torstai 18. syyskuuta 2014

On se välillä kummallista tämä internetin ihmeellinen maailma. Tykkään useimminten olla vain sivusta seuraajan roolissa, niin tosielämässä, kuin sitten erilaisissa foorumeissa ja ryhmissäkin. Kun on hiljaa paikoillaan sitä näkee ja kuulee paljon sellaista mikä muilta jää huomaamatta. Monesti tekisi sitten mieli se oma, tarkoin harkittu mielipide tuoda keskusteluun mukaan, useimmiten se kuitenkin jää tekemättä. Tänään sitten sohaisin ampiaispesään ihan vain siitä syystä, että tällä kertaa koin viestilläni olevan jotain merkitystä. 

Keskustelun aihe oli hyvin yksinkertainen Koirakko oli lenkillä ollessaan kohdannut ryhmän johon kuului lapsia ja aikuinen. Lapset leikkivät ja juoksentelivat kova äänisesti. Ohitustilanteessa koirakko kulki tien toista laitaa, ja ryhmä ihmisiä sitten sillä toisella laidalla. Yksi lapsista päätti lähestyä koirakkoa, pääsi lähelle, tömisteli ja kiljui. Koira hyppäsi lasta vasten, lapsi potkaisi ja koiran omistaja avasi sanaisan arkkunsa. Tilannetta seurasi kiivas, kova ääninen keskustelu koiran omistajan ja lapsen äidin välillä.

En ollut paikan päällä, en elänyt tilannetta itse, mutta se sai kyllä kylmät väreet juoksemaan selkäpiitäni pitkin. Tämäkö on se oikea reagoimistapa tilanteeseen. Kilpahuudanta, tai -laulanta, ihan miten vaan, sitähän se tosin taisi olla jo silloin Väinämöisen ja Joukahaisen aikohinkin. 

Koira oli kunnossa, omistaja tietysti pahoilla mielin ja kiihdyksissä ja teksti sai nopeaan tahtiin puolesta puhujia, koiranomistaja sai sympatiaa ja ymmärtämystä. Kirjoittipa joku siitäkin, miten lasta olisi pitänyt tai ainakin tehnyt mieli potkaista takaisin. 

Koiranomistaja ei siis tehnyt tilanteessa mitään väärää. Lapsi oli kaiken pahan alku ja juuri. Lapsi oli lähestynyt koiraa, kiljunut ja tömistellyt ja vieläpä potkaissut, eikä edes pyytänyt anteeksi. Lapsen vanhempikin vedettiin keskusteluun mukaan, arvosteltiin hänen kasvatustapojaan ja metodejaan. Oltiin vahvasti sitä mieltä, että oikeastaan oli vanhemman vika, että lapsi potkaisi koiraa, koska vanhempi ei kieltänyt tai torunut. Toisin sanoen vanhempi antoi siis lapsensa pahoinpidellä koiraa.

Hmm.

Seurasin kiihtyvän keskustelun sävyä ja lopulta päätin itse työntää lusikkani soppaan. Kerroin, ettei aloittajan teksti kuohuttanut minua itseäni lainkaan, ellei sitten otettu huomioon koiranomistajan käytöstä lasta kohtaan. Kerroin selväsanaisesti oman näkemykseni tilanteeseen, korostin sitä, että en ollut paikalla, enkä nähnyt tilannetta, ainoastaan oletin aloittajan kertomuksen perusteella. Pyysin huomioimaan sen, ettei lapsi voi tietää miten koiraa lähestytään, ellei sitä ole lapselle opetettu. Esitin kysymyksen siitä, olisiko lapsi voinut mahdollisesti säikähtää itseään vasten hypännyttä koiraa ja näin ollen potkaisu tapahtunut spontaanisti. En halunnut uskoa, että lapsi olisi lähestynyt koiraa ajatuksella, "käynpäs nyt ohimennen potkaisemassa tuota koiraa.." ja toin sen kirjoituksessani ilmi. 

Kerroin myös sen, että samanlaisessa tilanteessa minulle ei olisi tullut mieleenkään ruveta huutamaan vieraalle lapselle, saati sitten lapsen vanhemmalle. Yritin kertoa selväsanaisesti, että minun mielestäni huutaminen ei missää nimessä auta/ auttanut tilanteen ratkaisemisessa, päin vastoin. Rohkeminpa vielä ihmetellä ääneen, miten tilanne pääsi etenemään niin pitkälle, että lapsi pääsi potkaisemaan koiraa. 

