Joskus elämä vain lyö avokämmenelle kasvoihin, eikä voi tehdä mitään muuta kuin ottaa iskut vastaan. 

Ressi, 05.02.2010 - 19.08.2017

Zeus 08.07.2007 - 22.08.2017

"Jonakin sellaisena aamuna Nuuskamuikkunen heräsi teltassaan muumilaaksossa ja huomasi, että ilmassa oli lähtemisen ja syksyn tuntu.

Lähtö tulee hypyn lailla. 

Yhtäkkiä kaikki on muuttunut.  

Myöhemmin aamulla ystävät herävät ja sanovat; "Hän on lähtenyt, syksy tulee." 

Nuuskamuikkunen kulki hitain tassuttelevin askelin, metsän puut piirtyivät hänen ympärilleen ja alkoi sataa. Sade putoili Nuuskamuikkusen vihreälle hatulle ja sadetakille, joka sekin oli vihreä. Kaikkialla kuiski ja pisaroi, se kätki Nuuskamuikkusen lempeään ja suloiseen yksinäisyyteensä. 

On niitä jotka jäävät, 

ja niitä jotka lähtevät.

Niin on aina ollut.

Viimeinen talo näkötti yksikseen kuusimetsän vihreöällä seinustalla. Tästä erämaa alkoi, toden teolla. Nuuskamuikkunen joudutti askeleitaan, suoraan päätä metsää kohti. 

Silloin viimeisen talon ovi avautui raolleen ja vanha ääni huusi; " Minne sinä menet?" "En tiedä", Nuuskamuikkunen vastasi, ovi sulkeutui ja Nuuskamuikkunen astui metsään. 

Hänen edessään oli sata peninkulmaa hiljaisuutta." 

Tove Jansson, Muumilaakson marraskuu.

Yhdessä niiden monien hyvien tulevien vuosien toiveiden kanssa Zeus haudattiin viime viikon tiistaina. Elämä on joskus käsittämättömän epäreilua. 

Kymmenen vuoden ajan Zeus oli ystävistä parhain. Se jakoi kanssani ilot ja surut. Oli ymmärtäväinen, kärsivällinen ja kaikin puolin rakastettava koira. 

Koira joka osasi viedä koirapelon lapsilta, asettua juuri sen vanhuksen viereen istumaan joka sitä eniten tarvitsi. Se osasi istua ja olla läsnä, juuri siinä hetkessä ja silloin kun piti. 

Koirana se oli itsevarma, luontainen johtaja. Uljas musta, jonka ei tarvinut tehdä itsestään numeroa. Zeus oli pieni koira, jolla oli valtavan suuri sydän. Sydän puhdasta kultaa, vailla vertaa. 

Se tiesi ja ymmärsi enemmän kuin minä voin koskaan ymmärtää. 

Sen maailmassa ei ollut pahoja ihmisiä. 

Zeus uskoi kaikista pelkkää hyvää. 

Itkin ja nauroin Zeuksen kanssa paljon. Sille ei voinut olla vihainen, ei oikeasti. 

Olen ollut käsittämättömän onnellisessa asemassa sen suhteen, että minulla olii mahdollisuus saada sellainen koira. Koira joka rakasti minua ilman epäilyksiä, esteettä, pyyteettömän aidosti ja uskollisesti silloinkin kun en olisi sitä ansainnut. 

Zeus oli ystävä, joka opetti minulle paljon elämästä. Se jakoi kanssani kaiken, muutti mukanani ainakin 13 kertaa ja sopetui tilanteeseen kuin tilanteeseen, aina ja kaikkialla. 

Zeus oli sellainen koira, ettei maailmasta voi löytyä toista samanlaista. 

Ei sen vertaista.Ei koskaan. 

Ei minulle. 

A million times I neede you

A million times I cried.

If love alone could have saved you

you never would have die.

Milloinhan tiesin, varmaan viikko sitten jo. ettei Ressi ollut enää ihan kunnossa. Perjantai aamulla se vielä tuli syömään ja iltapäivällä söi vielä vähän tuoretta. Alku illasta kun olisi pitänyt lähteä jo viikkoja sitten sovitulle kyläreissulle mietin, että pitäisikö lähteä kanin kanssa päivystykseen. Pähkäilin asiaa niin kauan, että myöhästyin bussista, mutta kerkesin kuitenkin seuraavaan. 

