Löysin 10,5 vuotta vanhan kortin, jossa oli tämä ystäväni piirtämä kuva. Mallina kuvassa oli vähän alle 2- vuotias Zeus. Toisinaan se iskee vieläkin yllättäin, hyvin salakavalasti, ikävä, kun mieleen nousee muistoja vuosien takaa. 

Enimmäkseen muistot ovat hyviä ja onnellisiä, mutta toisinaan muistojen aiheuttaman surun ja ikävän voima pääsee yllättämään, uudelleen ja uudelleen. 

"Suru on perustunne, sillä se ei ilmene pelkästään opittuna. Surun keskeisiä elementtejä ovat luopuminen ja muutos, jotka tuovat mukanaan alavireisyyttä, energian ja näköalojenkin puutetta. 

Suru ei ole tasainen tunne, joka alkaa ja loppuu. Se ilmestyy aaltoina. Alussa se paine tuntuu hukuttavan musertavalta. Kun se ajan mittaa jää hetkeksi taka-alalle, seuraava tyrskähdys yllättääkin odottamatta, vie jalat alta. 

Lopulta aallot loivenevat, ja alkaa tulla vapaita, ihania unohtamisen hetkiä: iloa ja naurunpurskahduksia. 

Kaikki ilon ja rentoutumisen hetket kannattaa ottaa talteen ja antaa surun tulla silloin, kun se on tullakseen."  

(U-M.P)

Suremalla menetyksen voi muuttaa muistoksi, osaksi menneisyyttä.