Omistaja vastaili minulle asialliseen sävyyn, kertoi myös ettei koira ollut käyttäytynyt tilanteessa lainkaan aggressiivisesti, oli vain innostunut, luullut lapsen haluavan leikkivän kanssaan ja näin ollen hypännyt lasta vasten. Yritin jälleen tuoda esiin sitä näkökulmaa, ettei koiran tarvitse olla vihainen, että lapsi pelästyy. Monesti lapsen säikähdykseen riittää pelkkä koiran äkkinäinen liikahdus, puhumattakaan siitä, että se hyppäisi lasta vasten. Edelleen epäilin sitä, ettei lapsi potkaissut koiraa pahuuttaan.

Keskustelijat jankkasivat siitä, että lapsen ja lapsen vanhemman olisi pitänyt tietää miten koiraa lähestytään. Lapsen vanhemman olisi pitänyt opettaa omalle lapselleen se, miten tällaisissa tilanteissa toimitaan. Yritin jälleen rauhalliseen sävyyn tuoda esiin sellaisen näkökulman, ettei kaikilla ole sellaista tietämystä, että nykyajan ihmiset vieraantuvat koko ajan enemmän luonnosta ja eläimistä, eläinten kanssa ei vain osata enää olla. 

Mutta täytyy osata, oli vahva mielipide. 

Kirjoittelinpa sitten, että juuri siitä syystä, kun nämä tiedot ja taidot hiljalleen häviävät lemmikittömiltä ihmisiltä, on meidän eläimellisten vastuu entistä suurempi. Omalta osaltamme meisstä jokainen pystyy opettamaan lähipiirilleen, tuttavilleen ja ehkäpä ihan vieraillakein ihmisille sitä, miten toivomme omiin lemmikeihimme suhtauduttavan, miten toivomme niiden kanssa käyttäydyttävän. Näin ainakin minä pyrin tekemään. 

Jouduinpa vielä vakuuttelemaan kiihdyksissä oleville ihmisille, etten käsittääkseni missään vaiheessa väittänyt hyväksyneeni koiran potkaisemista, vaan olin yrittänyt tuoda esiin sitä näkökulmaa, että koiraa potkaisi mahdollisesti säikähtänyt lapsi. Lopulta kirjoitin  aivan suoraan, että minun mielestäni omistajan reaktio tilanteeseen, ei missään nimessä helpottanut sen purkua. Jokainen jolla on omia lapsia tietää, että äiti puolustaa omaansa ja tilanteessa jossa täysin tuntematon ihminen rupeaa omalle lapselle huutamaan, saa äidin varmasti reagoimaan ei toivotulla tavalla. Jos tilannetta olisi lähdetty purkamaan rauhallisesti, olisi se anteeksipyyntökin sieltä voinut tulla esiin. Samoin lapselle olisi voitu kertoa, ettei koiran potkaiseminen ollut oikein ja samalla opettaa myös oikeanlainen lähestymistapa. Näin minä olisin samanlaisessa tilanteessa toiminut. Mutta koskapa meistä jokainen, niin eläin kuin ihminenkin on yksilö ja reagoi yllättäviin tilanteisiin omalla tavallaan jätän keskutelun omalta osaltani tähän.

Lopuksi vielä pahoittelin omalta osaltani, vaikka en siis varsinaiseen tilanteeseen ollut millään lailla syypää. 

Vaikka päätin, että en enää jatka kommentointia omalta osaltani, jäin keskustelua sivusilmällä seuraamaan. Hieman kyllä hirvitti lukea uusimpia kommentteja, osa tuntui olevan vahvasti sitä mieltä, että ei missään nimessä ollut meidän sivullisten ( Lue koirallisten) ihmisten velvollisuus opettaa lapsille, miten koiriin tulee suhtautua, niiden seurassa käyttäytyä jne..  Tehtiinpä minusta sitten vieläpä "lapsenpuolustajakin"..

No mikäs siinä, arvatahan sen saattaa, että kun tällaiseen kiivassväyiseen keskusteluun menee ottamaan osaa, niin siitä saa varmasti kokea osansa myös itse. etenkin kun ei suoraan ollut aloittajan ja suurimmanosan keskustelijoiden kanssa samaa mieltä, vaan rohkeni hieman kyseenalaistaa tilannetta. 

Sillä että ylipäätään lähdin koko keskusteluun mukaan oli syynsä. Ensinäkin minun mielestäni ei voida missään nimessä olettaa, että kaikki lapset tietäisivät miten koirien kanssa tulee olla ja käyttäytyä, saati sitten lähestyä niitä. Ja kukas muu sen parhaiten lapselle osaisi opettaa, kuin juurikin me ihmiset ja koirat, joita lapset haluavat lähestyä. 

