Pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että sitä uskaltaa olla taas toiveikas tulevaisuuden suhteen. Meillä menee ihan hyvin, Adjan lääkitys on vastannut toivotulla tavalla ja tilanne on tällä hetkellä rauhallinen. Pikkuhiljaa olen alkanut uskaltaa taas liikuttaa koiria enemmän ja ne ovat päässeet vapainakin juoksemaan ja nauttimaan syksystä. Adjan kynnet eivät ole mikään kaunis näky, mutta tällä hetkellä niiden kanssa kuitenkin pärjää jokapäiväisessä elämässä hyvin. 

Käytännössä jokaisessa kynnessä on näkyvissä jonkinlaista muutosta, ja 18 kynnestä 14 on tavalla tai toisella hajonnut, niin että jäljellä on vain "arpeutunut" ydin. Näissä neljässä "ehjässäkin" kynnessä on kynnen pinnassa muutoksia, mutta muuten ne ovat aikalailla normi kynnen näköisiä. Suuri helpotus on ollut se, että kynsien tulehduskierre saatiin katkeamaan ja tällä hetkellä Adja pystyy elämään lääkitystä lukuunottamatta ihan normaalia pienen koiran elämää. Minä olen aina ollut enemmän pessimisti, kuin optimisti. Jotenkin kun elää toivomatta liikoja, niin ei joudu pettymään niin paljon, vaikka kyllähän ne vastoinkäymiset tuntuvat ikäviltä aina. Nyt pikkuhiljaa haluaisin kuitenkin olla enemmän optimisti, kuin pessimisti. Haluaisin uskaltaa toivoa ja luottaa siihen, että tämän hetkisillä tukihoidoilla Adjan vointi pysyisi hyvänä. 

Olen yrittänyt kahlata tuon aikaisempien ajatusten vellovan surujen suon yli ja alkaa taas nauttimaan elämästä ja sen kaikista pienistä ihmeistä ja ihanista hetkistä. Lähi päivinä on tullut koirien kanssa käytyä kahdella hieman erilaisella retkellä. Ensimmäisellä retkellä hyppäsimme Adjan kynsiä säästääkseni ensin bussin kyydillä harjun juureen ja lähdimme sitten seikkailemaan. Koirat pääsivät juoksentelemaan pitkin harjun rinteitä ja lakea ja Etna etenkin otti ilon irti vapaudesta. Pitkästä aikaa Etna päätti nimittäin erittäin perusteellisesti piehtaroida hevosen lannassa, niin että sotku valui pitkin kaulapantaa ja manttelia. Totesin, ettei  bussilla ole kotiin päin asiaa, joten jatkoimme kuljeskelua hiljaksiin mutkien kautta kotia kohti. Hienosti onnistui reippaan kolmen tunnin reissu vaihtelevassa maastossa tyttöjen kanssa, eikä Adja näyttänyt merkkiäkään siitä, että mistään kolottaisi tai mihinkään tekisi kipeää. 

Aikanaan, silloin villissä nuoruudessa tuli ystävien kanssa tehtyä paljon ekstempore reissuja. Tällekin viikolle saimme yhden sellaisen tehtyä, kun ystävä ajeli meille aamukahville, vaikka kahvia ei edes ollut. Siinä sitten teen juonnin lomassa tuli puheeksi, että ystävä on lähdössä kätköilemään tarkoituksenaan saada väritettyä hieman kuntakartaa, ja kun sain luvan, niin lähdimme ilman muuta koirien kanssa matkaan.

Näiden kanssa on niin helppo vain ottaa ja lähteä. Sen kun pistää häkin takapenkille ja koirat jaksavat matkustaa hyvän aikaa. Tuolla reissulla meinasi jossain kohtaa kuitenkin vähän kapinahenkeäkin ilmaantua ja tytöt pääsivät sitten vastoin omaa periaatettani matkustamaan myös sylissä. Seikkalun lomassa päädyimme käymään mutki myös Asikkalassa ja Lahdessa. Kärkkäiselläkin tuli käytyä ja huomasin, että kyllä ihmisellä voi olla paljon sellaisia tarpeita ja haluja joiden olemassa olosta ei edes tiedä, ennen kuin astelee Kärkkäisten ovesta sisään. Onneksi piheys on yksi syvimmistä olemuksistani, etenkin jos itselleni pitäisi jotain ostaa, niin hyvin äkkiä totean että kyllä minä niitä ilmankin pärjään. Mitä pidemmälle käytäviä pitkin kuljin, sen enemmän tunnuin tarvitsevan sitä sun tätä, loppujen lopuksi matkaan tarttui heräteostoksia kuitenkin alta viidellä eurolla, eli ihan hyvin meni.   

Yksi pieni hankinta, mahdollisesta tulevaisuutta varten tuli kuitenkin tehtyä. Totesinkin ystävälle, että oikeastaan minä en tarvitsisi täältä mitään, mutta tämän kuitenkin ostan, kun kerta halvalla saan.