Jokin aika sitten lisäsin facebookiin tarkoituksella rajatun kuvan ja halusin kysyä ihmisiltä, mitä ajatuksia kuva heisä herätti. Saatoipa se olla ehkä hieman ihmisten kiusaamistakin, mutta tarkoitukseni oli hieman herättää ajatuksia ja kertoa ehkä jotain sellaista, ettei kaikki ole aina sitä, miltä se äkkiä katsottuna saattaa näyttää. 

Tässäpä facebookissa julkaisemani kuva, ja kuvan ohessa ollut kysymys. 

Tämä on kuvaleikki, kerro yhdellä (tai muutamalla) sanalla, mitä ajatuksia tai tunteia tämä kuva saa aikaan sinussa. 

Ja kuten arvata saattaa, niin kuva herätti ajatuksia siitä, ettei kyseistä koiraa kannata lähestyä, siitä miten se on vaarallinen ja vihainen. Kuvaa pidettiin omalla tavallaan hätkähdyttävänä ja pysäyttävänä, koskapa koira näyttää murisevan. Kuvaa katsova ihminen ei kuitenkaan voi tietää kenelle se murisee hampaat irvessä ja miksi.  

Sinällään tämä kuva leikkini jäi vain puolitiehen, sillä en koskaan muistanut julkaista tämän rajatun kuvan alle, sitä rajaamatonta kuvaa, joka tulee tässä näin. 

Kuvassa ehkäpä yksi maailman lempeimmistä koirista viihdyttää itseään pureskelemalla keppiä. Satuin vain olemaan kameran kanssa paikalla juuri oikeaan aikaan ja nappaamaan kuvan juuri sellaisella hetkellä, kun koko koiran hammaskalusta vaikuttaisi olevan näkyvissä. 

Alunperin koko "kuvaleikin" tarkoitus oli tuoda esiin se näkökulma, ettei kaikki ole aina sitä miltä se näyttää, että niin valokuvista, kuin nopeasti tapahtuvista tilanteista näemme vain juuri sen, mikä sillä hetkellä on näkyvissä. Emme välttämättä voi tietää, mitä kuvanotto hetkellä on tapahtunut, mitä tapahtui juuri sitä ennen, tai välittömästi sen jälkeen. Kuten emme nopeasti tapahtuvissa tilanteissa ja yllättävissä kohtaamisissa, voi aina tietää mitä hetki sitten tapahtui, miksi näin kävi ja mitä siitä seuraa. 

Toinen ajatukseni taisi  olla saada ihmiset miettimään sitä, miten helposti he tuomitsevan toisiaan, tietämättä välttämättä edes todellisia tilanteita, tai sitä, mitkä kaikki asiat ovat tähän tilanteeseen johtaneet. Sitä, mikä on ollut se viimeinen oljenkorsi, joka on saanut aasin selän katkeamaan.

Muita ihmisiä on helppo arvostella, välillä vähän liiankin helppo ja toisinaan on sitten ihan hyvä opetella katsomaan peiliin. Varsinkin itse olen aikanaan ollut kovin kärkäs arvostelemaan muita jälkikäteen, tai ainaki  luomaan arvostelevia katseita sinne tänne. Monesti on tullut kyseenalaistettua asia ja toimintatapa jos toinenkin, ja yhtä monesti vedettyä herne nenään, vaikkei siihen olisi varsinaisesti mitään syytäkään. 

Joskus tähän herne nenään- soppaan riittää jonkun ihmettelevä kirjoitus netissä tai ohimennen kuultu keskustelu, "kyllä minä ihmettelen sitä kun lenkillä jotkut vastaantulevat ihmiset vetäytyvät koiriensa kanssa puskiin, tai kiertelevät ojan pohjien kautta ohi. Minä ainakin olen sitä mieltä, että koiran kun koiran saa ohittamaan kauniisti, kun vain vähän viitsii nähdä vaivaa." 

Tahi sitten vaikka sellainen, "näin opetat koirastasi remmirähjän abc..." 

Jälkimmäisessä tapauksessa annoin nenään vedetyn herneen jäädä hautumaan ja kypsymään omia aikojaan, mutta ensimmäisessä tapauksessa päätin pilata sopan työntämällä kattilaan yhden kokin kauhan lisää. 

Kerroin hyvin avoimesti omistavani remmi rähjän. Yhtä avoimesti kerroin myöskin olevani toisinaan juurikin tällainen puskajussi. Vastaantuleva koirakko ei voi tietää miksi toisinaan mielelläni väistän juurikin sinne ojan pohjalle tai tilanteen niin salliessa kierrän hieman kauempaa. Hän ei voi tietää sitä, teenkö näin siksi, että en ole jaksanut nähdä vaivaa opettaakseni koirani ohittamaan nätisti, vai voiko siihen mahdollisesti olla jokin toinen syy.

Koiranomistaja ei siis tiedä, mutta siitäkin huolimatta saattaa arvostella ja kyseenalaistaa minun toimintatapani ihan täysin. Minäkin olen tehnyt joskus niin, kokenut ehkäpä joskus jonkinsortin "ylemmyydentuntoakin", saattanut vaivihkaa ylpeillä hyvin tottelevalla koirallani, silläkin joka vapaana kulkee nätisti vieressä, vastaantulijan lähestyessä tulee ilman erillistä käskyä taakse ja jatkaa sitten matkaa omaan tahtiinsa, kun ohitus on suoritettu. 

Kukapa sitä nyt ei tuntisikaan miten rinta oikein röyhistyy, kun oma koira kohtaa yllätäin piilosta vastaan tulleen koirakon niin, että koirien kuonot lähes kohtaavat, pysähtyy, kääntyy tyynen rauhallisesti ympäri ja kipittää takaisin omistajan luokse. Nopeasti unohtuu se, miten sydän ensin hypähtää kurkkuun ja jännitysmomentti kohoaa potenssiin kymmenen. Saattaapa sitä vilkaista vaivihkaa ympärilleenkin ja tarkistaa, että näkiköhän nyt joku, huomasivatkohan nyt nuo tai tuo, miten hienosti tämä kohtaaminen sujui.

Vaan entäpä jos se ei sujunutkaan, arvostelevia ja paheksuvia katseita satelee sieltä täältä, epäonnistumisen tunne kirvelee mieltä ja tekisi mieli painua maan alle. Toisinaan jopa harmin määrä on niin suuri, että kyyneleet kihahtavat silmiin. Hämärän sumuverhon läpi sitä koettaa kerätä kasaan itsetuntonsa rippeet ja päästä etenemään niin, ettei yllättävä tuulen puuska vaan puhalla niitä viimeisiäkin omanarvontunnon palasia tiehensä. 

Mielessä aina sama kysymys, 
miksi tässä kävi näin, miksi juuri tänään, miksi kaikkien näiden ihmisten nähden. 
Miksi?     

                               
Aikaisemmin minulla oli suunnaton tarve kertoa ihmisille yhdestä koirastani ja sen erityispiirteistä. Jo ennen kuin ihminen pääsi edes näkemään koko koiraa, olin kertonut tuhat ja yksi painajaista, ongelmaa ja mahdollista kauhuskenaariota. 

Toisinaan asiat sujuvat, toisinaan eivät. 

