Jokin aika sitten lisäsin facebookiin tarkoituksella rajatun kuvan ja halusin kysyä ihmisiltä, mitä ajatuksia kuva heisä herätti. Saatoipa se olla ehkä hieman ihmisten kiusaamistakin, mutta tarkoitukseni oli hieman herättää ajatuksia ja kertoa ehkä jotain sellaista, ettei kaikki ole aina sitä, miltä se äkkiä katsottuna saattaa näyttää. 

Tässäpä facebookissa julkaisemani kuva, ja kuvan ohessa ollut kysymys. 

Tämä on kuvaleikki, kerro yhdellä (tai muutamalla) sanalla, mitä ajatuksia tai tunteia tämä kuva saa aikaan sinussa. 

Ja kuten arvata saattaa, niin kuva herätti ajatuksia siitä, ettei kyseistä koiraa kannata lähestyä, siitä miten se on vaarallinen ja vihainen. Kuvaa pidettiin omalla tavallaan hätkähdyttävänä ja pysäyttävänä, koskapa koira näyttää murisevan. Kuvaa katsova ihminen ei kuitenkaan voi tietää kenelle se murisee hampaat irvessä ja miksi.  

Sinällään tämä kuva leikkini jäi vain puolitiehen, sillä en koskaan muistanut julkaista tämän rajatun kuvan alle, sitä rajaamatonta kuvaa, joka tulee tässä näin. 

Kuvassa ehkäpä yksi maailman lempeimmistä koirista viihdyttää itseään pureskelemalla keppiä. Satuin vain olemaan kameran kanssa paikalla juuri oikeaan aikaan ja nappaamaan kuvan juuri sellaisella hetkellä, kun koko koiran hammaskalusta vaikuttaisi olevan näkyvissä. 

Alunperin koko "kuvaleikin" tarkoitus oli tuoda esiin se näkökulma, ettei kaikki ole aina sitä miltä se näyttää, että niin valokuvista, kuin nopeasti tapahtuvista tilanteista näemme vain juuri sen, mikä sillä hetkellä on näkyvissä. Emme välttämättä voi tietää, mitä kuvanotto hetkellä on tapahtunut, mitä tapahtui juuri sitä ennen, tai välittömästi sen jälkeen. Kuten emme nopeasti tapahtuvissa tilanteissa ja yllättävissä kohtaamisissa, voi aina tietää mitä hetki sitten tapahtui, miksi näin kävi ja mitä siitä seuraa. 

Toinen ajatukseni taisi  olla saada ihmiset miettimään sitä, miten helposti he tuomitsevan toisiaan, tietämättä välttämättä edes todellisia tilanteita, tai sitä, mitkä kaikki asiat ovat tähän tilanteeseen johtaneet. Sitä, mikä on ollut se viimeinen oljenkorsi, joka on saanut aasin selän katkeamaan.

Muita ihmisiä on helppo arvostella, välillä vähän liiankin helppo ja toisinaan on sitten ihan hyvä opetella katsomaan peiliin. Varsinkin itse olen aikanaan ollut kovin kärkäs arvostelemaan muita jälkikäteen, tai ainaki  luomaan arvostelevia katseita sinne tänne. Monesti on tullut kyseenalaistettua asia ja toimintatapa jos toinenkin, ja yhtä monesti vedettyä herne nenään, vaikkei siihen olisi varsinaisesti mitään syytäkään. 

Joskus tähän herne nenään- soppaan riittää jonkun ihmettelevä kirjoitus netissä tai ohimennen kuultu keskustelu, "kyllä minä ihmettelen sitä kun lenkillä jotkut vastaantulevat ihmiset vetäytyvät koiriensa kanssa puskiin, tai kiertelevät ojan pohjien kautta ohi. Minä ainakin olen sitä mieltä, että koiran kun koiran saa ohittamaan kauniisti, kun vain vähän viitsii nähdä vaivaa." 

