäi erityisesti yksi sana, ja se sana oli 

Etna. 

Sinäpä olisikin ollut oiva nimi punaiselle kääpiöpinseri nartulle. Olin kuitenkin päättänyt, ettei

minulle koskaan tulisi sellaista. Toisin kuitenkin kävi ja huolellisen ylipuhumisen jälkeen päätin, 

että koiran väriä tärkeämpää oli se, että oli koira, tai tässä tapauksessa kaksi koiraa. Lupasin, että 

mustan kääpiöpinseri nartun sijaan, voisin ottaa sijoitukseen Ruotsista tulevan punaisen 

kääpiöpinsei tytön. Kukaan ei voi tietää, miten elämä olisi mennyt toisin, ellen tuona päivänä olisi 

jäänyt kuuntelemaan Sylvian joululaulun sanoja. Oli huomattavasti helmpomaa ottaa pentu, kun 

sille oli nimi valmiina. Kasvattajan luona kutsumanimen Misty saanut pentu nimettiin

 siis uudelleen ja kun lähdin lopulta hakemaan pentua kotiin, 

se oli oppinut tuntemaan itsensä uudelta nimellään. 

Olen monta kertaa miettinyt, mitä seuraavina viikkoina ja kuukaisina tämän jälkeen 

oikeastaan tapahtui. Millainen oli se tilanne, kun lähdin pentua hakemaan. 

Se päivä yksi vuoden 2010 toukokuun lämpimimmistä. Olin lainannut ystävältäni auton, 

ajaakseni työpäivän jälkeen pääkaupunkiseudulta hakemaan pentua. 

Ajatukset olivat jo tietysti siellä. 

Avasin auton oven ja olin komentamassa Zeusta autoon, kun se ensimmäisen kerran pitkään 

aikaan lakkasi tottelemasta. Käskin sitä hyppäämään autoon, mutta se kieltäytyi. Käskin 

uudelleen, mutta se ei totellut. Seisoi jäykkänä aloillaan ja katsoi minua suoraan silmiin. 

Sitten tapahtui monta asiaa yhtä aikaa. 

Muutaman metrin päässä minusta, autosta ja Zeuksesta oli iskuvalmiudessa oleva kyykäärme. 

Nämä ovat niitä hetkiä, kun ensin sekunnit tuntuvat ikuisuudelta ja sitten aika hyökkää eteenpäin,

kuin ottaakseen kiinni ne menetyt hetket.

Kun käärmeestä oli selvitty, Zeuksenkin kyky ottaa vastaan annettuja käskyjä palautui. Lähdimme 

ajamaan kohti pääkaupunkiseutua ja lopulta seisoimme oikean oven takana. 

Vastassa oli useampi punainen kääpiöpinseri ja vanha black and tan kääpiöpinseri herra. 

Zeus ja tämä vanhaherra hieman mittailivat toisiaan katsellaan, mutta hienoluonteiset ja 

itsevarmat herrat totesivat, että tässä ollaan, eikä muuta voida. 

Minä puolestani tämän jälkeen pysytin keskittymään enimmäkseen pieneen punaiseen pentuun. 

Elämä oli sellaista, kun se on, kun sitä vaaleanpunaisten lasien läpi katselee. 

En silloin huomannut pennussa mitän ihmeellistä. Mielestäni se oli aika reipas ja iloinen 

kääpiöpinserin alku ja ruokakin näytti maittavan hyvin. 

Juttelimme pennun omistajan kanssa pitkään, täytimme paperit ja lähdimem ulos. Pentu 

mennä tepasteli sinne tänne, Zeus hieman jäykisteli. Auton luona se näytti hoksaavan, että tässä

on nyt jotain pahemman kerran pielessä. Pennulle oli boksi etupenkillä, Zeuksella häkki 

takapenkillä. Zeus tuntui päättäneen, että jos pentu lähtisi mukaan, se jäisi pääkaupunkiseudulle. 

Se yksinkertaisesti kieltäytyi tottelemasta, jo toisen kerran saman päivän aikana. 

Lopulta pääsin kotimatkalle. 

Pentu itkeskeli boksissaan, sitten se alkoi oksentaa.

Omistajan luona syöty ateria tuli ulos, mutta sen jälkeen pentu rauhoittui ja alkoi nukkua. 

