Mörköjä ja metsänpeikkoja

Kun elokuiset illat alkoivat olla jo aika pimeitä, lähdimme pienellä porukalla metsäretkelle, loppukesän ensimmäiselle. Liikenteeseen lähdimme jo hyvin ennen illan hämärtymistä, mutta kun istuimme tulilla, hiipivä hämäryys pääsi yllättämään meidät kaikki. 

Mukana illan vietossa olivat tietysti myös nelijalkaiset ystävämme, jotka vaikuttivat olevan huomattavasti kiinnostuneempia meidän eväistämme, kuin omistaan. Ei tuntunut herrasväelle maistuvan raa'at luut kun tarjolla oli myös kahden sorttista makkaraa ja lihapullia. Siinä hämärtyvän illan aikana koirat antoivat kertaalleen kunnolliset hälytyshaukut ja kytkin ne välittömästi siltä varalta, että joutuisimme jakamaan tulet muiden kulkijoiden kanssa. Koirat vaikuttivat levottomilta, mutta ketään ei näkynyt eikä kuulunut. 

Varmuuden vuoksi päätin pitää ne kytkettyinä, jos ne vaikka varoittelivat vain hyvissä ajoin lähestyvistä kulkijoista. Hämäryys muuttui aste kerrallaan hiljalleen alkavaksi pimeydeksi. Tunnelma oli rauhallinen, tuli räiskyi nuotiossa ja juttu luisti. Koirien levottomuuskin hiljalleen asettui. 

Sitten rysähti. 

Hiljaisessa metsässä se rysähdys kertaantui monin kertaiseksi, kuulosti siltä, kuin joku olisi korkealta pudonnut laavun katolle, ottanut muutaman raskaan juoksuaskeleen ja kadonnut kuin tuhka tuuleen. 

Koirat räjähtivät raivoisaan haukkuun ja meillä kaksijalkaisilla hyppäsi sydän kurkkuun, eikä sen vauhkoontuneesta poukkoilusta tuntunut tulevan loppua. Ehkäpä koirat vaistosivat minun säikähdykseni ja sen, etten päässyt yli siitä ajatuksesta, että kohta joku hyökkää laavun katolta päällemme. Ne eivät meinanneet enää rauhoittua millään. Emme keksineet, mikä tai kuka olisi aikaan saanut sellaisen ryminän, joka päättyi täydelliseen hiljaisuuteen ja sitten koirien räjähtävään haukkuun. 

Kävinpä koirat turvanani vähän kävelemässä laavun sivustalla ja paiskasin kovaa yhden halon puuliiterin seinään siltä varalta, että jos siellä joku vielä meitä vaani, niin lähtisi tiehensä. 

Kovin levollisin mielin ei ilta jatkunut ja melko pian rysähdyksen jälkeen pakkasimme tavarat kasaan ja lähdimme kävelemään pois päin. Sen verran meidät kaikki säikäyttänyt rysähdys vaivasi mieltäni, että en uskaltanut koiria päästää enää lainkaan irti. 

Töissä seuraavana päivänä kertoilin edellisen illan tapahtumista ja pohdiskelimme mahdollista metelin aiheuttajaa. Päädyimme lopulta kahteen vaihtoehtoon, joista kumpikaan ei juuri mieltäni lämmittänyt. Ensimmäinen vaihtoehto oli ilves, joka olisi pyörinyt alueella. Koirathan ensimmäisen hälytyshaukun jälkeen eivät meinanneet rauhoittua lainkaan, eli on hyvin todennäköistä, että joku tai jokin liikuskeli alueella, niiden kuulo tai hajuetäisyydellä. Liekö ilves ollut helpon saaliin toivossa ja uskaltautunut lopulta niinkin lähelle, kuin laavun katolle asti. 