Olen väsynyt selittämään, perustelemaan ja toisinaan jopa tekemään töitä sujuvamman arjen puolesta. On kuin elämämme olisi tiimalasin sisällä juokseva hiekka. Jokainen hiekan jyvä, on yksi kokemus, joko rikastuttava tai köyhdyttävä. Hiekan jyvien valuminen on sattuman varaista, ne eivät koskaan valu alas ja asetu aivan samalle paikalle, kuin missä ne edellisellä kerralla olivat. (Vai valuvatko?) Toisinaan hyvän onnen ja hyvin kokemuksien hiekan jyvät tulevat kaikki peräkkäin, hetkellisesti sitä saattaa erehtyä luulemaan osaavansa jotain, onnistuneensa jossain, huolimatta siitä hiljaa takaraivossa nakuttavasta äänestä joka toistaa yhtä ja samaa lausetta. "Odotahan vain, kyllä se takapakki vielä tulee, odotahan vain."   

Katkerat ovat ne kyyneleet jotka valuvat poskille kun lopulta monen onnistumisen jälkeen, ensimmäinen takapakki tapahtuu. Toisinaan sitä tekisi mieli mennä ja ravistella kaikkia muita koiraihmisiä, etenkin niitä joiden koirat ovat niin erinomaisia. 

"Kyllä jokaisen koiran saa ohittamaan hienosti, kun vain viitsii nähdä vähän vaivaa." 

Meillä mennään pitkin puskia ja ojien pohjia, mutta ei siksi, etten olisi jaksanut nähdä vähän vaivaa. Moneen kertaan olen saanut koirani ohittamaan toiset koirat nätisti, saanut koko lauman kulkemaan niin kuin toisia koiria ei olisikaan, vaikka ne ohitetaan vain muutaman metrin päästä. Onnistunut yhdessä jos toisessakin asiassa, kunnes tapahtuu jotain ja yhden koiran mieli murtuu jälleen kerran. 

J o t a i n . 

Ei ole mitään johdonmukaista kaavaa, ei mitään millä voisi ennakoida nämä tilanteet. Vaikka ihmisen mieli on jatkuvasti valpas ja silmät seulovat ympäristöstä mahdollisia riskitekijöitä, pääsee yllättäviä asioita tapahtumaan, liikaa. Pääsee tapahtumaan jotain, mikä aiheuttaa sen, että minä mieluummin väistän koirieni kanssa ojan pohjalle, nappaan yhden niistä kainalooni ja kuljen puolijuoksua toisten koirien ohi se kiroamista kuunnellen, tai pysähdyn paikoilleni ja kerään kaiken ylimääräisen "liikenevän" nahan tämän koiran niskasta nyrkkiini ja puristan lujaa. 

Ja saan paheksuvia katseita puoleeni. 

Ei ole helppoa kohdata muita koirakoita lenkillä, kun itseltä löytyy sylki roiskuen kiroileva ruskuaisenpaskianen. Ei jokaisen ihmisen kohdalla voi pysähtyä ja kertoa, miten hienosti koira vielä eilen ohitti, kunnes jostain pääsi ryykäämään luokse irtorakki, joka sai koko lauman pasmat sekaisin ja yhden mielen jälleen sellaiseen myllerrykseen, että se näkee vaaroja ympärillään kaikialla. Ja kun ihmiset eivät tiedä, he helposti tuomitsevat. 

Selittelyä.
Sitäkö tämä kaikki vain on?
Eikö olisi helpompaa vain tunnustaa, ettei ole jaksanut tehdä tarpeeksi töitä. 
Kyllähän nuo tiedetään, pienet räksyttävät piskit.
Eikö yhdessäkin olisi jo ollut tarpeeksi?

Voisiko joku viisas kertoa minulle, mitä pahaa siinä on, jos väistän koirieni kanssa ojan pohjalle. Miten se on keneltäkään pois, kun tietäessäni sen, ettei edessä oleva ohitustilanne tule sujumaan ilman konfliktia, haluan kunnioittaa vastaantulevia ihmisiä, tai koirakkoja antamalle heille tilaa ohittaa meidät sen verran kaukaa, ettei minun itseni, saati sitten heidän tarvitse pahoittaa mieltään. Miksi se, että yksi koiristani on toisenlainen, tekee koko meidän laumastamme jotenkin halveksuttavamman, väheksyttävämmän tai huonomman? 

Emra on taas käynyt muutamassa näyttelyssä hieman vaihtelevalla menestyksellä. Tervekoskella käytiin31.8 ja tuomarina oli Shaun Watson

Emran arvostelu oli seuraavan lainen

Correct size male. Could be a litlle more confident. Clean ummarked tan, could be just a litlle darker. Head of correct  type, could be just a litlle stronger on the muzzle. Clean in the cheeks, dark in the eyes. Correct in the ears. Good expression. Correct topline. Good coat type. Could move a litlle wider behind with more drive. Well handled.

Tuloksena oli JUN ERI JUK 2 

Tänään kävimme Tuuloksen ryhmänäyttelyssä ja tuomarina oli Helin Simberg

Arvostelu oli tällainen

Hyvätyyppinen. Hyväkokoinen. Riittävä luusto. Haluaisin siistimmän päälinjan. Liian suora kaulan asento. Lyhyt olkavarsi, liian lyhyt ja kaareva rintakehä. Nostaa etujalkoja liikkeessä liian korkealle, tarvitsee vielä näyttelykoulutusta.

Ja tuloksena tällä kertaa JUN H


Olin ensimmäistä kertaa tuolla Tuuloksen näyttelyssä ja minulle tuli täytenä yllätyksenä se, että näyttely oli parkkihallissa. No eihän siinä mitään, laskeuduimme Emran kanssa alas parkkihalliin ja se hirvittävä hälinä ja koirien haukunta, kaikui todella inhottavasti siellä hallissa. Emraa kauhistutti tilanne, mutta kun en itse tehnyt siitä juurikaan numeroa, niin aika pian se nosti häntänsä takaisin ylös. 

Siitä huomasi kuitenkin, että se olisi ollut kyllä mieluummin jossain muualla. Minulla ei itselläni ollut mukana tuolia, eikä Emralla häkkiä. Kolme muuta koiraa olin jättänyt autoon odottamaan. Liekö alitajunnassa ajatus siitä, että käynpä nopeasti vain pyörähtämässä kehässä. Kävin Emran kanssa testaamassa pöydän ennen kehään menoa, ja se suostui siinä seisomaan joten kuten. Todellisessa tilanteessa näin ei kuitenkaan käynyt, vaan koko herra painui kasaan kuin vieteriukko, kun tuomari sitä lähestyi ja olisi halunnut tutkia. En siis saanut Emraa seisomaan pöydällä edustavasti edes pientä hetkeä. Lattian tasolla se suostui tekemään jotain seisomiseen päin viittaavaa. 

Kehän jälkeen totesin vain, että eipä tuo H:n saaminen minua kyllä juurikaan haittaa, ja eihän koirakaan esiintynyt sen paremmin. Vieläkään en ole löytänyt sitä oikeaa tapaa Emran esittämiseen, mutta ehkäpä se joskus alkaa sujua, kun poikakin saa vähän itsevarmuutta lisää. Vielä se ei kestä jalkojensa asettelua yhtään, vaan vetää sitten koko pakan sekaisin. 