Asuin siihen aikaan kimppakämpässä, meitä asui omakotitalossa usempi ihminen, koira, kaneja 

ja siili. Kun pääsin kotiin, päästin koirat ulos autosta. Totesin, että pentu oli luikahtanut auton 

alle piiloon, eikä halunnut tulla pois. Olihan paikka sille ihan uusi ja minäkin vielä hieman 

vieras. Ensimmäinen kohtaaminen yhden kämppikseni kanssa päättyi siihen, että pentu luikahti 

huutaen karkuun. Ensimmäisen kerran kun lenkillä kohtasimme toisen koiran, pentu oli 

peloissaan. Kun se kulki metsäpoluilla mukana irti, se saattoikin yhtäkkiä päättää lähteä takaisin 

kotiin. Sen pienen elämän aikana oli tapahtunut jo hurjan paljon muutoksia. Minulle tullessaan 

se oli jo 11.5 viikkoa vanha. Islannissa tapahtunut tulevuoren purkautuminen oli syynä siihen, 

ettei se voinut saapua Suomeen aikaisemmin. 

Oli monta pientä ihmeellistä asiaa. Pennulla oli järkyttävän pitkät ja paksut kynnet. 

Tein virheen heti siinä, kun lähdin niitä leikkaamaan. Kun ensimäisellä kerralla leikkasin 

vahingossa kynnen liian lyhyeksi, alkoi Etnan elämän mittainen painajainen. 

Se pelkää ja ahdistuu kynsienleikkaamisesta edelleen. 

Siltä saa kyllä kynnet leikattua, mutta se ei ole kovin mukana kokemus koiralle tai minulle. 

Ja edelleen sillä on hyvin pitkät ja paksut kynnet. 

Toisaalta oli hyviä ja hienojakin kokemuksia. Totesin, ettei Etna osannut leikkiä toisten koirien 

kanssa, mutta kun otin sen kesällä mukaan ulkonäyttelyyn, niin se osasi todella hienosti

rauhoittua tuolini alle nukkumaan. Tässä tilanteessa pennun näki myös sen Ruotsista Suomeen

tuonut kääpiöpinseri kasvattaja. Elämän tilaneeni oli sellainen, että kulkin paljon ja kaikkialla,

toisaalta vietimme ystävien kanssa paljon aikaa myös kotona. 

Touko - kesäkuun ajan Etna kulki minulla arkisin töissä mukana, ihan niin kuin Zeuskin. 

Se sai ihan loistavat eväät elämää varten, mutta en muista niiltä ajoilta enää kovinkaan paljon. 

Sen kuitenkin, että Etna oli päivittäinen tekemisissä niin lasten, kissojen, koirien kuin kanienkin

kanssa. Se rakasti pienten pentujen kanssa leikkimistä, mutta isompien kanssa se ei enää 

osannutkaan puhua koiraa. Ainakaan sellaisten koirien kanssa, joiden kanssa se ollut päivittäin 

tekemisissä. En osaa sanoa, missä kohdin elämä lähti kulkemaan vääriä raiteita, mikä meni 

pieleen ja laukaisi pelkotilojen kehittymisen, pelkoaggressiivisuuden ja ahdistumisen. 

Ihmisarka se oli ollut alusta asti, mutta pyrki aina ensisijaisesti väistämään kohtaamiset

ja haki hyvin paljon minusta turvaa selviytyäkseen arkisista askareista. 

En muistä niitä ensimmäisiä hetkiä, kun aggressiivisuus astui mukaan kuvioihin, 

mutta haluaisin muistaa ja käydä pala palalta, päivä päivältä yhteistä historiaamme läpi. 

Vuodesta 2010 on kulunut pitkä aika. 

Etna täytti eilen 9- vuotta. Kun katson vanhoja valokuvia Etnasta, ihmettelen toisinaan sitä,

että onko se oikeasti näyttänyt tuolta. Etnan kanssa on ollut monenlaisia vaiheita,

myös sen suhteen, miltä se näyttää ulkoisesti. 

Etnan suhteen en ole eilistä viisampi, mutta olen oppinut olemaan kuitenkin armollisempi.

Niin sitä, kuin itseänikin kohtaan. 

Jos vielä vanhalta tietokoneeltani saan pelastettua kuvat Etnan elämän ajalta, julkaisen 

kuvakollaaisin siitä, miten vuodet ovat sitä muuttaneet. 

Ehkäpä se auttaa muistamaankin vähän paremmin, sitä mitä meille oikein näiden vuosien aikana

on tapahtunut ja miksi.