Aina silloin tällöin tulee ihmisten kanssa puheiksi kääpiöpinseri rotuna ja sen myötä turkin helppohoitoisuus. Itse en miellä kääpiöpinseriä mitenkään turkkiroduksi ja kysymys saa useimmiten puolihuvittuneen hymyn kasvoilleni. Etenkin siinä vaiheessa kun kysytään, oliko tuo turkin helppohoitoisuus yksi rodun valintakriteereistä. 

Ei ollut.

Se on tässä yhteiselämän myötä tullut vain hyväksi havaituksi, joskin ehkä tavallaan myöskin melko petolliseksi ominaisuudeksi. Vaikka harjausväli kasvaisi kuinka pitkäksi, niin eipä näy takkuja ei. Mitähän tuosta nyt olisi aikaa, puolesta vuodesta vuoteen, kun aloin ihmettelemään koirien jatkuvaa rapsuttelua, tietysti klinikkaeläinhoitajan ammatin varjopuolena aloin pohtimaan, olinko tuonut kotiin tullessani mukana joitakuita salamatkustajia. Ihan vain varmuuden vuoksi päätin amtaa kaikille koirille niin sisä- kuin ulkoloishäädötkin. Eihän niistä mitään haittaa ollut, mutta hieman kyllä nolotti sitten hetken päästä tunnustaa, että karvanvaihtohan noilla oli käynnissä.

Tälläkin hetkellä meillä vaihdetaan karvaa, mutta aika kauan kesti taas, ennen kuin sain harjan kaivettua esiin ja alettua tuon "turkinhoito operaation". Nyt täytyisikin koittaa oikein ryhdistäytyä ja harjailla tuota rähinäremmiä vaikkapa päivittäin ja jatkossa sitten viikottain, tai edes muutaman viikon välein.

Juurikin tässä tänä päivänä keskustelin erään ihmisen kanssa aiheesta ja tunnustin, eli jouduin myöntämään myös itselleni, että näitä koiria tulee harjailtua aivan liian harvoin. Juurikin sen takia, kun niitä ei ole pakko harjata päivittäin. Kun takkuja ei tarvitse säännöllisesti availla ja turkkia pestä ja puunata, niin harjausväli kasvaa melkein kuin puolivahingossa aina liian pitkäksi. 

Tämän verran lähti kolmesta kääpiöpinseristä irti kuollutta karvaa tämän päivän harjaussession yhteydessä. Jos turkin hoito olisi meillä säännöllisempää, niin eihän tuota kerrallaan sitten lähtisi näin paljoa. Jatkossa yritän pitää huolen siitä, että "suutarin lapsilla olisi kengät", ainakin tämän asian suhteen. Hyvä tekosyy harjausvälin venymiselle saattaisi olla se, jos koirat eivät siitä pitäisi ja laittaisivat hanttiin joka kerran, mutta kun siihenkään ei oikein voi vedota. Erityisesti Zeus osaa ottaa ilon irti näistä harjaushetkistä ja venyy ja vanuu joka suuntaan siinä samalla.

Eikä tuo nyt mitenkään erityisen työlästä ollut, kun kahvistakin pystyi  samalla nauttimaan, tuosta lemppari "koirankusetus" kupista. 

Pohjavilla on vähän kinkkinen juttu, jos näiltä sitä löytyisi, eivät ne olisi ulkona niin palelevaisia ja siltä osin pääsisi itse vähän helpommalla, kun kylmillä keleillä ei tarvitsisi niin montaa nelijalkaista pukea. Toisaalta, jos näillä olisi ja lähtisi pohjavillaa, pyörisi sitä jaloissa varmasti jatkuvasti, ja jos jotain, niin sitä juurikin inhoan lähes yli kaiken. Sen lisäksi lähtevän karvan määräkin olisi varmasti hieman suurellisempaa silloin. 

Otin aikanaan itselleni muistutukseksi kuvan siitä, millaista on elämä koiran kanssa, jolla pohjavilla kuuluu olla ja jolta se karvanvaihdon yhteydessä lähtee kokonaan pois. 

Kuvissa oleva kultainennoutaja, joskin melko valkoinen sellainen, on kuvien otto hetkellä muutaman vuoden ikäinen Hugo uros. Erittäin iloinen ja elämänhaluinen noutaja, joka on menestynyt näyttelyissä hyvin, mutta toiminut myös hyvänä rodunomaisena noutajana. Näitä kun aikanaan työkseni hoidin, huolsin ja reenasin ja koirien kasvatustakin opiskelin itsekseni siinä sivussa, opin samalla sen, ettei noutaja ole minun koirani, eikä koskaan tule olemaan. Vaikka vuosien mittaa vastaan tulikin muutama koira, joiden kanssa muodostui erityisen läheinen "suhde" ja jotka olisin saattanutkin omakseni huolia. 