Saapa nähdä, milloin Emra näyttelyihin pääsee/ joutuu nyt sitten seuraavan kerran :) 

Syysvaellus Repoveden kansallispuistossa 26 - 29.9 

Lähdimme Repoveden maastoon virkistymään, emme niinkään virkeinä. Olimme saapunueet Lapinsalmen parkkipaikalle kolmen aikaan aamuyöstä ja nukuimme loppuyön autossa. Tai osa nukkui, osa ei. Minulla se jäi aikalailla vain pieneksi torkkumiseski, josta ei tuntunut tulevan yhtään mitään, etenkään kun istuin kuljettajan paikalla ja sylissäni yritti nukkua kolme pientä koiraa. Kaikesta huolimatta aamu valkeni hiljalleen ja siinä yhdeksän tietämille aloimme valmistautua metsään siirtymiseen. S ja K söivät pientä aamupalaa siinä autolla, minä päätin kuitenkin syödä vasta ensimmäisellä pysähdyspaikalla ja siellä oli tarkoitus ruokkia koiratkin. Koirilla oli päällä siskoni tekemät fleecet ja uudet juuri tätä vaellusta varten hankitut valjaat. 

Zeus

Maastoon lähdimme heti kun olimme valmiita. Auton ovien lukitus oli varmistettu moneen kertaan ja avaimetkin tallessa. Minulla meinasi uskoa loppua jo heti parin ensimmäisen mutkan jälkeen, kun kohtasimme portaat. Rinkka painoi kokemattomassa selässäni tuskastuttavan paljon ja jännitin sitä, miten vanha jalkavamma kestää tämän uudenlaisen rasituksen vaihtelevassa maastossa, jossa on paljon nousuja ja laskuja. Ensimmäisen kilometrin jälkeen saavuimme Lapinsalmen riippusillalle. Tytöt, eli tässä tapauksessa S ja K ylittivät sillan ensimmäisinä, annettuja ohjeita noudattaen. Etna ja Adja katselivat riippusiltaa kummeksuen, totesivat sitten, että mikäs siinä ja olivat valmiita menemään yli. Zeusta hirvitti, eikä mitään ihan vähää. Jo sen ensimmäisistä askelista näki miten sitä pelotti. Iän myötä sen korkeanpaikankammo on käynyt aina vain pahemmaksi. Etna ja Adja olisivat varmasti jo menneet toiselle puolelle jos vain flexit olisivat riittäneet. Zeus puolestaan lamaantui kun huomasi alapuolellaan olevan vesistön. Kehuin sitä ja se selvisi muutaman askeleen eteenpäin, painui kyyryyn ja vapisi. Riippusilta heilahteli hieman ja Zeuksen kauhu kasvoi entisestään. 

Painava rinkka selässä en pystynyt auttamaan muuta kuin äänelläni. Onneksi kannustusjoukot olivat jo toisella puolella. S ja K kutsuivat Zeusta ja minä kehuin sitä sen takana. Tästä koira sai sen verran rohkeutta ja voimaa, että askel kerrallaan sillan ylittäminen onnistui. Tosin vastarannalla se ihan vain varmuuden vuoksi vetäytyi sillasta niin kauaksi kuin flexi antoi myöden.

Etna

Pienen hengähdystauon jälkeen matka jatkui kohti Kuutinkanavaa. Hieman puolen välin jälkeen pysähdyimme Katajajärven nuotiopaikalla ja asetuimme hetkeksi aikaa siihen. Keittelimme kahvia ja minä söin aamupalan. Koiratkin saivat omat annoksensa eväitä. Siinä nuotin ääressä istuessamme nappasin Adjan kainalooni ja kauhukseni huomasin, että sen kainalot olivat aivan vereslihalla. Liekö kilometreissä käveltyä paria enempää, kun koirista ensimmäinen oli saanut kainalonsa hiertymään auki. Tarkistin siinä saman tien sitten kaikkien koirien kainalot ja totesin, että myös Etnan kainalot olivat hiertyneet, joskaan eivät niin pahasti kuin Adjan kainalot. Zeuksella hiertymistä ei ollut tapahtunut. Varmuuden vuoksi otin kaikilta koirilta uudet valjaat pois ja siinäpä sitten olikin miettimistä, että mitäs sitten tehdään. Mukana ei ollut ainoatakaan kaulapantaa tai vaihtovaljaita. Olin laskenut kaiken näiden uusien valjaiden varaan. 

Zeus, Etna ja Adja

Ihan ensimmäiseksi vaihdoin koirille toiset fleecet niskaan ja onnekseni huomasin, että näissä uusissa oli takana niskassa pienet reiät, josta periaatteessa saisi hihnan kytkettua kailapantoihin. Kaulapantoja ei kuitenkan ollut matkassa, joten pujotin remmien jatkopalat näistä koloista läpi ja näin sain koirille ikäänkuin pannan virkaa toimittavat lenksut niskaan. 

Näihin lenksuihin oli sitten helppo laittaa flexit kiinni ja elämä pääsi siltä osin jatkumaan. Siinä nuotion ääressä touhutessani yritin peittää muilta mielipahani ja harmini. Ensimmäinen ajatukseni Adjan kainalot nähdessäni oli se, että "Tässäkö tämä reissu nyt sitten oli." Melkoisia itsesyytöksiä siinä tuli käytyä läpi, mm. sen suhteen että miksi en ollut huomannut aikaisemmin, että valjaat hiertävät, olinhan ehtinyt niitä jo käyttää muutaman päivän ajan. Samoin mietin sitä, miten saatoin olla niin tyhmä, että otin koirille mukaan vain uudet valjaat. Jostain oli kuitenkin ennen kotoa lähtöä kuormaa kevennettävä ja silloin pois olivat jääneet ylimääräiset remmit ja narut, sekä kaulapannat. 

Kaipa se pahin harmi ja mielipaha siinä hiljalleen sulivat pois, kun kahvivesi kiehui ja lopulta sai aamukahvitkin juotua. En edes tunnustanut muille tytöille, että olin jo hetken aikaa ollut ihan valmis lyömään kintaat tiskiin, ensimmäisenä päivänä, ensimmäisten kilometrien jälkeen. Mukaan  viime hetkellä haettu rasva tuli todella tarpeeseen, kun aloin sillä tyttöjen kainaloiden ihoa hoitamaan kuntoon. Hiljainen kauhukuva kasvoi mielessäni, kun pohdin sitä, kuinka pahaan kuntoon iho olisi ehtinyt mennä, ellen olisi sitä huomannut jo heti vaelluksen alkupäässä. Onneksi saimme nuotiolla istuessamme hieman iloa uteliaasta närhestä. Kun aloimme suunnitella jälleen rinkkojen nostamista selkään, totesin tytöillä tiputtaneeni piponi jonnekin matkan varrelle. Onneksi olin pakannut mukaan varapipon, sillä tuota valkoista neulepipoa emme lähteneet enää etsimään. 

Jatkoimme matkaa Katajajärveltä kohti Kuutinkanavaa. Ihailimme metsien sammalten kirkkaan vihreää väriä, olimme kuka enemmän, kuka vähemmän ajatuksiimme vaipuneena, kun aivan yllättäin metsän hiljaisuudeessa rysähti ja jokin iso musta lintu lähti kovan metelin saattelemana lentämään pois päin. Liekö ollut sitten koiras metso tai teeri, mustasta väristä päätellen. Meillä ei ollut kiire mihinkään, tosin ehkä hieman reippaampaan vauhtiin tottuneet koirat ihmettelivät sitä, miksi etenemisvauhti oli niinkin rauhallista, kuin se oli. 

