9 - 11. 7. Repovedellä

Sisko heitti alkukeväästä tai kesästä ajatusta siitä, että pitäisi järjestää yhteinen vapaa viikonloppua ja lähteä käymään pienellä patikkareissulla. Kummallinen rinkkakuume oli kesänmittaan tarttunut yhteen jos toiseenkin ja niinhän siinä kävi, että tartunta oli erittäin vakava. Ensin uuden rinkan itselleen osti yksi, ei mennyt montaa päivää kun uusi rinkka oli jo kokeneemmallakin eränkävijällä. Kuumeen itämisaika ei ollut kovin pitkä ja kohta jo kolmas kulkija kävi hankkimassa itselleen rinkan ja kuumetauti eteni edelleen. Lopulta lähipiiristä löytyi neljä uutta upeaa rinkkaa ja niitähän piti sitten lähteä metsään testailemaan. Allekirjoittanut ei tunnustaudu tämän kuumetaudin uhriksi, vaan on kokenut vastustukykynsä uusien ja "kalliiden" hankintojen suhteen yleensä olevan pääsääntöisesti erittäin hyvässä kunnossa. 

Uusien rinkkojen omistajat sovittelivat rinkkoja selkäänsä ja taisipa ainakin yksi tai kaksi tehdä yleensä niin kovin tarpeellisen rinkan koepakkaamisen, ainakin kerran, ellei kahdestikin. Minä puolestani tein pientä listaa siitä, mitä mukaan pitäisi pakata ja miten varautua kaikista pahimpaan mahdolliseen tai lähestulkoon pahimpaan mahdolliseen, mitä reissussa voisi tapahtua. Tuli kaivettua esiin koirille sadetakkia ja villapaitaa, pohdittua, että pitääkö kiiressä (reissua edeltävänä iltana) alkaa vielä ompelemaan tsekkiläiselle omaa sadetakkia. 

Itselleni olin valinnut vanhempien kellarin portaiden naulakosta rinkan, joka oli aikanaan ensimmäisellä Repoveden reissulla mukana. Silloin se oli ainakin toiminut riittävän hyvin, vaikka kertaalleen saikin minut lankemaan polvilleen.

Tästä kun selaa alas päin, löytää reissukertomuksen lähes 6 vuoden takaa.

Olin järjestänyt työt niin, että torstaina oli vain lyhyt päivä, jonka jälkeen keräsin kimpsut ja kampsut kasseihin ja odottelin kyytiä reissun aloittamispisteeseen. Pakkaamista en  voinut kovin paljon aikaisemmin aloittaa, koska pikkukoirat aloittavat stressaamisen saman tien, kun huomaavat pienintäkään merkkiä pakkaamisesta. Ensimmäinen siirtymä oli n. 10 kilometriä autolla kotoa kotiinkotiin. Siellä purin pakattuja kassejani ja aloin pohtia miten pakkaan tavarat rinkkaan. Samalla sovittelin Undikselle säälittävää sadetakkiviritelmää, kunnes minulta kysyttii, että "eikös se ole säänkestävä koira." Sadetakki siirtyi siihen pinoon, mitä ei ollut tarkoitus sittenkään ottaa mukaan. Sinne päätyi paljon muutakin, pakkauslistani mukaan olin pakannut mukaan kaksi lämpökerrastoa, heinäkuussa yms.. Oli makuupussi, mutta ei makuupussin pussia, oli vaatteita, mutta ei niille vedenpitäviä pusseja. Oli itselle ostettuja välipaloja ja yhdessä ostettua ruokaa. Oli koirille ensiapupakkausta, remmiä ja vararemmiä. Oli metallinen maa-ankkuri jota ei käytetty kertaakaan koko reissun aikana. Oli vähän sitä sun tätä ja totesin, että kun ne kerran rinkkaan pakkaan niin se on sillä hyvä. Tuntui miltä tuntui, näytti miltä näytti ja painoi mitä painoi. 

Matkaan lähdettiin lopulta viiden koiran ja neljän henkilön voimin kahdella autolla. Matka oli mukava, mutta ensimmäinen hämmentävä asia tapahtui jo vajaan 10 km jälkeen. Navigaattori kääntyi käskeä vasemmalle, vaikka 110 % tiesimme ajavamme suoraan. Vähän naureskelimme, että miksihän tuonne, mutta ajatus unohtui nopeasti. Undis matkusti ison auton takaosassa häkissä ja kääpiöt takapenkillä häkissä. Matka sujui rauhaksiin ja pysähdyimme Lahdessa syömään. Koirat tuli käytettyä samalla jaloittelemassa ja tarpeillaan, sekä muisteltua vanhoja lenkkimaisemia. 

