Olipahan reissua edeltävä yö, sellainen myteri että unikin muuttui melko levottomaksi. Aamulla päästin kiireisen Adjan takapihalle. Oli kylmää ja märkää, hirmuinen tuuli. Huomasimme samaan aikaan aitaa vasten repsottavan linnunpojan. Napakka kielto sai Adjan vaihtamaan suuntaa ja se katseli kuollutta lintua vain kaiholla kaukaa. Etna joka yleensä tietää jo peiton alla millainen keli ulkona on ja kannattaako uuteen päivään edes herätä, oli kärppänä takaovella. Napakasta kiellostani se tiesi, että jotain tavallisuudesta poikkeavaa ulkona oli. Sen valpas silmä ei kuitenkaan havainnut muuta, kuin pissalla olevan Adjan ja se pyörähti ovella ympäri ja kömpi takaisin nukkumaan.
Kipaisin kaupan kautta töihin ja töiden jälkeen sitten siivosin takapihalta aitaa vasten retkottavan variksen poikasen pois. Niskat sillä oli vääntyneet tuhannen mutkalle, liekö sitten myrskytuulet linnunpojan puusta maahan heittäneet. "1qqqqqqqqqqqqq" (Zeuksen terveiset)

Siinä samassa huomasin maassa toisen onnettoman, kysyvän katseen ja pöllämystyneen olemuksen. Toinen puusta pudonnut.
Siinä autoa pakkaillessani mietin, mitä ihmettä minä sen kanssa oikein teen.
Mielessä pyöri laulun sanat "Linnun poika suojan saat mun sylistäin, linnun poika sitten lennät kotipesällesi päin."
Siellä se onneton taapersi pihassa, yritti koira-aitauksen verkosta läpi.
Sydäntä särki jättää se siihen, vaan enhän minä sitä reissuunkaan voinut mukaan ottaa. Ennen lähtöä piti varmistaa vielä, ettei orava sille tee kiusaa.

Ei siinä auttanut muu kuin lähteä reissuun. Naureskelin joskus, että muutaman tunnin matkan Espoosta kotiin saa helposti venytettyä viiteen tuntiin, kun käy hakemassa joitakin geokätköjä matkan varrelta. No näköjään 600 kilometrin matkalla saa kulumaan helposti kymmenen tuntia, samalla periaatteella. Haettavia kätköjä olisi matkan varrelta löytynyt mielin määrin, mutta jossain vaiheessa hienoinen turtumus alkoi jo vallata mieltä ja päätin ajaa loppu matkan suht rivakasti pysähtelemättä. Jääpähän joitakin kätköjä sitten paluumatkallekin.

Jotenkin tuo tie pohjoiseen on tuttu, onhan sitä syksyn -95 jälkeen tullut moneen kertaan suuntaan jos toiseenkin sahattua. Matkan varrelle mahtuu monta etappia, vielä useampia muistoja ja lentäviä lauseita. "Kylmän kahvin kahvila tuli ohitettua pysähtymättä, sen läheisen geokätkön ympäristöllä liikkui sen verran ihmisiä, että päätin jatkaa matkaa. Monta muutakin tuttua, lapsuuden pitkien automatkojen etenemisestä kertovia maamerkkejä jäi taakse. Viimeinen mäki ennen Ouluakin tuli laskeuduttua. Meillä nuo maamerkit sentään ovat olleet suhteellisen "asiallisia". Isäni lapsuudessa tutun mökkitien yksi etappi oli "se maakellari jonne ne mummu ja pappa kuoli"

Vanhaa sarkaojitettua peltoa oli tien molemmin puolin, ja hirvittävän paljon töyhtöhyyppiä ja kuoveja. Sattuipa kertaalleen kohdalle jonkin metsäkanalinnun pesuekin, tai ei ihan kohdille sentään. Siihen tien laitaan ne jäivät ihmettelemään ohi sujahtelevia autoja. Hirviaidatonta metsän reunaa vilahteli ohi melkoisia kilometri määriä, koirat nukkuivat tyytyväisinä ja itse yritin tihrustaa, että huomaisin mahdolliset hirvet ajoissa. Hiljaa mielessäni mietin vain, että jos niin on että sellainen meinaa eteen juosta, niin painanko kaasua vai jarrua.

Niin kuin aina, niin ei voi kuin kerta toisensa jälkeen ihmetellä miten helppoja matkakumppaneita nämä koirat ovat. Monella kaksijalkaisella olisi tuon päivän aikana palanut hihat varmaan moneen kertaan, mutta koirat eivät olleet moksiskaan, sopeutuivat aina vain tilanteeseen kuin tilanteeseen. Vaikka kymmenettä tuntia tehtiin jo matkaa. Poronhoitoalueella ehdin ajella pitkät pätkät, kunnes lopulta vihdoin sain ensimmäisen porohavainnon tehtyä. Siinä se mennä jolkotteli auton edessä, kierrellen ja kaarrellen, kunnes lopulta painui metsään. Ihan sydän sykähti, tiesi että kohta sitä on perillä.

Mökin pihalla päästin koirat irti, aivan järkyttävä määrä sääskiä kävi päälle verenhimoissaan. Koirat ottivat asiakseen karkottaa pihasta jonkun pienen kulkijan ja palailivat sitten luokseni. Ei meinannut uni tulla silmään, ei sitten millään. Koirillakin olisi virtaa riittänyt, vaan kyllähän ne nukkumaan alkoivat sitten kun ei muuta vaihtoehtoa ollut.

