Muistoissani 

Mun sydämeni tänne jää

Valoon kulkiessa itkin

Silloin tällöin aina vieläkin, se iskee salakavalasti yllättäin. 

Ikävä. 

Kun Zeus kuoli, minä itkin joka päivä. 

Saatoin kävellä tuntikausia ulkona tyttöjen kanssa ja antaa kyyneleiden valua. 

Useimmiten takerruin yllä olevista linkeistä löytyvien laulujen sanoihin. 

Ne auttoivat minua suremaan 

ja ymmärtämään, ettei minulla tämän suruni kanssa ole kiire mihinkään. 

Surutyötäni olen saanut tehdä kaikessa rauhassa, 

eikä suru olekaan ollut läsnä joka päiväisessä elämässäni enää pitkään aikaan.

Siltikin toisinaan, huomaan olevani vielä aika herkillä. 

On aikoja, jolloin on helppo muistella, ja sitten niitä hetkiä kun se tuntuu raskaammalta. 

Elokuun 22. päivä siitä tulee 2 vuotta täytteen. 

2 vuotta siitä kun jouduin luopumaan elämäni koirasta. 

Oli aika jolloin ajattelin, ettei yksikään koiristani ollut parempi toistaan. 

Valehtelin silloin itselleni ja muille. 

Ehkä joskus vielä tulee aika,

ettei minua enää itketä koskaan, kun muistelin sitä aikaa

jota en koskaan voi saada takaisin. 

Lailla kylmän syksy tuulen,

lähtevän jo sinun kuulen,

niin kuin kaunis ruskalehti, 

kevääsi syksyyn ehti.

Hiljaa kuulen tuulta lohdutonta,

laulua sen kaipauksen,

muistoja on liian monta, 

lausetta korutonta.

Poskillani kyyneleitä,

valvon pimenneitä öitä,

aamurusko kivun kantaa,

hiljalleen taivaanrantaan. 

Mietin jäikö jotain sanomatta,

kuinka sen nyt kertoisin,

tunne jokin tuntematta,

matkamme kulkematta.

Tuskan pitkospuita pitkin,

valoon kulkiessa itkin.

Vastauksensa tuuli antaa,

elämäntie kyllä kantaa.

Kalleimmastasi sä ethän luovu,

armollinen aika on.

Lahjaksi myös tuska suotu, 

tuntemaan minut luotu.

Cuulas