Matka jatkui ja kertaalleen tai pari saatoimme ääneen ihmetellä, että miksi navigaattori käski poiketa pääreitiltä, mutta noudatimme annettuja ohjeita. Matkan loppupuolella, päivän jo painuessa iltaan kävi ilmi, että emme me ihan mitä tahansa reittiä ajelleet, vaan maisema reittiä. No maisemissa ei todellakaan ollut moittimista, vaikka ehkä nopeammin olisimme saapuneet perille pääteitä pitkin. Ilta oli jo pitkällä, kun lopulta parkkeerasimme autot ja edessä oli valmistautuminen maastoon siirtymiseen. Alustavan suunnitelman mukaan ensimmäisen siirtymän ei ollut tarkoitus olla kovin pitkä ja niin lähdimme astelemaan lossia ja sopivaa yöpymispaikkaa kohti. Kuljin oman laumani kanssa viimeisenä ja totesin, että yli 20 kg painava rinkka selässä sain jarrutella Undiksen etenemistä joka askelella. Niin kova kiire sillä oli ensimmäisten ja erityisten kärjessä kulkevien poikien perään.  Paikka löytyikin, mutta kertaalleen piti kulkea sen ohi, että saatoimme sitten palailla sinne takaisin. Aloimme pistää leiriä pystyyn jo hämärtyvässä illan sinessä. Sellaista reissua ei olekaan, ettei siellä missä minä kuljen kulkisi mukana myös jotain vastoinkäymisiä. Niin on aina ollut ja niin kai tulee aina olemaan, eihän sitä muuten oppisi toimimaan jatkossa jollakin toisella tavalla. 

Ilta hiljeni, leirissämme oli kaksi telttaa joista toisessa minä kolmen koiran ja toisessa yksi kaksi jalkainen kahden koiran kanssa. Kaksi muuta kaksi jalkaista nukkui sitten riippumatoissa. Yö oli hieman levoton, kai minä vähän nukuin jossain välissä, mutta kun muu leiri oli nukkunut jo useamman tunnin alkoi Undis osoitella levottomuuden merkkejä siihen viitaten, että tarpeille pitäisi päästä. Tiesin, että jos lähden sen kanssa liikenteeseen, kääpiöt lähtevät väistämättä mukaan, ja jos leirissä alkaa tapahtua liikehdintää heräävät varmasti myös läheisen teltan koirat. No taisivat ne herätä ilman sitä liikehdintääkin, kun muutaman tunnin verran yritin saada vielä Undista unohtamaan hätänsä. No tietäähän sen itsekin, ettei sellaista hätää oikein voi unohtaa, joten loppujen lopuksi ei auttanut muu kuin kömpiä ulos teltasta ja talsia koirien kanssa vähän matkan päähän, siitäkin huolimatta, että toisessa teltassa koirat aktivoituivat myös. 

Päästyään tekemään tarpeensa Undis rauhoittui kummasti, mutta en tainntu sen jälkeen enää itse käydä unessa lainkaan, ja sitten kohta olikin jo seuravalla koiralla hätä, vaikka kaikki olin ottanut mukaan jo viedessäni Undiksen vähän kauemmaksi. 

Unettomia öitä on kahdenlaisia, niitä jolloin nukkuu unia näkemättä ja niitä, että ei nuku. Minä olen näinä vuosina tottunut molempiin ja sitten on vielä niitäkin öitä, kun näkee niiin vilkkaita unia, että aamulla on väsyneempi kuin illalla nukkumaan mennessä. 

 

Koirien kanssa reissatessa olen pistänyt merkille sen, että aloitan huoltotoimenpiteet aina niistä, joten kun leiri alkoi pikkuhiljaa heräillä syötin ja juotin koirat, ja hylkäsin ne sitten julmasti lähtien hakemaan läheiseltä kaivolta vettä. Adjan ääni kantoi lähes sinne asti, kun se kimpaantuneena jäi perääni haukkumaan. Sanotaan, että kyllä maailmaan ääntä mahtuu, mutta itse on jotenkin yliherkistynyt omien koirien vinkunoille ja vonkunoille, turhan aikaisesta haukkumisesta puhumattakaan. Pääsäänttöisesti huomaankin koirieni kanssa stressaavani yleensä eniten sitä, kun ne turhaan haukkuvat, ja sitä mitä muut siitä ajattelvat. Lopputulema on sitten se, että koirat huutavat ja minä huudan koirille, ei hyvä sekään. 