Alkuperäisen suunnitelman mukaan meidän oli tarkoitus nukkua kuutinkanavalla ensimmäinen yö. Perillä laskimme rinkat alas ja kun minä huomasin kauempaa lähestyvät muutamat ihmiset ja koirat, päätin vetäytyä takavasemmalle ja antaa heille tilaa. 

Unohduin istumaan pidemmäksi aikaa luonnon rauhaan, maisemia ihaillen ja ehkä parempi niin, sillä jos olisin aavistanut että jonkin ajan kuluttua joudun  tuo painava rinkka selässäni kipuamaan noiden yllä kuvassa näkyvien kallioiden päälle, en välttämättä olisi noussut silloiselta istumispaikaltani ylös lainkaan. Minä ihailin maisemia, koiria kiinnostivat lähinnä kaikki hajut. Yritin saada niitä poseeraamaan niin, että tuo maisema näkyisi niiden takana, vaan eivätpä nuo oikein olleet sillä tuulella. Kuvaaminen toiseen suuntaan kuitenkin onnistui ja tässäpä vielä muutama kuva Kuutinkanavalta. 

Adja 3 v

Etna, Adja ja Zeus

"vanhukset", Etna 4.v. ja Zeus 7.v.

Kun palasin koirien kanssa takaisin tyttöjen luokse, oli reittisuunnitelma tehty siltä osin uusiksi, että jatkoimme saman päivän aikana matkaamme Olhavaan asti ja yöpyisimme siellä. Pienen kävelymatkan jälkeen meille selvisi, että joutuisimme könyämään ylös melkoisen rinteen ja itseäni alkoi totisesti jännittää, että miten jalkani kestää tuollaisen rasituksen. Jokaisen askeleen joutui miettimään erikseen, sen että jättääkö painon varamaan paremmalle jalalle ja nousee ylös huonommalla, jolloin kuitenkin joutuu sitten koko painon hetkellisesti varamaan tuolle heikommalle jalalle. Yllätyin kuitenkin positiivisesti siitä, että jalka kesti rasituksen hyvin, eikä se oikeastaan ollut moksiskaan tuosta noususta. 

Koirilla tuntui vain olevan kova hoppu, eiväthän ne ole tottuneet siihen, että metsässä edetään varovasti askel kerrallaan ja mieluummin vielä niin, että kaikki hätiköidyt liikkeet jätetään pois. Jouduin kallion jyrkänteen päällä ottamaan yhden välipaidan pois ja istuuduin alas kalliolle. S jatkoi matkaansa ihailemaan näköaloja ja yllätyin siitä, miten Etnalla pääsi itku. Oli kuin koirassa jolla ei pitäisi olla minkäänlaista paimennusviettiä, olisi herännyt paimenen huoli siitä, että nyt lauma hajoaa. Sama piirre ilmeni Etnassa moneen kertaan, jos jättäydyin koirien kanssa muista tytöistä jälkeen. Se itki ääneen aina siihen asti, kunnes "lauma" oli jälleen kasassa. 

Matkalla Olhavaan huomasimme huomasimme viitan Mustalamminvuoren näkötornille. Halusimme siellä käydä, mutta emme rinkkojen kanssa joten päätimme ohittaa näkötornin ja palata sinne myöhemmin. Meillä kokemattomilla vaeltajille alkoi askel jo painaa, mutta silloin tällöin tilannekomiikka onnistui aina pelastamaan tilanteen. Tällä kertaa koomikoksi osoittautui Zeus. Meidän blogia pidempään seuranneet saattavat muistaa tuon Zeuksen halun olla oman itsensä herra joka ilmenee usein niillä lenkeillä, joilla talutushihnoiksi valikoituu flexit. 

Tilanne näyttää silloin usein tältä...'

Zeus kulkee hyvin nätisti flexi suussaan, tosin ehkä hieman ylpistyneen oloisena. Hyvin sujuvasti herra pystyy toimittamaan pakolliset tarpeensakin flexin kanssa ja kun se on kyllikseen saanut ylpeillä, siirtyy se ilman erillistä käskyä kulkemaan takanani. Flexiä se jaksaa kantaa useita kilometrejä väsymättä. Saman taidon ilman erillistä opettamista, ihan vain mallia katsomalla on oppinut myös Zeuksen tytär Adja ja tänä kesänä taito on siirtynyt jälleen yhdellä sukupolvella eteen päin, eli flexiään osaa kantaa myöskin Zeuksen tyttären poika Emra.

Niinpä kun olimme aikamme tarponeet kohti Olhavaa, pyysi Zeus hyvin nätisti, voisiko se saada kantaa oman flexinsä. Hetken mietittyäni ojensin flexin Zeukselle ja koira jatkoi tyytyväisenä matkaansa. Sen salajuoni paljastui kuitenkin melko nopeasti, mitä ilmeisemmin Zeus olisi halunnut vastata korpien kutsuun ja muuttua villiksi ja vapaaksi. Sama piirre ilmenee kotipuolessa usein lenkin loppu puolella. En ole koiran oikeaa motiivia saanut selville, en siis tiedä miksi se näin tekee, mutta usein vitsailen sen väsyneen taakkansa kantamiseen, tai haluavansa olla villi ja vapaa. Kuten monta kertaa aikaisemminkin Zeus päätti siis piilottaa flexinsä metsään.

Flexin piilottaminen on todella tarkkaa työtä. Siihen ei mikään ihan tahansa paikka kelpaakaan. Ensiksi täytyy tietysti kaivaa kuoppa, jonne flexi mahtuu, sitten flexi pudotetaan kuoppaan ja peitetään huolellisesti. Pariin kertaan tarkistetaan, että onhan se siellä varmasti ja sitten katsellaan tyytyväisenä ympärille, että huomasikohan kukaan kätköpaikkaa. 

Ensimmmäisillä kerroilla Zeus luuli, että flexin voi oikeasti jättää sinne piiloon ja näytti hölmistyneeltä, kun naru kuitenkin aina seurasi perässä. Nykyään sen ensin etsii hyvän paikan, kätkee flexin huolellisesti, sitten kaivaa sen esiin ja jatkaa tärkeän näköisenä matkaansa. Niin tälläkin kertaa, tuo flexin kätkentä yritys sattui kuitenkin niin sopivaan saumaan, että saimme kunnon naurut ja väsyneet jalat lisää energiaa ja voimaa loppu rutistukseen. 

Kun saavuime Olhavan laavulle, ei siinä sillä hetkellä ollut ketään muita. Kytkin koirat kiinni laavun sisäpuolelle ja laitoin niille alustaksi lasten vanhan makuupussin, kun koirat oli pikaisesti "huollettu" aloin pystyttää telttaa laavun läheisyyteen. 

Koirat vaikuttivat melko väsyneiltä jo tässä vaiheessa, en usko että niinkään väsyttivät kävellyt kilometrit, vaan jatkuva ulkona olo. Kun sain teltan pystyyn siirsin koirat telttaan nukkumaan. Ajattelin, josko niillä olisi siellä hieman lämpymämpää ja kyllähän niille uni maittoi. 

Ensimmäinen yö ikinä koirien kanssa teltassa. Pariin kertaan on kyllä tullut makuupussia jaettuan koirien kanssa, mutta silloin niitä oli vain kaksi. Tällä kertaa olin koirille varannut mukaan oman makuupussin, mutta eiväthän ne sitä kelpuuttaneet enää siinä vaiheessa kun kömmin itse nukkumaan. 