Toinen vaihtoehdoista oli huuhkaja. Josko se olisi myöskin helpon saaliin toivossa laskeutunut äänettömästi laavun katolle ja rysähdys ja juoksuaskeleet kuuluneet siitä, kun pöllö on lähtenyt lentoon. 

Mitään muita selityksiä emme keksineet. Häiritsevintä oli ja on edelleen se, että äänet alkoivat ja loppuivat aivan yhtä yllättäin, eikä minkäänlaisia loittonevia juoksuaskeleita kuulunut. Ja se, että rysähdys kuului aivan selvästi laavun katolta. 

Ajatus siitä, että jokin eläin tai lintu saattaisi mahdollisesti koittaa pyydystää minun koiriani ravinnokseen, ei koskaan aikaisemmin ole käynyt mielessäni. Jatkossa taidan kuitenkin olla myöskin sen asian suhteen valveutuneempi, enkä varmasti anna niiden liikuskella täysin vapaana aivan niin huolettomasti, kuin olen niiden antanut tähän asti kulkea. Eihän tuollainen pieni "kärpäsen kakka" nyt ole vastus eikä mikään esimerkiksi ilvekselle, jos se kääpiöpinserin päättää välipalakseen syödä. 

Muitakin mörköjä olemme koirien kanssa metsässä kohdanneet, joskin onneksi ihan kirkkaassa päivän valossa. 

Kuvissa taustalla näkyvän valkoisen "kummituksen" kohtasimme, kun olimme päivälenkillä Kesäpäivän Kangasalla lauluin synnyin seuduilla. Adjan mielestä tuo kummitus oli niin hirvittävä, arveluttava ja etenkin arvaamaton, että se päätti lähettää ensin minut suden suuhun. Kun se totesi, ettei tuo valkoinen hirvitys todellakaan käy minun päälleni, uskalsi se itsekin sitä lähestyä hyvin hyvin varovasti. Kovin epäileväinen se oli sen suhteen ja huokaisi selvästi helpotuksesta, kun lopulta pääsi ehjin nahoin sen ohitse. 

Pian tuon kummituksen kohtaamisen jälkeen lähdimme nousemaan pitkää kallioista rinnettä ylöspäin kohti Haralanharjua, joka nimestään huolimatta ei ole harju, vaan sillä on kalliosydän. Yläasteen maantiedon opettaja korosti kyseisen harjun olevan nimestään huolimatta vuori, mutta wikipedian mukaan se on vain kallioharjanne. Niin tai näin, sen kivisissä ja kallioisissa metsissä olemme koirien kanssa moneen kertaan seikkailleet ja lenkkeilleet. Nuo kallioiset metsät houkuttelevät lämpiminä kesäpäivinä ilmeisesti paljon kyykäärmeitä luokseen, mutta me olemme ne onnekksemme pystyneet ainakin tähän päivään asti välttämään. Ehkäpä meidän etenemisemme saa maan tärähtelemään siinä määrin, että käärmeiden auringonpalvonta häiriintyy ja ne siirtyvät tyytymättöminä muualle.  

Hiljalleen rinnettä ylös päin kiivetessämme kohtasin jälleen likimain sydänhalvauksen. Adja jähmettyi liikkumattomaksi aloilleen, Etna ja Zeus olivat kaukana takana päin. Ensin ehdin jo hieman naurahtaa Adjan mörköilylle ja sitten näin sen itsekin. Osittain puun takana piilossa hieman kauempana edessä päin oli jotain todella isoa ja ruskeaa. Jotain sellaista, mitä siellä ei edellisellä kerralla ollut ollut. 

Muistan vieläkin sen miten sydän jysähti kerran, niin kovaa että varmasti tuo edessä päin ollut ruskea möhkälekin sen kuuli. Sitten se pysähtyi, ellei lasketa sitten hyvin hentoa, ikään kuin perhosen siiven värinää. Liekö se sitten ollut sitä surullisen kuuluisaa kammiovärinää. Päätin ottaa valokuvan, siltä varalta josko lopultakin pahin painajaiseni kävisi toteen, karmea karhupelkoni lopulta saisi jotain vastinetta ja päätyisin painajaisteni kertoman tarinan mukaan karhun kitaan, ihan oikeasti. 