Toisekseen, edelleenkään minun mielestäni ei voida olettaa, että vanhemmat osaisivat lapsilleen näitä taitoja, eläintenlukutaidosta puhumattakaan opettaa, ellei heillä itsellään näitä taitoja ole ja aika monelta ne puuttuvat. 

Kolmannekseen, mielestäni yhdelläkään aikuisella ihmisille ei ole oikeutta korottaa ääntään, saati sitten ruveta todella karjumaan ja huutamaan vieraalle lapselle, eipä oikeastaan edes tutulle lapselle, tai omalle lapselleen. Eikä varsinkaan tilanteessa jossa lapsi on jo mahdollisesti muutenkin säikähtänyt. 

Huutaminen ja aggressiivinen käytös lasta kohtaan eivät ole koskaan oikein, eivät edes siinä tilanteessa, että lapsi on ymmärtämättömyyttään tai kokeilun halustaan tehnyt jotain todella typerää, olkoonkin sitten niin että potkaissut sinun, tai minun koiraani. 

Itse olisin lähtenyt purkamaan tilannetta hieman toisella tavalla. Olisin kysynyt lapselta mitä hän teki ja miksi. Pyytänyt anteeksi sitä, jos koirani mahdollisesti olisi hänet säikäyttänyt, kertonut ettei se halunnut mitään pahaa ja ehdottanut josko hän lähetyisi sitä uudelleen ja tulisi tervehtimään rauhallisesti. Yleensä tässä vaiheessa, jos näen lapsen oikeasti pelkäävän, käännän koiran vielä toisin päin ja kerron, että hännästä on turvallista silittää, kun minä pidän koiran päästä kiinni. Jos lapsi ei koiraa haluaisi uudelleen lähestyä, niin asia olisi ihan ok. Kertoisin hänelle kuitenkin, ettei ole oikein potkaista koiraa, koska koira voi säikähtää siitä ja reagoida yllättävällä tavalla. Lisäksi koiraa voi sattua pahasti, jos potku osuu huonosti. 

Sitä aa'lla alkavaa sanaa eivät monet ihmiset osaa nykyään enää käyttää. Ainakaan meistä koiraihmisistä. Jos koirani ovat jonkun päässeet säikäyttämään, karanneet tielle tai toimineet jotenkin muuten typerästi, pyydän aina ensimmäiseksi anteeksi. Jostain syystä meidän kohdalle sattuneet muut koirakot, joidan koirat ovat päässeet kömmähtämään ihan kunnolla, karanneet meidän luoksemme tai lähestyneet jopa uhkaavasti meitä, eivät ole nähneet lainkaan tarpeelliseksi pahoitella tilanteita. Miksi? 

Ihan näin muutenkin heräsin jo aikaisemmin kesällä miettimään sitä, miten me koiralliset ihmiset liikkuessamme koiriemme kanssa osaamme kohdata koirattomat ihmiset oikein. Toivon koirattomien ihmisten kunnioittavan meidän valitsemaamme elämäntapaa, mutta samalla haluaisin muistuttaa meitä kaikkia koirallisia siitä, että myös meidän on osattava ja haluttava kunnioittaa heitä, jotka eivät ole koiria omaan elämäänsä halunneet. 

Ja ennenkaikkea miettimään sitä, mite me koiralliset ihmiset pystyisimme edesauttamaan sitä, ettei meidän tai koiriemme käytöksen vuoksi koirapelko ja -viha maassamme enää kasvaisi. Minä en voisi kuvitella elämääni ilman koiria, monelle muulle se on arkipäivää ja elämää parhaimmillaan. Eikä se tee meistä yhdestäkään parempaa tai huonopaa ihmistä 

Loppusanoikseni tähän päivitykseen haluan jättää yhdenlaisen ajatuksen, joka ainakin minua kosketti aikoinaan, kun olin ensimmäisestä koirastani joutunut luopumaan. 


"Vaikuttaa siltä, että useimmat meistä tarvitsevat eläimiä osaksi elämäänsä; ihmisluontomme on sidoksissa eläimiin. Eristyksissä eläimistä menetämme osan itsestämme. Menetämme osan perinnöstämme." 