Kun aamupala oli syöty ja leiri purettu, lähdimme hiljaksiin jatkamaan matkaa. Ensimmäinen pysähdys oli melkein heti, kun pidimme vessatauon. Muitakin kulkijoita oli liikeellä, myös koirien kanssa. Meteliähän siitä vähän syntyi, mutta siitäkin selvisimme. Matka jatkui ja minä pidin taas omien koirieni kanssa perää, Undiksella olisi riittänyt menohaluja vaikka ja kuinka ja niinpä etenimme varsin hitaasti. Minun piti joka askeleella jarrutella Undista, että pysyn itse epätasaisella polulla tasapainossa. Rinkan päällä perinteinen retkipatja otti kiinni jatkuvasti polun varrella oleviin puihin. Kun Undis oli aikansa rykinyt eteen päin, niin narun jousto antoi periksi ja meni poikki. Näkyi vain yksi musta vilahdus kun Undis lähti ottamaan joukon kärkeä kiinni. Totesin vain, että sinne meni ja sieltähän se sitten hetken päästä löytyi. Ei muuta kuin rinkasta vararemmi käyttöön ja koira selän taakse kulkemaan. Välillä  väistettiin vastaan tulevia koirakoita polun sivuun ja matka jatkui. Totesin, että oli paljon mukavampaa astella niin, että Undiskin kulki rinnalla, tai seläntakana sen sijaan, että olisi vetänyt jatkuvasti. Koskapa se ei vielä tuota kääpiöiden lähes parasta "taakse" käskyä vielä osannut niin, se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Mietin että tässäkö se nyt koko reissu menee, koirille raivotessa. Tai siis sille nuorelle ja innokkaalle koiralle, jonka osaamattomuus johtui vain siitä, että on ollut sitä ajoissa opettanut. Helpompaa kai se olisi ollut aloittaa silloin, kun selässä ei kulje mukana ylimäärästä reipasta kahtakymmentä kiloa. 

Tunnetusti jälkiviisaus on sitä parata viisautta ja aika kultaa muistot. Ehkäpä siksi vasta nyt kirjoittelen tätä postausta. Matka jatkui mikrotaukojen ja taukojen rytmittämänä hitaasti mutta varmasti. Päivä oli lämmin, rinkka painoi selässä ja olimme lähteneet kiertämään reittiä niin, että tuntui siltä että teimme jatkuvaa nousua. Nousu otti yhden jos toisenkin voimille ja välillä piti pysähtyä useamman kerran nousun aikana, toisinaan kontata rinkka selässä kaatuneiden puunrunkojen alta, tai vastavuoroisesti kivuta niiden yli. Ja kun koirista yksi meni yli, toinen ali ja kolmas yritti kiertää niin voin sanoa, että ilman flexejäkin narut olivat melkoisessa solmussa. Etujoukot olivat ehtineet jo pidemmälle ja pitää taukoakin jo hyvän aikaa, kun jälkijoukot saapuivat perille. Vettäkin meinasi alkaa tiputtelemaan jossain vaiheessa ja huomasimme sääennusteen edellisestä päivästä muuttuneen. Yritin muistella kuuden vuoden takaista reissua jolloin olimme kiertäneet reittiä toiseen suuntaan. Muistin, että tulossa oli pitkä ja jyrkki nousu, jota silloin olimme tietysti tulleet alaspäin. Sitä en vain muistanut missä kohtaa tuo nousi tuli ja kuinka pitkä se todellisuudessa oli, ja kuinka paljon sen jälkeen sai vielä kulkea ennen sitä hienoa järvimaisemaa jota olin etukäteen mainostanut.

Kääpiöt jaksoivat kulkea hienosti ja olivat yllättävän vaivattomia vanhuksia. Toki toisinaan ne vähän päästivät ääntä, mutta eikös jokainen meistä aina silloin tällöin juuri niin teekin. Aina pysähtyessäni Etna osasi hyödyntää tauot ihan niin kuin ennenkin, Adja puolestaan ei tuota taitoa ole koskaan oppinut, eikä taida oppiakaan. Niin kauan, kun on merkkejä siitä ilmassa, että kohta taas mennään, se on 110% valmis lähtemään, ettei vain jää matkasta. Undis vaikuttaisi ottavan enemmän mallia Etnasta tässä asiassa, mikä on ihan positiivinen asia. Tauolla tarkistelin ensimmäisenä aina Adjan kynsien kunnon. Ne ovat kuitenkin koko kesän ajan pysyneet aika hyvässä kunnossa (vaikka nyt elokuun puolivälin paikkeilla siinäkin on tapahtumassa muutosta.) Muutenkin tuli tarkisteltua että koirilla on kaikki hyvin, ennen kuin keskityin itseeni. 