Tahi sitten vaikka sellainen, "näin opetat koirastasi remmirähjän abc..." 

Jälkimmäisessä tapauksessa annoin nenään vedetyn herneen jäädä hautumaan ja kypsymään omia aikojaan, mutta ensimmäisessä tapauksessa päätin pilata sopan työntämällä kattilaan yhden kokin kauhan lisää. 

Kerroin hyvin avoimesti omistavani remmi rähjän. Yhtä avoimesti kerroin myöskin olevani toisinaan juurikin tällainen puskajussi. Vastaantuleva koirakko ei voi tietää miksi toisinaan mielelläni väistän juurikin sinne ojan pohjalle tai tilanteen niin salliessa kierrän hieman kauempaa. Hän ei voi tietää sitä, teenkö näin siksi, että en ole jaksanut nähdä vaivaa opettaakseni koirani ohittamaan nätisti, vai voiko siihen mahdollisesti olla jokin toinen syy.

Koiranomistaja ei siis tiedä, mutta siitäkin huolimatta saattaa arvostella ja kyseenalaistaa minun toimintatapani ihan täysin. Minäkin olen tehnyt joskus niin, kokenut ehkäpä joskus jonkinsortin "ylemmyydentuntoakin", saattanut vaivihkaa ylpeillä hyvin tottelevalla koirallani, silläkin joka vapaana kulkee nätisti vieressä, vastaantulijan lähestyessä tulee ilman erillistä käskyä taakse ja jatkaa sitten matkaa omaan tahtiinsa, kun ohitus on suoritettu. 

Kukapa sitä nyt ei tuntisikaan miten rinta oikein röyhistyy, kun oma koira kohtaa yllätäin piilosta vastaan tulleen koirakon niin, että koirien kuonot lähes kohtaavat, pysähtyy, kääntyy tyynen rauhallisesti ympäri ja kipittää takaisin omistajan luokse. Nopeasti unohtuu se, miten sydän ensin hypähtää kurkkuun ja jännitysmomentti kohoaa potenssiin kymmenen. Saattaapa sitä vilkaista vaivihkaa ympärilleenkin ja tarkistaa, että näkiköhän nyt joku, huomasivatkohan nyt nuo tai tuo, miten hienosti tämä kohtaaminen sujui.

Vaan entäpä jos se ei sujunutkaan, arvostelevia ja paheksuvia katseita satelee sieltä täältä, epäonnistumisen tunne kirvelee mieltä ja tekisi mieli painua maan alle. Toisinaan jopa harmin määrä on niin suuri, että kyyneleet kihahtavat silmiin. Hämärän sumuverhon läpi sitä koettaa kerätä kasaan itsetuntonsa rippeet ja päästä etenemään niin, ettei yllättävä tuulen puuska vaan puhalla niitä viimeisiäkin omanarvontunnon palasia tiehensä. 

Mielessä aina sama kysymys, 
miksi tässä kävi näin, miksi juuri tänään, miksi kaikkien näiden ihmisten nähden. 
Miksi?     

                               
Aikaisemmin minulla oli suunnaton tarve kertoa ihmisille yhdestä koirastani ja sen erityispiirteistä. Jo ennen kuin ihminen pääsi edes näkemään koko koiraa, olin kertonut tuhat ja yksi painajaista, ongelmaa ja mahdollista kauhuskenaariota. 

Toisinaan asiat sujuvat, toisinaan eivät. 

Olen väsynyt selittämään, perustelemaan ja toisinaan jopa tekemään töitä sujuvamman arjen puolesta. On kuin elämämme olisi tiimalasin sisällä juokseva hiekka. Jokainen hiekan jyvä, on yksi kokemus, joko rikastuttava tai köyhdyttävä. Hiekan jyvien valuminen on sattuman varaista, ne eivät koskaan valu alas ja asetu aivan samalle paikalle, kuin missä ne edellisellä kerralla olivat. (Vai valuvatko?) Toisinaan hyvän onnen ja hyvin kokemuksien hiekan jyvät tulevat kaikki peräkkäin, hetkellisesti sitä saattaa erehtyä luulemaan osaavansa jotain, onnistuneensa jossain, huolimatta siitä hiljaa takaraivossa nakuttavasta äänestä joka toistaa yhtä ja samaa lausetta. "Odotahan vain, kyllä se takapakki vielä tulee, odotahan vain."   

