Luottamus.
Se on kummallinen asia.
Sitä joko on, tai sitten sitä ei ole.
Minun ja Etnan välillä se on vähän vaihdellut.
Sitä on ollut, ja sitä on puuttunut.
Olen monesti sanonut, etten luota siihen
ja välillä on ollut hyvin selvää, ettei se puolestaan
joka tilanteessa ole luottanut minuun.
Se on sattunut.
Ja kuitenkin hiljalleen
kaikki on alkanut mennä parempaan päin.
Luottamus välilämme on alkanut kasvaa.
Hiljalleen.
Miksipä sitä pitäisikään kiirehtiä.
Kukapa olisi uskonut,
että katastrofin sattuessa luottamus
välillämme olisi hioutunut timantin kovaksi.
Kukapa olisi uskonut,
että jään läpi pudonnut koira
pystyy rauhoittumaan,
lopettamaan henkensä edestä taistelemisen
ja odottamaan.
En tiedä.
Tai en tiennyt.
Nyt tiedän, ja uskon, että
Etna luotti henkensä minun käsiini.
Uskoi, että pystyn pelastamaan sen
ja antoi sen tapahtua.
Näin tapahtui.
Tänä aamuna
kun kuljin ajatuksiini vaipuneena.
En kiinnittänyt huomiota molskahdukseen.
En huomannut.
Oli joku joka huomasi,
ja tiesi mitä tehdä.
Oli joku,
joka osasi hakea apua.
Laumanvanhin.
Yhdessä
juoksime rantaan.
Laumanvanhin pysähtyi
tyttärensä viereen,
silmäni ehtivät rekisteröidä monta asiaa.
Avannossa räpiköi pieni punainen koira.
Jää oli ohuen ohuet.
Tiesin ettei se minua kantaisi.
Matka välillämme
oli liian pitkä.
Lampi äkkisyvä.
Koira taisteli,
pää korkealla,
etutassut jään pinnalla.
Kylmä vesi vartaloa hyväillen,
vai puukoiskuiltako se tuntui.
En tiedä.
"Odota"
Rauhoittelin koiraa.
Hätäinen räpiköinti pysähtyi,
koira rauhoittui,
odotti.
Katsoi suoraan kohti,
silmät hätää täynnä.
Äänetön pyyntö,
"auta".
Kädet toimivat,
jo ennen kuin ajatus oli ehtinyt
ymmärrettävään muotoon.
Lauta
liukui jäätä pitkin.
Konttasin laudan päällä.
Kurkottelin niin pitkälle kuin uskalsin.
Sormet
puristuivat niskanahkaan.
Ote piti
ja koira nousi avannosta.
En edes muista,
miten pääsimme takaisin rannalle.
Etna
tärisi kainalossa,
kuljin puoli juoksua.
En kahta muuta ehkä edes muistanut.
Ne kulkivat tiukasti kannoilla.
Ei tarvinut
käskeä, ei yhtään pyytää
tai komentaa.
Oli kaikilla kiire päästä,
kotiin turvaan ja lämpimään.
Kauhea tapaus, henki ihan salpaantui lukiessa. Onneksi pieni selvisi <3 Mahtava kirjoitus myös tuosta, luottamuksesta. Hilman kanssa olemme menneet niin samaa rataa, välistä kumpainenkaan ei ole luottanut toiseen, mutta päivä ja vuosi kerrallaan tämä rakentuu. Kärsivällisesti ja rakkaudella.
VastaaPoistaMeillä Etna on kuin saanut uuden elämän, tuon kohdun ja munasarjojen poiston jälkeen. Märkäkohtuhan sillä oli, ja munasarjassa aikamoinen kystakin.
VastaaPoistaSiitä on tullut hyvin iloinen, elämää rakastava koira. Se on alkanut tervehtiä iloisesti myös sellaisia ihmisiä, joista se ei ole aikaisemmin pitänyt. Se ei suhtaudu vieraisiin läheskään niin terävästi, kuin aikaisemmin ja heiluttaa häntäänsäkin paljon enemmän.
Ja mikä parasta, niillä tuntuu Adjan kanssa hävinneen kaikki ristiriidat.. ne ovat alkaneet leikkimään yhdessä, nukkumaan yhdessä ja pystyvät jopa syömään luita lähekkäin.
Kaiken kaikkiaan sen elämänlaatu on parantunut ihan hirmuisesti, vaikkei se leikkaus tietenkään ihan kaikkea korjannut. Aika monesti kuitenkin tuntuu siltä, kuin leikkaus olisi tehnyt Etnasta ihan toisen koiran.. sellaisen elämäniloisen ja onnellisen.
Oli totisesti onni onnettomuudessa, ettei se jäänyt avantoon.