Ensi alkuun koirilla oli vielä takit päällä, mutta yön aikana ne piti poistaa kun olivat niin kuumissaan. Useampaan kertaan heräsin ne yön aikana juottamaankin, kun vaikuttivat levottomilta. Melko katkonaiseksi jäivät vaelluksen ensimmäisen yön unet. Useita tunteja valvoin sadetta kuunnellen ja kun sade lakkasi, kuuntelin tuulta ja puiden huminaa. Aamulla nousin varhain ja lähdin koirien kanssa aamulenkille. Voitelin tyttöjen haavaumat ja ruokin koirat. Aamupäivällä Olhavan laavulle saapuneet kaksi miestä joutuivat valitettavasti haukutuiksi ja pahoittelinkin koirien puolesta tuota tapahtumaa. Miehet olivat onneksi varsin hyväntahtoisia, ystävällisiä ja ymmärtäiväisiä pieniä piskejäni kohtaan ja totesipa toinen jotain, että "täytyyhän niiden teitä vähän suojella." 

Vaihdoimme muutamia sanoja miesten kanssa, pakkasimme omat rinkkamme teltan suojiin, miehet puolestaan aikoivat jättää omat rinkkansa laavun päätyyn syötyään. Meillä molemmilla oli tarkoitus lähteä päiväretkille ilman rinkkoja, joskin eri suuntiin. Meidän "laumamme" suuntasi kaivon kautta kohti Mustalaminvuoren näkötornia. 

Koirilla olisi taas riittänyt vauhtia enemmän kuin omat jalat nousivat ja ne joutuivat ylös päin kavutessamme jatkuvasti odottelemaan. Ylhäällä huipulla meinasi Etnaan iskeä oikea kunon hepuli ja vauhti yltyä entisestään. Vuori saatiin huiputettua, ja kysymykseen "tuuleeko siellä huipulla" voin vastata, että ainakin tuolla huipulla tuuli. Tuuli oli todella voimakas ja koira neidellä meinasi käydä vähän nolosti, kun hameet nousivat korviin vuorotellen molemmilla. 

Etna ja Adja eivät ole tunnettuja kärsivällisyydestään ja sain niistä hädin tuskin kuvat otettua, ennenkuin ne jälleen porhalsivat tutkimaan ympäristöä flexin kantamalta alueelta. Zeus puolestaan istui ja odotti poistumislupaa ja voin sanoa, että Zeus varmaan istuisi tuolla vuoren huipulla vieläkin, ellen olisi sille hoksannut sanoa, että sekin saa lähteä liikkeelle. 

Näkötorniinkin kävin kiipeämässä, mutta jäitn kääpiöpinserit maan tasalle, jokaisen omaan puuhunsa sidottuna kiinni. Huipulla kävi aivan järkyttävän voimakas tuuli ja Adja alkoi hermostua maankamaralla, joten kovin pitkäksi aikaa en voinut jäädä torniin maisemia ihailemaan. 

Laskeuduimme vuorelta alas sen toiselta puolelta ja pääsimme tielle. Huomasimme tiellä kyltin Kirnukankaalle ja päätimme lähteä käymään mutkan siellä päin. Matkalta löysimme oikein kunnon mustikkapaikan ja pysähdyimme siihen mustikoita syömään. Jälleen kerran kävi niin, että aina siitä mistä aikoi mustikan ottaa, sen poimi suuhunsa joku nopeampi. Jäyhä ja miehinen miesten mies tai eritoten naisten mies Zeuskin innostui mustikoita syömään ja saimme siinä tovin aikaa kulumaan. Olihan nuo marjat jo hieman vettyneen oloisia, mutta sen verran hyvälle kuitenkin nälkäisen ihmisen mielestä maistuivat, että niitä tuli syötyä oikein urakalla.

Laavulla oli aika paljon väkeä, joten tyyydyimme pitämään oman pienen hengähdystaukomme lähempänä lammen rantaa ja ihaillen sen ranta sammalikon upeita värejä. Pohdiskelin siinä juuri ennen lähtöä ääneen, että pitäisiköhän käydä vessassa siinä Kirnukankaalla, vaiko sittenkin vasta Olhavassa. Päädyimme kävelemään Olhavaan asti, mutta Etna oli kuullut sanan vessa. Hyvin päättäisenä tyttönä se käveli vessan ovelle ja jäi istumaan sen eteen. Istui vain ja odotti, mutta suostuihan se sitten matkaa jatkamaan. 

Seuraavan stopin se teki kuitenkin melko pian, liekö jo kilometrin päässä. Pysähdyimme opasteiden kohdalle ja mainitsimme ääneen sanan parkkipaikka. 

Ehkäpä kaikki oli vain meidän mielikuviteksemme tuotetta, mutta koira aivan satavarmasti ymmärsi sanan parkkipaikka. Se käveli niin pitkälle kuin flexiä riitti ja pysähtyi sitten seisomaan aloillaan. Suunta oli juurikin parkkipaikalle päin ja Etnalle ilmeisesti kävely siltä päivältä riitti. Meillä ei ollut kiire minnekään ja aina löytyy sijaa tilannekomiikalle. Siispä jäimme odottamaan, mutta tilanne ei muuttunut, paitsi että Etna istahti alas ja sai kaverikseen Adjan...

Aika ilmeiseltä vaikuttaa mihin suuntaan koirat olisivat halunneet mennä. Valitettavasti meidän automme ei tuolla parkkipaikalla edes ollut, että siltä osin reissu olisi ollut turha, näinkin voimakkaan mielenilmauksen jälkeen. Edelleen seisoskelimme hymy suupielissä risteyksessä ja odottelimme. Uhmakkuudellakin monta eri astetta, Adjan uhma oli hyvin pientä, ehkäpä se yhtyi kapinaan vain myötätunnosta Etnaa kohtaan, koskapa se kyllä palasi luokseni heti pyydettäessä. 

Niin tai näin niin yhtä ylhäiseltä kuin kuvassa, näytti prinsessa Etna siinä tiellä istuessaan. Ei auttanut pyyntö, ei komento, ei houkuttelu tai kaunopuheet. Prinsessa Etna istui päättäväisesti ja odotti. Yleensähän en tällaisissa tilanteissa rupea koirien kanssa keskustelemaan, sinne mennään minne käsketään ja sillä selvä. Tämä tilanne alkoi kuitenkin olla jo niin koominen, että halusin nähdä sen loppuun asti. Vapaaehtoisesti Etna liikkui vasta, kun kysyin siltä haluaako se syliin, eikä tarvinnut kysyä toista kertaa. 

Niin "kotimatka" eli matka Olhavalle jatkui yhden koirista viettäessä aikaansa vapaamatkustajana sylissä. Varsinainen polku takaisin päin kulki hieman kauempana Valkjärven rannasta, mutta paluumatkalla päätimme mennä ihan rannan tuntumassa kulkevaa polkua pitkin. Hieman se vaikutti sellaiselta unohtuneelta polulta, oli huonokuntoinen ja vaikeakulkuinen, kevyesti siinä kuitenkin pystyi kulkemaan ilman rinkkoja. Tätä rantapolkua kulkiessa Zeus alkoi yllättäen ravistella ja rapsutella päätään, pysähdyin ja hirvikärpänenhän sieltä löytyi. Niitä ei kuitenkaan onneksi ollut sattunut matkan varrelle liiaksi asti. 