Bussimatkalla huomasin, että Turussa oli tapahtunut verinen terroriteko, tästä uutisen toisensa perään lukiessani tuumasin, että siinä saa vähän minun huoleni ja murheeni sopivammat mittasuhteet, kun parin sadan kilometrin päässä ihmisiä menetti henkensä, minä surin vanhaa kania, jonka pelkäsin lähestyvän matkansa päätä. 

Iltayöstä palasin kotiin ja näin, ettei kanin kunto ollut lähtenyt parempaan päin. Otin koirat ja lähdin ulos, oli pimeä elokuinen yö. Juuri sellainen joita olen aina rakastanut. Olin päätynyt siihen ratkaisuun, että aamulla kani saisi lähteä, ettei sen tarvitsi tänne jäädä enää kärsimään vain siksi, etten osaisi siitä päästää irti. Siinä märkiä katuvalojen valaisemia katuja kävellessäni itkin, ei tehnyt mieli mennä kotiin. Ilmassa oli syksyn tuntua. 

Lopulta ei auttanut kuin palata kotiin, seurailin kania jonka kunto romahti nopeasti 1.30 aikoihin. Sen elimistö alkoi pettää, jalat eivät enää kantaneet ja kroppa alkoi krampata. En kestänyt enempää, kanin elämä päättyi nopeasti hätälopetukseen, käärin sen pyyhkeisiin ja nostin kenkälaatikkossa kylmään. 

Ilmoitin isälleni, että haluan haudata kanin aamulla kaikessa hiljaisuudessa. 

Sitten itkin, 

hysteerisesti, ääneen.

Uni tuli vasta puoli kuuden aikaan aamulla ja isäni saapui kahdeksan jälkeen. Kani haudattiin vanhempieni pihapiiriin, omenapuun alle, sinne minne Rilla, Riesa ja Veetikin aikoinaan päätyivät. 

Vanhempieni luona oli väkeä useammasta eri taloudesta. Aamu sujui suht rauhallisesti siihen nähden, että koiria oli paikalla kuusi, kolme isompaa ja kolme pienempää. Tarkoitus oli jatkaa matkaa aamupäivästä kohti Nokian ryhmänäyttelyä. Zeuksen oli tarkoitus käydä pyörähtämässä veteraanikehässä.. 

Kymmenen aikaan lähdin ulos, otin kaikki koirat mukaan. Paimenet leikkivät keskenään, juoksivat ja painivat, ihan niin kuin ne aina tekevät. Veljeni koira seurasi sivusta muita, Etna ja Adja touhusivat omiaan, vanha herra yritti pitää pojankloppeja kurissa ja nuhteessa, pysyä isompien ja nopeampien vauhdissa mukana. 

Sitten tapahtui jotain. 

Zeus tuli selkä köyryssä luokseni. Toiselle takajalalle se ei varannut painoa ollenkaan, eikä se tuntunut toimivan oikein. Itselleen hyvin tyypillisesti se ei päästänyt ääntäkään, ei valittanut yhtään vaikka teki kipeää. Tuli vain luokseni pyytämään apua, siihen luottaen, että minä voisin sitä auttaa.

Tilanteen rauhoituttua totesin, ettei takapään käyttö normalisoitunut, lähdimme kotiin ja annoin Zeukselle tulehduskipulääkettä. Päivän aikana takapäänkäyttö ei muuttunut paremmaksi, päin vastoin Zeus pyrki olemaan käyttämättä sitä ollenkaan. Yritti korjata takapään toimimattomuutta muulla kropalla, varaamalla painoaan vain etuosalleen, mutta eihän koira niin voi kulkea, saati sitten tehdä tarpeitaan. 

Saimme illaksi ajan päivystykseen. Koko päivän aikana Zeus ei päästänyt minua silmistään, kun ystäväni jäi hetkeksi aikaa Zeuksen kanssa kahden, että pääsin käyttämään Etnaa ja Adjaa ulkona, hipoi Zeuksen hätäännys miltei hysteriaa. Se itki ääneen kun tulin takaisin. 