Yksi syy, miksi tällaista noutajaa ei meille koskaan muuttanut (vaikkakin niitä yökylässäkin kävi) oli juurikin tuo turkinhoito. Olin oppinut vähän liian hyvälle, eli toisin sanoen siihen, että oli ihan sama missä kurapellossa koirien kanssa kävi lenkillä vaikka ihan näyttelyaamunakin, niin näyttelypaikalla ne olivat joka tapauksessa siistin näköisiä. Mutta liekö kukaan osaa edes arvata millainen työ oli pestä kurainen kultainennoutaja hohtavan puhtaaksi, ja sen jälkeen kuivata turkki huolella, harjata irtokarva pois, kuittenkin sen verran maltillisesti että turkkia oli riittävästi ja sitten vielä trimmata koira rodunomaiseksi. 

Kyllä sitä työkseen teki, vaikka trimmauksen viimeistelyn jätinkin aina ammattilaiselle, mutta että kotonakin olisi pitänyt, niin ei kiitos. 

Toisinaan kiusaus oli käydä ylivoimaiseksi ja koiran hankinta hintakaan ei olisi muodustunut esteeksi, kun sellaisen olisin ikäänkuin työsuhde etuna voinut saada ilman kustannuksia, tietyin ehdoin. 

Ja mikäs näiden kanssa oli touhutessa, mukavaa puuhaahan tuo oli, noita variksia lukuunottamatta. Ei tuntunut pahalta vetää metsään jälkeä kani narun päässä,  tai soutaa järvelle lokin tai damien kanssa, mutta nuo varikset. Niin monen noutajan, kuin minunkin mielestäni ne olivat aika etovia, mutta noutajan taipuvuuskokeisiin reenatessa kuitenkin melko välttämättömiä. Niin hifistelyä kun se olikin, niin nuo varikset olivat yksi syy, miksei minulla noutajaa tällä hetkellä ole. 

Jokaisesta pentueesta löytyi aina joku erityinen. Ja muutaman kerran kävi niin, että löytyi vielä erityisempääkin erityinen, sellainen lähes ylivoimainen kiusaus. Joku, jonka kanssa vain natsasi aivan liian hyvin, joku jonka kasvua ja kehitystä seurasi suurella mielenkiinnolla miettien, tämäkö se nyt sitten on. Vaan kerrankin järki pysyi päässä, edes jonkun asian suhteen ja nämä kiusaukset voitettiin. Ehkäpä siihen auttoi se kun kuitenkin aina arkipäivisin sai kyllikseen touhuta näiden kanssa ja omalla ajalla oli sitten omien koirien kanssa ne omat jutut. 

Ihmeellistä on se, miten kerran pennun tai nuoren koiran kanssa muodostunut läheinen suhde voi kantaa vuosien päähän, vaikka se kontakti ja yhteydenpito häviääkin siitä väliltä useaksi vuodeksi. 

Eräänä päivänä töihin saapui asiakkaaksi hieman pelokkaan puoleinen keski-ikäinen noutaja. En asiaa noteerannut sen enempää, olinhan kiinni vielä edellisessä työtehtävässä enkä ehtinyt uuteen, hyvin jännittyneen oloiseen asiakkaaseen kiinnittämään sen enempää huomiota. Kun lopulta vapauduin toisesta työtehtävästä, istahdin alas tuolille, noutaja hakeutui läheisyyteeni, istuutui viereen ja painautui lähes syliin. Siinä istuin ja rapsuttelin oudosti tutulta tuntuvaa koiraa ja kyllähän se yhteys lopulta löytyikin. Siinä vieressä istuva koira oli yksi niistä, jotka aikaisemmin, viitisen vuotta sitten olin ollut lähes valmis ottamaan meille asumaan. Toisin kuitenkin kävi, meidän tiemme erosivat ja koira muutti toisaalle. Tämän koiran omistaja ihmetteli sitä, ettei koskaan aikaisemmin ollut nähnyt koiransa pystyvän reuntoumaan eläinlääkärissä niin hyvin, kuin se tällä kertaa siinä minun vieressäni rentoutui. 

Vaan mikäs koiralla oli siinä ollessa, tutussa kainalossa. 

Hieman on aihe kulkenut taas omia polkujaan kun miettii sitä, mistä tämä postaus on lähtenyt liikkeelle, vaan eipä tuo haittane.