Olhavalla koirat pääsivät jälleen telttaan nukkumaan ja me pidimme ruokatauon. Kun olimme hetken aikaa laavulla olleet saapui paikalle aikaisempi mieskaksikko. Hienosti he kauempaa kysyivät, "missä pikkuiset ovat, etteivät ne säikähdä". Kerroin koirien olevan teltassa nukkumassa. Kun olimme syöneet siirsimme hieman teltan paikkaa, vaihdoimme kuulumisia miesten kanssa ja he kertoivat käyneensä kiertämässä Olhavanvuoren. Meillä oli tarkoitus kiertää se nyt vielä myöhäisen iltapäivän ja illan aikana, miehien puolestaan tarkoitus jatkaa omaa matkaansa tällä kertaa rinkkojensa kanssa. Niinpä toivottelimme puolin toisin mukavaa viikonlopun jatkoa. 

Koirat olisivat hyvillä mielin jääneet telttaan jatkamaan uniaan, mun lähtivät kuitenkin meidän mukaamme. 

Aikamoinen oli nousu myöskin Olhavan vuorelle ja se mikä siinä hämmästytti eniten oli se, että aina nousun jälkeen alkoi seuraava nousu. Vuori tuntui häkellyttävän korkealta. Vielä uskomattomammalta se tuntui, kun näin ihmisiä kiipeilemässä noilla pystusuorilla seinämillä. Jos oikein tarkasti katsoo alla olevia kuvia, näkyy niissä pieni valkoinen piste tuolla kallioseinämällä, myöskin kallioiden alapäässä näkyy muutamia ihmisiä.

Vuoren päällä oli väkeä jonkin verran, ja kun kauempana olleen porukan mukanan näytti olleen muutama koira, niinpä pidin heihin "turvaväliä" oman rähinäroopen ja kahden muun koirani kanssa. Ihailin maisemia hieman kauempaa ja vasta kun tilaa syntyi uskaltauduin lähemmäksi jyrkänteen reunaa. Voi hurja sitä tuntua. Vaikka minulla ei koskaan ole ollut korkean paikan kammoa, niin tuossa paikassa oli jotain mikä sai todella tuntemaan itsensä pieneksi. 

Jatkoimme hiljakseen etenemistä seuraillen vuoren reunamia, kertaalleen uskaltauduin ihan reunalle asti, mutta vain mahallaan ryömien. Enemmän taisi tämän vuoren huipulla minua huipata, koirat eivät siitä niin juurikaan olleet moksiskaan. 

Liekö päivän aikana kävellyt kilometrit painaneet vai mistä lie johtui, että kalliot tuntuivat jatkuvan loputtomiin. Iltakin alkoi hämärtyä kun hiljaksiin vuoroin kiipeiltiin, vuoroin laskeuduttiin jyrkkiä rinteitä ja kyllähän sitä lopulta päästiin järven toiseen päähän. Siinä kapealla polulla kun kuljettiin ja koirat kulkivat käskyn alaisina takanani, lähti jostakin vedem rajan läheltä lentoon isokokoinen lintu, täysin äänettömästi. Emme siinä ehtineet juurikaan lajia tunnistaa, mutta päättelimme että kyseessä olisi joku isokokoinen pöllö tai jokin muu petolintu. Kovin pitkä ei tuon linnun lentomatka ollut, vaan se laskeutui kapean järven vastarannalle. 

Järven päädystä jatkoimme matkaa hyvin kapeita, märkiä ja liukkaita pitkospuita pitkin. Puista alas varisseet ja kastuneet lehdet, sekä osittain lahonneet pitkospuut eivät tehneet taipaleesta yhtään turvallisempaa. Koirat liukastelivat muutaman kerran melko pahan näköisesti ja takaa päin kuuluneista naurun röhäköistä päätellen sielläkin liukasteltiin. Loppu matka oli kevyt kulkea ja ilta hämärtynyt jo aika paljon kun lopulta saavuimme takaisin laavulle, koskapa laavulle saapui samaan aikaan 11 henkinen seurue, joilla oli koira mukana, suljin omat koirani suoraan telttaan. Hoidin niiden iltatoimet teltassa telttalyhdyn valossa ja vaikutti siltä, kuin tyttöjen iho oli palaamassa hyvää vauhtia kuntoon. 

Kun koirat oli hoidettu pääsin itse omiin iltatouhuihini, sivusilmällä siinä seurasin laavulla pyörivää sirkusta, jonka neljä aikuista ja seitsemän lasta saivat aikaiseksi. Pyöripä siinä sitten vielä yksi koirakin, joka piti aika ajoin omaa konserttiaan. Kertaalleen vetäydyin jo yöpuulle, mutta sirkus ei tuntunut rauhoittuva lainkaan. Etnaa hermostutti ajoittain lähellä haukkuva koira, mutta se rauhoittui kuitenkin nukkumaan kun totesin sille ettei mitään hätää ole. Nousin ylös ja palasin istumaan pöydän ääreen. Liekö kellot ollut siinä kymmenen nurkilla kun yritin vetäytyä yöpuulle uudemman kerran. Paikalla oli perheitä kaksin kappalein ja hiljalleen he alkoivat saada lapsia nukkumaan. Eivätpä lapset juurikaan häiriötä aiheuttaneet, vaikka vanhemmat heitä jatkuvasti käskivätkin olemaan hiljempaan. Varsinaisia häiriön aiheuttajat olivat nuo vanhemmat itse, mitä pidemmälle ilta kului ja litkitty punaviini väheni, metelitaso vain nousi nousemistaan. 

S ja K olisivat halunneet mennä nukkumaan ja lopulta pääsivät laavuun petejään laittamaan. Puolen yön aikohin he kuitenkin nousivat teetä keittelemään kun meteli vain jatkui. Toisen perheen mukana ollut koira karkasi kertaalleen iltayöstä ja tuli meidän telttaamme kiertelemään. Lopulta yhden jälkeen yöllä leiri alkoi hiljentyä ja koiratkin rauhoittuivat lopulta kunnolla nukkumaan. Omaan silmään ei uni taaskaan meinannut tulla ja nukuin hyvin katkonaisesti läpi yön. 

Aamulla seitsemän tietämillä heräsin jälleen huonosti nukutun yön jälkeen ja lähdin koirien kanssa liikenteeseen. Kun olimme palaamassa takaisin laavulle karkasi vapaana kulkenut koira meidän luoksemme. Yritin sitä karkottaa, mutta kertaalleen se onnistui pöläyttämään meidän lauman ihan sekasin. Sitten se lähti seuraamaan meitä, yrittäen uudelleen päästä lähelle. Koira pysyi loitoilla vasta kun aloin heittelemään sen suuntaan kiviä ja korotin ääntäni ihan kunnolla. Tiesin kyllä kenen koira oli, se kuului meitä edellisenä yönä melko pitkään häirinneelle perheelle, enkä siispä kovasti hävennyt korotettua ääntäni, toivottavasti heräsivät siihen :) 

Palasimme koirien kanssa telttaan, ruokin ne jo saman tien, niin ettei niiden tarvitsisi lähteä täydellä mahalla liikenteeseen. Lopulta ilmestyin teltasta ulos vasta yhdeksän tietämillä. Omaan tahtiini tein aamuhommia siinä. Päätin inventoida kaiken sen hetkisen mukanani olevan omaisuuden. Ei muuta kun rinkka penkille, kaikki ulos ja rinkan uudelleen pakkaaminen. Koirat saivat viettää aikaansa teltassa, kunnes oli teltan purun vuoro. Ihan nätisti koirat osasivat olla, toki puuhun kytkettynä, vaikka siinä laavun ympärillä pyöri monen laista kulkijaa kun perheetkin alkoivat tehdä lähtöään. Päästimme perheet hyvällä etumatkalla liikenteeseen, pakkailimme omia tavaroitamme kaikessa rauhassa ja lähdimme sitten hiljaksiin liikkeelle. 