Illalla päivystyksessä selvisi, että takajaloissa on vielä tunto, mutta jotain häikkää oli hermotuksen kanssa, kun koira ei itse reagoinut, saati sitten korjannut tassujen asentovirheitä. Kiltisti se antoi itsensä tutkia läpikotaisin ja röntgenkuvat saatiin otettua ilman rauhoitusta. Ulostaminen onnistui peräruiskeen avulla, kun tasapaino petti täysin jäi virtsaamienn pelkäksi yritelmäksi, koira pysyi hädin tuskin pystyssä kun takapää oli täysin holtiton, eikä Zeus pystynyt kontroillomaan sen käyttöä lainkaan. 

Pääsimme kotiin vahvojen kipulääkkeiden kanssa. Olin itkenyt koko iltapäivän, tuska ei tuntunut helpottavan millään, ei vaikka ääneen huusi. Välillä tuntui siltä, että sitä tukehtuu omaan räkäänsä. Zeus vain katseli silmiin ja heilutti häntää, ihan kuin lohdutellen, että "tässä ollaan, ei mitään hätää." 

Kolme päivää ehdin toivoa parasta ja pelätä pahinta. Kolme vuorokautta olin sen kanssa koko ajan kahta tuntia lukuunottamatta, kun jätin sen ystäväni tai isäni seuraan siksi aikaa, että tytöt pääsevät käymään muuallakin kuin takapihalla. 

Kolme vuorokautta autoin Zeusta käymään juomassa, vaihtamaan asentoa, käymään pissalla ja kakalla, liikkumaan, seisomaan, syömään. 

Kolme vuorokautta itkin sen yrittäessä parhaalla mahdollisella tavalla lohduttaa minua, nuollen kyyneleet minun kasvoiltani, käpertyen kainalooni nukkumaan. Kolme vuorokautta se oli rauhallinen kun sai olla minun vierelläni ja ne pienet hetket kun olin poissa sen luota se oli rauhaton. 

Maanantai tiistai välisenä yönä näin unen, jossa olimme valtavan tulvan keskellä. Tulvavedet vyöryivät sillan alta valtavana vyörynä ja Zeus oli pudonnut tuolta sillalta alas. Kuohuvan veden yläpuolella se roikkui talutushihnan ja kaulapannan varassa. Tiesin, että jos päästän irti, se ajautuu virran mukana pois ja hukkuu. Tiesin myös sen, että jos yritän hinata sen kaulapannan varassa ylös, se kuristuu, tukehtuu hengiltä, ennen kuin saan sen pelastettua. Unessa minun olisi pitänyt tehdä valinta, ja koko ajan Zeus katsoi minua rauhallisesti ääntäkään päästämättä silmiin, katsoi vain ja heilutti häntää luottaen siihen, että minä valitsen oikein. 

Tiistai aamu saapui sateisena ja harmaana. Olin saanut aamuksi uuden ajan eläinlääkäriin, keskustelimme pitkään, päätös syntyi siinä samalla. Tuo matka jäi Zeuksen viimeiseksi, Viimeiseen asti se oli luottavaisesti sylissäni ja nukahti rauhallisesti. 

Omin käsin, tai tietenkin lapiolla kaivoin sille haudan.

Kaivoin ja itkin, itkin ja kaivoin ja lopulta laskin sen hautaan äitini neulomaan peittoon käärittynä. Sinne se jäi saven ja mullan alle, sammalein ja kuusen oksien alle peiteltynä 

suojaisaan, rauhalliseen paikkaan. 

Minun paras ystäväni. 

Palasin kotiin ilman sitä. 

"Eron tuska on vaikeinta silloin, kun se on niin lopullinen" 

Siitä on yhdeksän, Ressin hautaamisesta 12 vuorokautta. 

Tiedän että molempien kohdalla tuli aika lähteä, en tiedä miksi. Se tuntui käsittämättömän epäreilulta. Ressillä toki tuli varmasti ikäkin jo vastaan, mutta Zeuksella olisi voinut olla vielä monia hyviä vuosia edessään, olisi pitänyt olla, mutta ei toimimattoman takapään kanssa.

Jos tapaturman olisi voinut välttää, olisin halunnut välttää sen, niin ei vain käynyt. 

