Reilun kolmen tunnin ajomatkan päässä täältä, missä meidän lauma asuu, syntyi kolme viikoa ja päivä sitten kolme prinssiä ja kaksi pientä prinsessaa. Meni hetki ja sain tietää, että minulla olisi mahdollisuus saada toinen näistä prinsessoista sulostamaan meidän arkeamme.

Olen pikkuhiljaa ja varovasti totutellut siihen ajatukseen, että meidän lauman pääluku kasvaa yhdellä, vähän isommalla päällä. Aluksi en oikeastaan kertonut siitä kenellekään. Pyörittelin ajatusta päässäni yksin ja mietin, että yli kuusi vuotta olen tätä suunnitellut, ja helposti olisi saattanut toinen kuusi vuotta mennä suunnitelmia jatkaessa, miettien sitä milloin on oikea aika elämässä uudelle pennulle.

Rotuvaihtoehtoja olen pyöritellyt päässäni pitkään, oikeastaan jo silloin aikanaan, kun yli 12 vuotta sitten "otin" ensimmäisen kääpiöpinserini "välikoiraksi".

Meidän perheeseen tuli ensimmäinen saksanpaimenkoira niihin aikoihin, kun minä olin noin neljännen ja viidennen ikävuoteni puolivälissä. Muistan vieläkin sen hetken, kun istuin sukulaisperheen pöydän ääressä edessäni lautasellinen hirvenlihakeittoa, eikä syöminen ottanut onnistuakseen.

"Jos syöt lautasen tyhjäksi, niin pääset mukaan katsomaan koiran pentuja", isäni sanoi silloin. Voisin väittää, ettei lautanen tyhjentynyt, mutta pääsin mukaan katsomaan pentuja siitä huolimatta. Taisi pientä tyttöä jännittää aika paljon, kun isän perässä kävelin peremmälle huoneeseen, mistä pennut löytyivät. Pentulaatikon laidan yli kurkotteli monta pientä tummaa päätä ja sitten kaikkien niiden samannäköisten pennun päiden joukosta isä nosti yhden syliinsä ja kertoi, että "tämä on meidän pentu."
"Miten sinä voit sen tunnistaa", ihmettelin ja isä kertoi tunnistaneensa pennun sen merkeistä silmien yläpuolella. Siitä meni vielä aikaa, liekö vajaan kuukauden verran, ennen kuin lähdimme koko perheen voimin hakemaan pentua kotiin.

Tämän koiran pentuajasta ei ole jäänyt paljon mieleen, jotain yksittäisiä asioita kuitenkin ja tuo pennunhaku reissu on yksi niistä. Samoin pennun ensimmäinen ilta meidän kotona, takassa räiskyvä tuli ja levollinen hetki isossa nojatuolissa isän sylissä, kun yhdessä isän ja veljieni kanssa pohdimme sitä, mikä tulisi koiran nimeksi.

Pitkä tie on kuljettu näistä vuosista, tuosta ensimmäisestä yhteisestä illasta takkatulen lämmöstä siihen iltaan, kun lähdin viimeiselle lenkille saman koiran kanssa 17-vuotiaana. Kävelimme yhdessä sateessa, eikä minun tarvinnut pelätä sitä, että joku voisi huomata, ettei sinä iltana poskiani pitkin valuneet ainoastaan sadepisarat.

Oli kesä 2006.

Olin vannoutunut saksanpaimenkoiraihminen, rehellisesti sanottuna en oikeastaan pitänyt mitään saksanmapaimenkoiraa pienempää edes koirana. Inhosin pieniä räksyttäviä piskejä, enkä voinut käsittää ihmisiä jotka ottivat sellaisia lemmikiksi, puhumattakaan sellaisista joille piti pukea vaatteita päälle.

Lähdin opiskelemaan maatalousalan perustutkintoa, pieneläinpainotteiselle linjalle. Oman koiran kaipuuta helpottivat koulukavereiden koirat, sekä oppilailla koulutuksessa olevat avustajakoirat. Mikään niistä ei silti pystynyt korjaamaan särkynyttä sydäntä. Ei ollut yhtään saksanpaimenkoiraa, ei edes mitään mikä olisi muistuttanut sellaista.

Olin aina hoitanut meidän koiraamme parhaan tietotaitoni mukaan, aika ajoin puukkoa käänneettiin haavassa oikein peruteellisesti. Sain oppia ja huomata, että oli paljon asioita, jotka olisi voinut tehdä ja hoitaa vielä paljon paremmin. Saimme kuulla, että avustajakoirat siirtyvät pikkuhiljaa kaikki koulutukseen muualle, mutta suunnitelmissa olisi toisenlaisia koiraprojekteja ja projektikoiria.

Minä olin yksi niistä, joille mahdollinen koulun projektikoira luvattiin. Asiassa oli vain yksi mutta. Kun olin kertonut haluavani saksanapaimenkoiran, opettaja alkoi nauraa. Vastaus oli ei, ei missään nimessä. Meidän koulumme projektikoiriksi ei tulisi yhtään saksanpaimenkoiraa, ei edes minulle. Opettaja totesi, että jos halusin projektikoiran, minun piti keksiä uusi rotu.

Ja minä halusin koiran.

Monen mutkan jälkeen totesin, että rotu muuttuisi aika radikaalisti. Saksanpaimenkoirasta kääpiöpinseriin, huh heijaa. Tein kuitenkin niin itselleni, kuin muillekin selväksi, että kääpiöpinseri olisi vain välikoira. Seuraava koira olisi ehdottomasti saksanpaimenkoira. Välikoiraa on kestänyt 12 vuotta ja 3 kuukautta. Koska ensimmäinen kääpiöpinserini oli ihan huikea, minulle tuli toinen. Jos toinen olisi ollut ensimmäinen, kolmatta ei olisi koskaan tullut.

Ensimmäisen ja toisen kääpiöpinserin välissä näin jotain, mikä jäi alitajuntaan muhimaan. Nimittäin koiran, jollaisen haluaisin joskus omistaa. Siitä on nyt kulunut yli kymmenen pitkää vuotta. Ajatuksesta on alkanut tulla ajankohtainen asia. Neljän, ehkä viiden viikon päästä kotiimme muuttaa pieni blac and tan värinen paimen. Saksanpaimenkoira se ei kuitenkaan ole.