Jo hyvissä ennen lojukoskea porukkamme oli taas jakaantunut ja kun jälkijoukot saapuivat lojukoskelle, oli kärki jo noussut pitkälle mäen päälle ja jatkanut sieltä matkaa kohti Kirnukangasta. Jälkijoukkoja painoi väsy, päivä paistoi kuumasti ja päätimme pitää kunnon tauon, ellei jopa jäädä kokonaan lojumaan. Samalla nuotiopaikalla oli muutama lapsiperhe, joista toisella oli kaksi koiraa mukana. Väistin omieni kanssa sivummalle, että emme aiheuttaisi niin paljon häiriötä, pähkinät ja m&m suklaarakeet maistuivat hyvälle ja Etna nukkui ihan sikeästi, Undiskin yritti torkahdella. Puuhakas lapsiperhe oli kuin kotonaan ja hyvä niin, mieleni olisi kuitenkin tehnyt mieli kysäistä kymmenkesäiseltä tytöltä, että kun vierestäkin olisi päässyt, niin oliko todella tarpeen hypähdellä lähes tulkoon minun koirieni yli. En kysynyt. Kun perhe alkoi puhua toisen koiransa päästämisestä uimaan lasten kanssa siirryin sivummalle. Koira laskettiin irti ja se alkoi hulmuta yhdessä lasten kanssa. Siinä vaiheessa sisko päätti, että nyt mennään ja sitten mentiin. Minun tosi piti palata ensin hakemaan rinkka ja sitten vielä vesipullo. En vastannut perheen äidin hymyyn. 

Täytimme juoma-astiat ja kielsimme toisia tulemasta tyhjien rinkkojen kanssa vastaan. Aioimme kantaa omat taakkamme, vaikka siihen menikin pidempi aika kuin toisilla. Lähdimme hiljaksiin nousemaan reittiä ylös päin, vaikka se ei kovin jyrkkää nousua ollutkaan, niin sitä riitti pidemmän aikaa. Energiatasot saattoivat siinä vaiheessa olla jo aika vähissä ja väsymys muutenkin painoi. Pääsin kuitenkin tietyllä tapaa rentoon askellukseen, kun Undista ei enää joka askeleella tarvinnut jarrutella. Askelsimme hiljaksiin eteen päin, kumpikin omiin ajatuksiinsa vaipuneena ja loiva nousu alkoi muuttua jyrkemmäksi. Vastaan näytti tulevan tuttuja ja totesimme kärkijoukon palanneen meitä vastaan ja lähdimme yhdessä nousemaan. Olisin saanut apuja koirienkin kanssa, mutta ajattelin että mieluummin vaikka itse kaadun Undiksen kanssa, kuin annan jonkun toisen kaatua ja rikkoa itsensä. Toisaalta se oli nousuissa myös vähän apuna, kun menohalutkin olivat kasvaneet, kun pojat kulkivat taas näkyvästi edellä. Vihdoin pääsimme korkean kallion päälle ja istahdimme pitämään taukoa. Etna teki saman tien itselleen pedin kanervikkoon ja jäi siihen. Undis hakeutui toiselle puolelle ja Adja kärkkyi taas väsyneenä, mutta valmiina toimimaan. 

Istuskelimme kaikessa rauhassa kallion päällä rauhallista järvimaisemaa katsellen. Tiedossa oli että Kirnukankaan laavun läheisyydestä oli löytnyt hyvä leiripaikka ja leirin pystyttämisen jälkeen olisi tiedossa hyvä päivällinen. Kallion päältä piti lähteä laskeutumaan alaspäin, ensin loivaa rinnettä ja sitten jyrkkiä portaita. Undiskin pääsi laskeutumaan nimensä alkulähteille "Ronja ryövärintyttären maailmaan." aivan kuin toiseen todellisuuteen, jossa kuului vain hiljaisen puron solina. Tiesin, että tänne haluaisin vielä palata, istumaan vain ihan hiljaa ja kuuntelemaan. 