Uskon kuitenkin Zeuksen kohdalla tehneeni oikean päätöksen, olisi ollut väärin pitää sitä väkisin hengissä kun se ei pystynyt itse edes käymään pissalla. Sen oli aika lähteä. 

Luulin ettei tuska lopu koskaan, mutta Zeuksen hautaamisen jälkeen olen saanut kummallisen rauhana. Ei sillä ettenkö nytkin itkisi, mutta sitä ennen syytin sen loukkaantumisesta itseäni. 

Syytin itseäni siitä, olin kirjoittanut instagramissa olevan kuvan alle, että jos kaikki ovet olisivat avoinna, haluaisin muuttaa lammaspaimeneksi Big Hornin vuoristoon.

Syytin itseäni siitä, että Etna oli perjantaina 18.8 lenkillä vahingoittanut perhosta niin pahasti, etten voinut jättää sitä kitumaan ja kuolemaan nälkään. 

Syytin itseäni siitä, että otin koirat mukaan hautaamaan kania, siitä että päästin ne kaikki kuusi samaan aikaan ulos, vaikka se ei olisi ollut välttämätöntä, ja siitä, että annoin Zeuksen juosta isompien koirien perässä, vaikka en enää pitkään aikaan ole pitänyt siitä ajatuksesta, että se ottaa mittaa niistä ja yrittää pitää niitä kurissa. 

Syytin itseäni siitä, etten ollut tarpeeksi hereillä.

Siksi Zeus liukastui märällä nurmikolla.

Siksi se rikkoi itsessään jotain niin pahasti.

Siksi minun piti päästää siitä irti.

Koska olin huolimaton, ajattelematon, väsynyt nukuttuani edellisenä yönä vain 2,5 tuntia kania surressani, raivotessani itselleni siitä että viikkoja sitten olin hoitanut nuoremman kanin kuntoon, ettei vanhempi jäisi yksin, enkä silti päätynyt vanhemman kanin kohdalla samaan ratkaisuun. Olinhan lähtenyt kyläilemään ja ystäviäni tapaamaan sen sijaan, että olisin lähtenyt soittelemaan kyytiä ja viemään kania perjantai-iltana päivystykseen. 

Kuinka paljosta ihminen voikaan itseään syyllistää...

ja kuitenkin niin vaikeaa kuin luopumen olikin, niin vaikeaa kuin päätöksen tekeminen, haudan kaivaminen, hyvästeleminen, ihmisille kertominen...

Sen kautta minä sain rauhan siitä asiasta. 

Minua ei enää itketä koko ajan, arki tyttöjen ja (yksinäisen) Plösön kanssa sujuu ihan mukavasti. En tiedä tietävätkö tytöt, ettei Zeus enää tule takaisin, mutta jotenkin elämä tuntuu asettuneen tuttuihin uomiin. Ihan niin kuin kaikki olisi mennyt juuri niin kuin olisi tarkoitettu. 

Sitä minä en vain voi ymmärtää miksi parhaassa iässä oleva perusterve, onnellinen, iloinen, rakas ja minulle niin tärkeä koira piti niin äkillisesti ottaa minulta pois. 

Eilen illalla silmät kosteina tästä keskutelin muutaman ystävän kanssa. Elämä vie meitä joskus hyvinkin yllättäviin suuntiin, eikä se aina tunnu meistä kovinkaan miellyttävältä. 

Jostakin syystä Zeuksen aika tuli täyteen, en ikinä saa tietää, että jollei se olisi tapahtunut näin, niin miten se olisi tapahtunut. Onko niin, että tämä äkillinen lähtö olisikin ollut se kaikista lempein tapa, mikä meille oli tarjolla. Että lähtemällä näin, se säästyi joltakin paljon pahemmalta. 

En tiedä, 

enkä ihan aina jaksa ymmärtää.,

mutta ehkäpä tämä on sellainen asia, ettei sitä pidäkään ymmärtää. 

"kaikella on määrähetkensä,

aikansa joka asialla taivaan alla.

Aika on syntyä 

ja aika kuolla,

aika on istuttaa

ja aika repiä maasta,

aika surmata

ja aika parantaa,

on aika purkaa

ja aika rakentaa,

aika itkeä ja aika nauraa."