Minun oli tarkoitus Undiksen tultua päivitellä blogia erittäin aktiivisesti ja sillä ajatuksella, että samalla tulisi pidettyä pitkästä aikaa taas kunnolla jonkinasteista pentupäiväkirjaa. 

Paljon on kuitenkin mahtunut kuluneisiin kuukausiin ja Undis täyttikin tänää jo 4 kuukautta. Samalla tulee täyteen kaksi kuukautta kiireistä yhteistä elämää, arkea ja kuolemaa. 

Undiksen tuloon liittyi muutama muuttuja ja niiden seurauksena pentu tulikin neljä päivää aikaisemmin, kuin olin alun perin suunnitellut. Se tarkoitti sitä, että pentu tuli sopivasti työssäoppimisen kiireisimpään vaiheeseen, juuri ennen näyttöpäiviä. 

Sain kuitenkin (lähipiirille kiitos siitä) pennun hoitoringin hyvin pyörimään ja saatoin rauhallisin mielin keskittyä päivien ajan olennaisiin asioihin, kun tiesin, ettei pennulla ole mitään hätää, eikä se joudu olemaan liian pitkiä aikoja yksin, kun sitä käytiin minun pitkien työpäivieni aikana hoitamassa, ruokkimassa ja ulkoiluttamassa. 

Työssäoppiminen loppui sopivasti juuri ennen joulua ja näyttökin meni kiitettävästi läpi, vaikka en sitä missään nimessä pitänyt itsestään selvyytenä. Olin varautunut siihen, että vietän joulun koirien kanssa yksin, jos se mahdollistaisi perheelleni rauhallisemman joulun. Olin kutienkin tervetullut joulunviettoon koko lauman voimin ja joulun aika kului yllättävän rauhallisissa merkeissä, vaikka sitä viettämässä oli reipas porukka ihmisiä taaperosta pappaan asti, ja sen lisäksi vielä saksanpaimenkoira, kolme tsekinpaimenkoiraa ja kaksi kääpiöpinseriä. 

Joulun pyhien jälkeen pappani joutui sairaalaan ja kuljimme pennun kanssa monta kertaa viikossa mummin luokse, ettei hänen tarvitsisi viettää niin paljon aikaa yksinään. Muutaman viikon päästä kävi ilmi, ettei pappa enää palaa sairaalasta kotiin ja alkoi uudenlainen vaihe elämässä. Valmistauduttiin yhdessä saattamaan pappaa ajan rajan taakse. 

Vielä vuorokausi ennen kuolemaansa pappani kyseli pillke silmäkulmassa siitä, että oliko Undis aloittanut jo tihutyöt. Kerroin papalle, ettei sillä oikeastaan ole ollut mahdollisuutta siihen. 

Ehdimme Undiksen kanssa vierailla papan luona useamman kerran, ennen kuin hän joutui sairaalaan. Näin jälkeen päin huomaan sen, etten pennun tulon jälkeen ottanut aikuisia koiria kyläreissuille mukaan ollenkaan, pennun ainoastaan. Pentukin toi läsnäolollaan iloa papan arkeen, niin kuin koirat aina hänen pitkän elämänsä aikana. 

Papan kuolemasta on kulunut nyt kolme viikkoa, hautajaisia vietimme viime lauantaina. 

Jos jotakin näiden viikkojen aikana, niin Undis on saanut ja joutunut opettelemaan yksinoloa kotona. On sen kanssa tullut höntsättyä vähän muutakin. Perusasentoa on harjoiteltu aina silloin, kun oma mielentila on ollut sellainen, että jaksaa keskittyä. Seuraamisen alkeita on harjoiteltu myös, samoin remmissä kulkemista ja ohittamista oikein urakan kanssa. 

Kertaalleen kävimme sen kanssa pentupaineissa, mutta sen verran minua hirvitti antaa sen rallatella liukkailla lattioilla, ettei ole aikatauluun tullut mahdutettua toista kertaa siellä. Näyttelytreeneissä sen sijaan olemme käyneet kahdesti ja etenkin jälkimmäisellä kerralla opin paljon uutta. Mikään kehäkettu en ole koskaan ollutkaan ja esittänytkin lähinnä vain sellaista koiraa, joka teki kaiken kehässä itse. Nyt tuntuu siltä, että Undiksen kanssa saa opetella kaiken ihan alusta ja neuvot tulivat kyllä tarpeeseen. Aika näyttää sen, osaanko siltikään esittää kehässä tsekinpaimenkoiraa. 