Suunnitelmamme oli kävellä Valkjärven ohi Kirnukankaalle, pitää pieni hengähdystauko Kirnukankaalla ja jatkaa siitä Lojukosken varauskotaan. Lojukoskella oli tarkoitus yöpyä viimeinen yö. 

Yksi melko rivakka ohitus tapahtui Valkjärven kohdalla kun saavutimme perheet ja heidän koiransa. Nopea tilanne arvioi aikaan sai päätöksen, jossa vauhdilla nappasin Etnan kainalooni, otin Zeuksen ja Adjan tiukasti lähelleni ja marssin koko joukon ohitse taakseni vilkaisematta. Melkoisen huutokonsertin aiheutti tuo meitä aikaisemmin häiriköinyt koira ja Adja sille yritti huudella takaisn. Etna puolestaan kirosi kainalossani minkä kerkesi. Vasta kun välimatka oli tarpeeksi pitki kielsin Adjaa haukkumasta ja laskin Etnan takaisin alas. Enpä olisi uskonut, että niin sujuvasti saisin rinkka selässä kumarruttua ja napattua kainalooni pienen rähisevän koiran. Hyvin se kuitenin onnistui ja niin matka pääsi jatkumaan kohti Kirnukangasta. 

Kirnukankaalla pysähdyimme suunnitelman mukaan ja yksi jos toinenkin joutui vähän muuttamaan vaatetustaan, itselläni oli monta hommaa kesken samaan aikaan kun seuraava ryhmä jo lähestyi laavua. Meidän onneksemme he olivat vain ohikulku matkalla, mutta melkoset haukut he saivat koirien suunnalta niskaansa. Olin juuri itse ehtinyt tempaista paidan takaisin päälleni kun ihmiset ilmestyivät näkyviin, enkä ehtinyt ajoissa puuttua koirien käytökseen. 

No onneksi siitä selvittiin ja päästiin matkaakin jatkamaan. 

Melko pian Kirnukankaan jälkeen löysimme Kirnuhuokon. Upean näköinen paikka, johon olisi voinut jäädä maisemia ihailemaan hieman pidemmäksi aikaa, mutta yhdellä jos toisellakin alkoi olla kiire jo eteenpäin, liekö Lojukoski houkutellut. Melkoiset portaat piti nousta sieltä Kirnuhuokon pohjalta ylös, koirat kiskoivat minkä kerkesivät ja itsellä meinasi vähän hirvittää nuo rappuset. Ja ylhäällä oli taas upeat näköalat, eihän ne toki vertoja vetäneet Olhavan vuoren maisemille, mutta omalla tavallaan ne olivat hyvin viehättävät. Pysähdyin niitä ihailemaan, yritinpä niitä ikuistaakin, ja koirille meinasi tulla hätä kun S ja K jatkoivat matkaa.

Hiljalleen lähdimme laskeutumaan kohti Lojukoskea, mehän emme yhtään tienneet mikä meitä odotti.

Valitettavasti en hoksannut ottaa kuvaa meitä odottaneesta paratiisista, mutta paratiisilta se totisesti tuntui. Meiltä löytyi oma vessa, oma puuliiteri ja ihana valoisa iso kota. Kaivollekin taisi olla matkaa vain muutamia metrejä. Oi mikä ihana rauha, tytöt painuivat päiväunille ja minä laitoin koirat sisälle kiinni ja viihdytin itseäni puuliiterin edessä puita pilkkoen. 

Olimme ehtineet kodalla viettää hetken aikaa kun nuo "häirikköperheet" saapuivat Lojukoskelle, he olivat suoraa päätä tulossa varauskodalle jonka olimme meille itselle varanneet ja joku hyvä haltija maksanut meidän puolestamme.  Saimmekin nuo käännyttää pihasta pois ja käskeä jatkamaan matkaansa. 

Kun pahin ravaaminen kohdan ja puuliiterin välillä oli ohi ja saimme oven suljettua, päästin koirat vapaaksi. Käskin ne kuitenkin pysymään "omalla paikallaan", sillä en halunnut niiden huomaamtta pääsevän nautiskelemaan muiden omia eväitä. 

 

Näistä kuvista ei pääse näkemään kotaa kokonaisuudessaan, mutta se oli aivan upea. Viimeisen yön nukkuminen tässä kodassa kruunasi kyllä koko reissun. Illalla nukkumaan mennessä laitoimme vielä isot tulet, mutta hiljalleen ne hiipuivat pois ja kota jäähtyi yön aikana. Pariin kertaan heräsin ja vessareissuilla päästin käymään oikein kuuden hengen voimin. Kun yksi heräsi vessaan, lähti kaksi muutakin meistä mukaan ja eivätkä koirat joutuneet/ saaneet jäädä kotaan keskenään aikaansa viettää.

Aanulla heräilin jälleen seitsemän aikaan ruokkimaan koiria ja lämmittämään kotaa. Eipä siinä sitten enää uni tullut silmään ja aloitin aamutouhut. 

Varauskodalta piti annettujen ohjeiden mukaan poistua maanantain aamuna kymmeneen mennessä. Olimme valmiita lähtemään jo hyvissä ajoin ennen kymmentä ja moneen kertaan piti tarkistaa että niin kota, kuin puuliiterikin olivat varmasti lukossa. 

Matka Lojukoskelta Sulkusalmen sillan kautta kohti Talasta oli hieman haastava välillä. Vastaan tuli milloin mitäkin, polun päälle tuulen kaatamia puun runkoja, joista ei oikein päässyt yli eikä ympäri. Tulipa siinä samalla vaikeuksista huolimatta lauleskeltua tyttöjen kanssa ääneen "leijonaa mä metsästän laulua" joskin kohdasta "sitä ei voi ylittää, sitä ei voi alittaa, sitä ei voi kiertää, sitä ei voi kaartaa, täytyy mennä läpi sen..." 

Hieman meinasi allekirjoittaneen hermoja kiristää vaihteeksi nuo flexit, kun yksi meni narunsa kanssa puun yli, toinen ali ja kolmas kiersi koko höskän. Siinä kun rinkan kanssa oli taitelua jo muutenkin jyrkässä rinteessä, ilman noita narujakin, niin meinasi välillä vähän huumorintaju karahtaa kiville. No kyllä me näistäkin vastoinkäymisistä selvittiin ja tulipahan sitä kertaalleen kontattua rinkka selässä yhden ison puunrungon altakin. 

Kertaalleen kun olin päästynyt tytöt pitkälle edelle, (ainakin flexien kantomatkan ulkopuolelle) ja he katosivat mäen taakse nykäisi yksi koirista sen verran, että flexi putosi maahan. Moneen kertaan olin onnistunut flexin maasta nostamaan ylös myös rinkka selässä, välillä siihen tosin tarvittiin kyllä matkakumppanin matkasauvaa. Tällä kertaa uskoin onnistuvani kyykistymällä alas, ottamalla flexin käteen ja punnertautumalla siitä sitten ylös. Aikaisemmin olin kyllä löytänyt oivallisen tavan nousta rinkan kanssa ylös tasaiseltakin maalta, jostain syystä ajattelin kai nyt kuitenin selviäväni nopeammin vain kyykistymällä. Ja minähän kyykistyin, sain flexin käteni ja aloin punnertautua ylös, se ei vain mennyt aivan niin hyvin kuin luulin. Siinä kävikin niin päin, että pian huomasin istuvani spaghetti koipineni voimattamana siinä polulla. Onneksi tämä kömmähdykseni ja pieni uuvahdukseni jäi muilta näkemättä, enkä siitä vahingossakaan muille kertonut. 