Adja ei liikahtanutkaan ja itsekin pidätin hengitystäni, lopulta uskalsin ottaa askeleen, toisenkin askeleen ja kolmannenkin askeleen. Liekö pieni uhmakin hiljalleen puskenut esiin, että jos tässä kerta oltiin kuolemassa, niin mentäisiin sitten pää pystyssä ja kameraan ainakin pitäisi saada karhusta parempi kuva. Jäisipähän sitten jälkipolville jotain todistusaineistoa siitä, että ihmisten pahimmat pelot käyvät lopulta sittenkin toteen. 

Voin sanoa, että helpotus oli melkoinen kun lopulta selvisi, ettei kyseessä ollut sittenkään karhu, vaan kaatunut mäntypuu. Saapuivatpa siihen lopulta Zeus ja Etnakin, jotka eivät edes huomanneet säikähtää kyseistä kaatunutta puuta ja sen juurakkoa. Adjakin totesi uhkaavalta vaikuttaneen kohteen täysin vaarattomaksi ja niin meidän lenkkimme lopulta pääsi jatkumaan. 

Niin paljon kuin minäkin olen elämäni aikana erilaisissa metsämaastoissa kulkenut, en muista koskaan säikähtäneeni niin paljon kuin näinä kahtena kertana, joista juuri hetki sitten kirjoittelin. Tosin 12 vuotta sitten eksyin metsään aamuyöstä pahemman kerran, kun uskoin kohdanneeni siellä karhun. En silloin, (enkä tänä päivänäkään olisi) jäänyt varmistamaan sitä, mikä iso ruskea ja karvainen otus katosi valtavan siirtolohkareen taakse muutamia kymmeniä metrejä minusta eteen päin. Alitajuntaan iski vain yksi ajatus "karhu", käännyin ympäri ja lähdin suinpäin juoksemaan karkuun, ajatuksena päästä vain mahdollisimman kauas. Loppu tulemana harhailin metsässä useita tunteja, olin puhunut isäni kanssa pahimman paniikin hälvettyä puhelimessa, mutta en ollut myöntänyt olleeni hukassa. Siinä vaiheessa kun olisin ollut valmis pyytämään apua, olin jo kadottanut puhelimeni metsään, enkä sitä enää löytänyt. 

Noista tapahtumista juontaa juurensa hirvittävä karhupelkoni, joka ei ole näiden vuosien aikana hälventynyt yhtään. Ensi alkuun näin painajaisunia karhuista joka yö, mutta hiljalleen ne harvenivat muutamaan kertaan viikossa, lopulta muutaman viikon välein jne. 12 vuoden jälkeen painajaisunet palaavat kerran pari vuodessa ja siihen, että herään kylmästä hiestä märkänä, sydän levottomasti hakaten, kauhun vallassa, riittää unessa vain karhun jalanjälkien näkeminen. Toki pahimmissa painajaisissa tiedän joutuvani lopulta karhun syömäksi. Näihin painajaisiin herätessäni vannon joka kerta sen, että en enää koskaan mene metsään, en koskaan enää astu jalallanikaan metsään. Tästä johtuen noina molempina kertoina säikähdin metsässä todella pahanpäiväisesti, enkä tiedä pääsenkö lopullisesti tästä karhupelostani koskaan eroon. Onneksi ne vannotut valat ja etenkin se pelko päivän valossa unohtuvat.

Koiriini olen kuitenkin siitä lähtien aina luottanut sen verran sokeasti, että kun ne metsässä ollessamme muuttuvat levottomiksi, tai eivät johonkin suuntaan halua kulkea, niin lähdemme kiireesti kotiin päin.