Katkerat ovat ne kyyneleet jotka valuvat poskille kun lopulta monen onnistumisen jälkeen, ensimmäinen takapakki tapahtuu. Toisinaan sitä tekisi mieli mennä ja ravistella kaikkia muita koiraihmisiä, etenkin niitä joiden koirat ovat niin erinomaisia. 

"Kyllä jokaisen koiran saa ohittamaan hienosti, kun vain viitsii nähdä vähän vaivaa." 

Meillä mennään pitkin puskia ja ojien pohjia, mutta ei siksi, etten olisi jaksanut nähdä vähän vaivaa. Moneen kertaan olen saanut koirani ohittamaan toiset koirat nätisti, saanut koko lauman kulkemaan niin kuin toisia koiria ei olisikaan, vaikka ne ohitetaan vain muutaman metrin päästä. Onnistunut yhdessä jos toisessakin asiassa, kunnes tapahtuu jotain ja yhden koiran mieli murtuu jälleen kerran. 

J o t a i n . 

Ei ole mitään johdonmukaista kaavaa, ei mitään millä voisi ennakoida nämä tilanteet. Vaikka ihmisen mieli on jatkuvasti valpas ja silmät seulovat ympäristöstä mahdollisia riskitekijöitä, pääsee yllättäviä asioita tapahtumaan, liikaa. Pääsee tapahtumaan jotain, mikä aiheuttaa sen, että minä mieluummin väistän koirieni kanssa ojan pohjalle, nappaan yhden niistä kainalooni ja kuljen puolijuoksua toisten koirien ohi se kiroamista kuunnellen, tai pysähdyn paikoilleni ja kerään kaiken ylimääräisen "liikenevän" nahan tämän koiran niskasta nyrkkiini ja puristan lujaa. 

Ja saan paheksuvia katseita puoleeni. 

Ei ole helppoa kohdata muita koirakoita lenkillä, kun itseltä löytyy sylki roiskuen kiroileva ruskuaisenpaskianen. Ei jokaisen ihmisen kohdalla voi pysähtyä ja kertoa, miten hienosti koira vielä eilen ohitti, kunnes jostain pääsi ryykäämään luokse irtorakki, joka sai koko lauman pasmat sekaisin ja yhden mielen jälleen sellaiseen myllerrykseen, että se näkee vaaroja ympärillään kaikialla. Ja kun ihmiset eivät tiedä, he helposti tuomitsevat. 

Selittelyä.
Sitäkö tämä kaikki vain on?
Eikö olisi helpompaa vain tunnustaa, ettei ole jaksanut tehdä tarpeeksi töitä. 
Kyllähän nuo tiedetään, pienet räksyttävät piskit.
Eikö yhdessäkin olisi jo ollut tarpeeksi?

Voisiko joku viisas kertoa minulle, mitä pahaa siinä on, jos väistän koirieni kanssa ojan pohjalle. Miten se on keneltäkään pois, kun tietäessäni sen, ettei edessä oleva ohitustilanne tule sujumaan ilman konfliktia, haluan kunnioittaa vastaantulevia ihmisiä, tai koirakkoja antamalle heille tilaa ohittaa meidät sen verran kaukaa, ettei minun itseni, saati sitten heidän tarvitse pahoittaa mieltään. Miksi se, että yksi koiristani on toisenlainen, tekee koko meidän laumastamme jotenkin halveksuttavamman, väheksyttävämmän tai huonomman?