Rupert Sheldrake

2 kommenttia:

  1. Heippa,
    pakko kommentoida ja kertoa oma mielipide, kun on niin mielenkiintoinen aihe!
    Mun mielestäni jokaisen, sekä koirallisen että koirattoman vanhemman olisi syytä opettaa lapselleen, että vierasta koiraa ei lähestytä omistajalta lupaa kysymättä. Tämä on lastensuojelua. Pientenkin lasten olisi mun mielestä ymmärrettävä, ja aikuisten pidettävä huolta siitä, että lapsi ohittaa vieraat koirat hihnanmitan päästä. Kaikki koirat eivät siedä lapsia/vieraita ihmisiä ylipäätään, tai vaikka sietäisivät, eivät välttämättä osaa käyttäytyä tilanteessa, jossa lapsi kiljuu ja tömistelee. Tämä ei ole kaikille koirille normaalia toimintaa jota tulisi odottaa ihmisiltä. On eriasia, pitäisikö kaikki koirat sitten opettaa olemaan kiljuvien lasten kanssa asiallisesti.

    Ei tilannetta tokikaan auta se, että aletaan huutaa puolin ja toisin, eikä tietenkään lasta voi syyttää siitä miten se on tilanteessa reagoinut. Mielestäni kuitenkin vanhemmalla on vastuu omasta lapsestaan ja sen toiminnasta, kuin myös koiranomistajalla koirastaan. Vaikea sanoa, onko koiranomistaja pyrkinyt ohittamaan seurueen niin, ettei vieraat lapset pääse koiraa yllättämään, mutta mitä olisi tapahtunut jos koira olisikin ollut esim. isokokoinen/vihainen? Mielestäni koiraa/koiranomistajaa ei tälläisessa tilanteessa voida täysin syyttää vahingosta, jos koira on kuitenkin ollut kytkettynä ja "hallinnassa". Itse "omasta tilastaan tietoisen koirani kanssa" pyrin estämään vieraiden koirien ja ihmisten pääsyn koirani lähelle ilman lupaani, niin ettei koirani tarvitse itse toimia tilanteessa lainkaan, mutta esim. kuvatun kaltaisessa tilanteessa voisi olla hankalaa hallita sekä omaa koiraa että vierasta lasta. Vaikka vanhemmat eivät itse osaisi toimia koirien kanssa, on lapselle silti osattava opettaa alusta asti tälläisiä asioita, ihan samalla tavalla kuin sekin, että ei laiteta käsiä kuumalle hellalle yms.

    VastaaPoista
  2. "Mun mielestäni jokaisen, sekä koirallisen että koirattoman vanhemman olisi syytä opettaa lapselleen, että vierasta koiraa ei lähestytä omistajalta lupaa kysymättä."

    Tästä asiasta olen täysin samaa mieltä, olen myöskin samaa mieltä siitä, että lapsille pitäisi pienestä asti opettaa oikeanlainen suhtautumis- ja lähestymis tapa koiria ajatellen. En kuitenkaan ymmärrä sitä, miten aikuinen joka tällaista tapaa ei osaa, voisi osata opettaa sen lapsilleen. Siksi ajattelen, että tällaisissa kohtaamisissa koiranomistajalla on suuri vastuu, että hän omalta osaltaan osaa neuvoa niin lasta kuin aikuistakin tioimimaan näissä tilanteissa oikein.

    Tarkoitukseni tuossa tekstissä ei ollut varsinaisesti syyttää koiranomistajaa tilanteesta, vaan vain ja ainoastaan kyseenalaistaa se tapa, jolla hän tilanteen hoiti. Se ei ollut mielestäni oikea tapa. Toki ymmärrän, että meitä on täällä monta kulkijaa ja jokainen meistä reagoi yllättäviin tilanteisiin kukin tavallaan. Ymmärrän myöskin sen, että samalla lailla kun säikähtänyt vanhempi suojelee omaa lastaan henkeen ja vereen asti, haluaa myöskin koiranomistaja suojella omaa rakasta lemmikkiään kaikelta pahalta ja yllättäviltä, sekä mahdollisesti traumatisoivilta tilanteilta.

    Niinhän minä itsekin haluan, suojella omiani.

    Mutta oikea tapa suojella meidän omia rakkaitamme ei ole hyökätä fyysisesti tai sanallisesti toistemme kimppuun, vaan pyrkiä selvittämään tilanteet mahdollisimman rauhallisesti ja rakentavasti, sekä sopimaan erimielisyydet ja asiat, etenkin jos tilanteissa on ollut mukana pieniä lapsia, koska he ottavat kaikkien asioiden suhteen meistä isommista oppia. Voimme olla joko hyviä, tai huonoja roolimalleja, ja minä itse mieluummin olen hyvä, kuin huono, vaikkei se aina olekaan helppoa.

    Anma

    VastaaPoista