Vaikka Undis onkin aikamoinen puskajussi, niin julkisilla paikoilla liikkuessaan se herättää pääasiassa vain positiivista huomiota kanssa kulkijoissa. Kun se oli lyhytjalkainen karvapallo suurin osa luuli sitä suomenlapinkoirapennuksi, nyt sen uskotaan olevan saksanpaimenkoira. Näin vaikuttavat uskovan myös pitkänlinjan saksanpaimenkoira kasvattajat, ja harrastajat. He vakuuttavat, että Undis on ihan pitkäkarvaisen saksanpaimenkoiran pennun näköinen. 

Minä olen yrittänyt moneen kertaan sanoa ihmisille, että se on aikuisena ihan erinäköinen kuin saksanpaimenkoira, mutta vaikka näytän kuvaa aikuisesta tsekkiläisestä, näkevät ihmiset siinä silti saksanpaimenkoiran, joten olkoon niin.

Undis on vihdoin oppinut tulemaan bussin kyytiin ihan itse. Matkustaminen sillä sujuu ihan mallikelpoisesti niin auton lattialla, häkissä, kuin bussissakin. Tämä onkin meidän arjen kannalta aika tärkeä taito, välillä kun siirtymisiin saa varata aikaa päivän verran. 

Rohkea, avoin ja reipas pentu on iloinen asia siinäkin mielessä, että jos päiväni uhkaavat venyä liian pitkiksi, on helppo pyytää perhepiiriin kuuluvia ihmisiä pentua hoitamaan. Tässä männä viikolla neiti pääsikin isäni matkaan TETtiläiseksi, kun pyysin ja se kulki isän matkassa ihan yhtä reippaana, rohkeana ja ennen kaikkea avoimena, kuin minunkin mukanani. 

Pientä mörköilyä on ilmaantunut silloin tällöin, mutta näistäkin jännitysmomenteista selviämme hyvin yhdessä. Ihmetyksen aiheita ovat olleet mm. peltolenkin varrelle ilmestynyt lumihirviö, sekä jotkut muutamat epämääräiset varjot. 

Pikkupennusta ei näy enää jälkeäkään, sen tilalle on ilmestynyt nuori neitokainen, jonka eturivin maitohampaat heiluvat jo melkoisesti ja niistä osa on jo melkein irti. 

Undiksen tullessa piti varoa, etteivät kääpiöpinserit liikaa innostuessaan pistä pentua pakettiin. Tilanne on kääntynyt nyt päälaelleen. Tällä hetkellä pitää varoa sitä, ettei pentu riepota liikaa vanhoja koiria. Etnaa kohtaan se tuntee huomattavasti suurempaa kunnioitusta, kuin Adjaa kohtaan. Adja ei pennulle sanokaan yhtä tiukkasti asioista, kuin Etna saattaa sanoa. 

Adja tykkää Undiksen kanssa "kisuta", käytännössä se on siis jonkinlaista suukopua, mitä neitokaiset yhdessä harrastavat. Etna tykkää juoksuttaa Undista pellolla, mutta pennulla on montakertaa vauhdikkaammat leikit kuin Etnalla. Undis onkin siis aika eriparinen "isojen tyttöjen kanssa." Niiden leikit eivät ihan kohtaa. Kääpiöpinserit nauttivat rauhallisista jolkottelu lenkeistä, Undis haluaisi päästellä höyryjä ja paahtaa leikkien menemään, minkä kintuista lähtee, ja niistähän lähtee. 

Ensimmäisillä rokotuksilla kävi ilmi, että tässä melkein meidän naapurissa asustelee Undista viikon nuorempi bordercollien pentu. Muutaman kerran olemme lähteneet yhdessä ulos, niin että pennut ovat päässeet yhdessä purkamaan energiaa. Näillä paimenkoirien aluilla leikit kohtaavat ihan loistavasti ja näiden päästäminen maastoon villinä ja vapaana saa pentujen akut ja varavirtalähteetkin tyhjenemään alta aikayksikön. 

Viimeksi eilen sain ilolla seurata sitä, miten pentujen silmät loistivat riemusta, kun ne näkivät toisensa vähän reilu viikon jälkeen. Se on jännä se loiste, mikä Undiksen silmiin syttyy, kun se kohtaa toisen paimenkoiran. 

Alla olevassa kuvassa Undis on 15 vikkoa ja risat.  Tällä viikolla tuli 16 viikkoa täyteen ja suunntaan toisille rokotuksille. Ensimmäinen rokotus onnistui hyvin ja pentu olisi joka kerta menossa häntä heiluen eläinlääkärille, kun kuljemme siitä ohi. Saapa nähdä vieläkö tämä jatkuu ylihuomisen rokotuksen jälkeen.