Talaksen nuotipaikalle pysähdyimme pienelle eävstauolle, tulipa siinä itsellä hetkeksi aikaa nostettua koivet kohti taivasta, penkillä maaten. Koirilla tuntui olevan jo kova kiire eteen päin, liekö ne aavistelleet jotain sen suuntaista, että kotiin päin oltiin jo kovaa vauhtia menossa...

Talaksen nuotipaikalta matka jatkui kohti Määkijää. Päivä oli muuttunut todella kauniiksi. Aurinko paistoi lämpimästi ja meinasi tulla oikein kuumakin siinä tarpoessa. Rinkka oli matkan varrella keventynyt sen verran, mitä nyt onnistuneesti oli tullut syötyä, mutta mitä pidemmälle matka joutui, sitä kevyempi oli askel, eikä se rinkkakaan enää tuntunut selässä juurikaan painavan. Itse olisin mielelläni jäänyt ihailemaan upeita maisemia vielä hetkeksi aikaan, mutta porukan vetäjällä oli jo kiire päästä Määkijän nuotipaikalle tekemään ruokaa. 

Kun lopulta saavuimme Määkijään alkoivat S ja K tehdä itselleen ruokaa. Minulla ei ollut nälkä, joten vaihdoin kuivaa päälle ja lähdin koirien kanssa laiturille nauttimaan lämpimästi paistavasta auringosta. Unihan siellä meinasi tulla silmään ihan tosissaan. 

Määkijällä ei enää kiire painanut, tiesimme olevamme jo niin lähellä parkkipaikaa ja autoa, että sitä saattoi ihan kaikessa rauhassa nautiskella auringon lämmöstä. Ja tytöillä sai ruokakin painua ihan kunnolla alas ennen matkan jatkumista. Moneen kertaan oli vitsailtu venetaxin tilaamisesta, mutta tässä vaiheessa se ei enää olisi tullut mieleenkään. Oltiin jo kunnolla voiton puolella. Tarkoitus oli jatkaa Määkijältä eteenpäin ketunlossin kautta ja näin tapahtuikin. Koiratkin matkustivat lossilla ihan nätisti, vaikka se hieman epävakaasti liikkuikin. Kamera oli jo moneen kertaan uhkaillut akun loppumisella ja niin se teki nytkin. Muutaman epäpätevän valokuvan sain kuitenkin tästäkin tilanteesta napattua..

Tässä vaiheessa Etnalle oli jo päivänselvä asia se, minne oltiin matkalla, vaikka saavuimmekin parkkipaikalle eri suunnasta, kuin mistä olimme liikkeelle lähteneet. Kiire oli kova ja itkukin siltä meinasi päästä, kun emme edenneet sen mielestä tarpeeksi nopeasti. Auton luona se itkeä vikisi jo ihan reippaasti, kunnes sain takakontin avattua ja koira pääsi omaan tuttuun häkkiinsä. Koirilla ei ollut aavistustakaan siitä, että meidän suunnitelmat vielä jatkuivat. Jätimme rinkat autoon ja tarkoitus oli käydä vielä huiputtamassa yksi vuori. Koirien epäusko olikin melkoinen, kun pyysin niitä tulemaan vielä pois autosta. Tulivathan ne, joskin vasten tahtoisesti. 

Pääsimme uudemman kerran ylittämään Lapinsalmen riippusillan. Tällä kertaa Zeusta ei jännittänyt aivan niin paljon kuin edellisellä kerralla. Adjan puolestaan jouduin nappaamaan kainaloon, kun sillä meinasivat vauhdit loppua kesken. Melkoinen oli kipuaminen Katajavuoren huipulle, mutta sinne päästiin kunnialla. Maisemat olivat aivan uskomattomat, mutta alla oleva kuva on viimeinen, jonka kameralla sain otettua. No eipä niistä maisemista varmasti kameralla kovin edustavia kuvia olisi saanutkaan, sieluun ne kuvat kuitenkin tuli visusti talletettua. Hetken aikaa ihailimme ylhäällä maisemia, mutta sitten lähdimme palaamaan takaisin autolle. Kaikilla taisi olla kiire ja riippusillan ylittäminen jälleen kerran sujui ihan mainiosti. Kun koirat lopulta pääsivät autoon ja häkkiin käpertyivät ne sinne sen näköisinä, ettei sieltä ollut yhdelläkään aikomusta enää poistua. 

Kotimatka saattoi alkaa. Pysähdyimme ABC llä käymään vessassa ja ostamaan kahvia. Voi miten korvissa soikaan kaikki se meteli ja hälinä, mikä siellä sisällä vallitsi. Olisin pihalla päästänyt koirat käymään pissalla, vaan niistä ei yksikään noussut ylös tai edes suunnitellut autosta poistumista. 

Sehän ei juurikaan haitannut, tarkistin että kaikki koirat olivat varmasti kyydissä ja niin pääsimme jatkamaan kotimatkaa hyvillä mielin. 

Täytyy kyllä todeta, että pienistä vastoin käymisistä huolimatta reissu oli kyllä aivan mahtava, ihan mieletön kokemus tällaiselle tavalliselle kadun tallaajalle, joka on tyytynyt lähinnä vain lähimaastoissa retkeilimiseen ja päivä patikointeihin. Hyvin tuo vaeltelu näytti sujuvan koirienkin kanssa, joskin jotkut asiat saattaisin seuraavalla reissulla tehdä hieman toisin. No niitä asioita on tarkoitus pohtia sitten mahdollisesti seuraavassa päivityksessä, jääköön tämä nyt sitten vain reissukertomukseksi. 

Yksi asia mainittakoon kuitenkin. Minulle tuli yllätyksenä se, miten tällainen vaellusreissu toimi täydellisenä aivojen nollaamisena. Yleensä tuntuu siltä kuin aivot kävisivät aivan ylikierroksilla, kun niillä on niin paljon mietiskeltävää, pohdittavaa ja laskeskeltavaa. Tuonne maastoon perjantai aamuna lähtiessä kävi kuitenkin niin, että kaikki metsän ulkopuoliset asiat jäivät matkasta pois. Huomasin viettäneeni pitkiäkin aikoja metsässä ajattelematta oikeasti yhtään mitään. Oli hyvä olla, ilman jatkuvasti häiritsevää ajatustyötä. Ehkäpä se onkin oikeasti tarkoitettu niin, että ihminen kuuluu tuonne luontoon ja luonnon rauhaan, eikä villisti pyöriviin oravanpyöriin, joista ei ole ulospääsyä. Eipä siis ihme, että oma sieluni on aina, kaikkien näiden vuosien ajan levännyt luonnon rauhaan päästessään.

Ja kun kerta vauhtiin pääsin, niin mainitaanpa toinenkin asia. Tällaiselle reissulle tulee lähdettyä varmasti uudelleen :) ja koirat pääsevät taatusti mukaan silläkin kertaa.