Mökillä oli kourallinen sukulaisia, aamutuimaan rupesi varovainen kolina kuulumaan keittiöstä, ja koirat olivat heti virkkuina pystyssä. Yritin vielä nukkua, yritykseksi se sai jäädä. Tasainen porina alkoi kuulua, jutun juurta on riittänyt, kertoja vain välillä vaihtunut. Neljästä sukupolvesta löytyy väkeä. Seuraavana päivänä väkimäärä kasvoi, useaan kymmeniin.Jutun juurta riitti, osa tarinoista on tullut kuultua vuosien mittaa moneen kertaan, osa saman päivän aikana useampaan otteeseen. Välillä sitä kuulee tuoreempiakin tarinoita, oppii uutta. Taivaanrannanmaalari heiluttelee pensseliään, värikynä liikkuu laajassa kaaressa, ei haittaa vaikka ääriviivat ylittyvät ronskistikin. Jossakin ne on kuhat ja lohet nousseet maalle, kaloja löytyy suvustakin. Hiljainen, totinen mies katselee toista, "sillä se sinäkin noita kitusiasi auot..." tuumii sitten kasvot peruslukemalla.
Yhteen "kalaperheeseen" syntyi poikalapsi, "tällainen sintti sieltä tuli", tuumaili kätilö.

Puhelin soi pitkin päivää, pappa viettelee syntymäpäiviään, "On se ***** tyttökin täällä, kolmen lapsen kanssa" Kohottelen kulmiani, yksi jos toinen ilmeisesti luulee minun pitävän koiria lapsinani. Joku siihen tarttuukin, keinutuolissa istuen totean vain, että meillä päin ne on lapset vähän toisen näköisiä.

Innokas koirien hoitajakin on paikalla, verenhimoiset sääsket rajoittavat hieman ulkoiluja ja silloin kun mennään, mennään lujaa. Keli on aavistuksen kolea, vettäkin satelee silloin tällöin. Kun sattuu tuulinen hetki, saa ulkoilla ihmeen rauhassa. Adja löysi suuren arteen, jotain sellaista mistä en itse niin kauheasti ilahtunut, saati sitten innostunut. Isossa pihapiirissa vapaana juokseminen loppui siihen. Ja onhan se mukavampi monen kulkijan kannalta niinkin, ettei vahinkoja, edes vahingossa. Saavatpahan jäniksen poikaset rauhassa vierailla papan viljelyksillä, ja räksät hoidella jälkikasvuaan. Aina mökillä ollessani, metsissä kulkiessani ja koiria lenkittäessäni hiljaisena huolena ovat aina kyykäärmeet. Elävänä olen tuolla mökin seutuvilla käärmeen nähnyt ainoastaan kerran, mutta auton alle jääneitä mahtui tällekin reissulle viisi, eli kyllä niitä siellä on ja liikkuu melkoisesti.

Mökillä tuli vietettyä aikaa mutaman päivän verran. Sunnuntaina aamupäivästä rupesin tekemään lähtöä, olihan minulla tarkoituksena ehtiä Ouluun illaksi ja matkaa ajeltavana 128 kilometriä. Tarkoituksena tietenkin taas geokätköjen etsiminen matkan varrelta. Muutaman tunnin päästä huomasin ajattelevani, että onhan se mukava kun ei ollut kiire mihinkään, kolmannen tunnin jälkeen matka oli edennyt hieman alle 30 km ja koirat päässeet ulkoilemaan aika moneen otteeseen. Hieman harmitti, että Pudasjärven kotiseutumuseo ei ollut auki, niin mielenkiintoiselta se näytti. Ehkäpä sinne tulee vielä joskus poikettua kaikessa rauhassa, ajan kanssa.

Lapin sodan muistomerkillä tuli pysähdyttyä. Aikaiseminpina vuosina, aina ohi ajaessani mietin, että haluaisin siinä joskus pysähtyä, mutta silti kerta toisensa jälkeen, vuosi vuoden perään siitä on vain tullut ajettua ohi siitä yksinkertaisesta syystä, että kun aina on mukamas niin hirmuinen kiire jonnekin. Tällä kertaa mennessä ohi ajaessani päätin, että tullessa pysähdyn, ja niin tein. Hauska yhteensattuma oli sitten se, että siitä lähettyviltä löytyi sitten geokätkökin. Metsäpolkua kulkiessani ihmettelin mäntyjen runkoihin kaiverrettuja ristejä, osa niistä oli mustaksi poltettuja. Sitä, mitä ne ristit halusivata kertoa, en tiedä, ihan niiden lähettyvillä kuitenkin ammuttiin Lapin sodan ensimmäiset laukaukset 28.9.1944.
Noh ei se Ouluun pääseminen ihan iltaan asti mennyt, myöhäiseen iltapäivään kuitenkin. Pitkäaikainen ystävä ja kummityttöni äiti oli luvannut yöpaikan heidän luotaan ja mikäs sen mukavampaa on, kun tietää olevansa oikeasti tervetullut, koirista huolimatta.

Aamulenkillä tuli käytyä ihmettelemässä sellaistakin paikkaa, jonka olemassa olosta en aikaisemmin tiennyt mitään. Ihan lyhyen kävelymatkan päästä löytyi rautakauden aikainen kalmisto. Matka Oulusta kotiin kesti 10 tuntia, muutama mutka tuli siihenkin, mutta olihan se mukava lopulta päästä takaisin kotiin.

Koirien osalta reissu meni hienosti, ihmeesti ne sopeutuvat tilanteeseen, kuin tilanteeseen, joita tällekin viikonlopulle mahtui 85-vuotis syntymäpäivistä lähtien vaikka ja mitä, vaikka varsinaisilta seikkailuilta tällä kertaa kuitenkin vältyttiin.