Kun sain teltan pystyyn, avasin kääpiöille makuupussin ja ne kävivät saman tien nukkumaan. Aamusta asti terävänä ollut Adjakin taisi huokaista helpotuksesta, kun se vihdoin pääsi vähän nollaamaan päivän rasituksia. Undiskin oikaisi pitkäkseen teltan viereen tarpin alle. Muut lähtivät käymään uimassa, minä jätin tällä kertaa välistä.

Päivällinen maistui kaikista hyvälle ja siirryimme sen jälkeen sivummalle, vapauttaen nuotipaikkaa ja pöytää muille kulkijoille. Kukin hajaantui taholleen. Päivän taakat oli kannettu, väsymys unohdettu ja mieli tyyni ja levollinen. Hääräilin vielä hetken leirissä ja lähdin sitten tyttöjen (koirien) kanssa iltakävelylle. Ensin suuntasimme kallioiden keskelle kuuntelemaan puron solinaa ja hiljaisuutta. Käytännössä hiljaisuuden rikkoi Undiksen piippailu, kun se tiesi, että "pojat" olivat menneet tästä ja olisi tehnyt mieli lähteä poikien matkaan. Nousimme takaisin Kirnukankaan laavun puolelle ja seuraavan kallion päälle. Jäimme koirien kanssa sinne istumaan pidemmäksi aikaa, jälleen hiljaisuudesta ja luonnon rauhasta nauttien. 

Aikansa ihmeteltyään kääpiöt käpertyivät syliini nukkumaan ja Undiskin asettui viereeni lepäilemään. Ellei illan hämyn mukana olisi alkanut ilmestyä myös pieniä kiukkuisia polttiaisia, olisi tuonne kallion päälle voinut vaikka nukahtaa. Niin ihan hiljaista ja rauhallista siellä oli ja kaikki koiratkin kerrankin täysin levollisessa mielentilassa. 

Tähän tunnetilaan olisi tarkoitus päästä joskus tulevaisuudessakin. Siihen, että pieni paimenkoirakin ymmärtäisi, ettei luontoon kannata lähteä kiirehtimään, vaan päinvasstoin rentoutumaan ja palautumaan kiireestä. Sitä odotellessa minä yritän itse muistaa saman asian. 

Illalla oli jo tiedossa, että lauantaina sataa. Alustavan suunnitelman mukaan oli tarkoitus lauantaina pitää "leiripäivä", joskin ehkä aamulla ennen sadetta vielä vaihtaa leirin paikkaa. Yksi siskoista kertoi kuitenkin lähtevänsä jo launtaina kotiin päin, ettei aio märkien kamppeiden ja koirien kanssa jäädä maastoon vilustumaan. Sovimme siis, että lähdemme kaikki yhdessä aamulla ennen sadetta ja siirrymme kohti Kuutinkanavaa, osan porukasta aikoen jäädä sinne vielä ainakin yhdeksi yöksi. Koirat taisivat herätellä siinä kuuden pintaan. Yritin vielä hetken verran hissutella, koska tiesin, että meidän leirimme alkaessa heräilemään ja pakkailemaan varmasti heräisivät myös laavussa majoittuneet ulkomaalaiset reissaajat, sekä vähän matkan päähän majoittuneet n. 10 muuta retkeilijää. No, kakkahätä on kakkahätä, varsinkin koiralla ja eihän siinä taas muu autanut kuin herätä ja nousta, sekä siirtyä koirien kanssa sivummalle. Vettäkin alkoi tippua heti kohta varovaisesti "pisarrellen" ja päätimme nopeasti kasata leirin ja lähteä siirtymään eteen päin. Siinä kiireessä ja tohinassa jäi aamupalakin syömättä, mutta onneksi jokainen oli varautunut pienillä energiapitoisilla välipaloilla. Lähtiessä tuli tehtyä pieni virhearvio ja vetäisin vaatteiden päälle ensin tuulitakin ja sitten sadetakin. Olin hiestä märkä jo ensimmäisen nousun jälkeen, olin ottanut oman laumani kanssa kärkipaikan ja se helpotti sen verran, ettei Undiksella ollut koko ajan tulipalokiire eteen päin. 

Kallioisten nousujen ja laskujen jälkeen reitti hieman helpottui, mutta vettä ripeksi edelleen. Välilä kuljimme kärjessä, välillä jäljessä, välillä vähän itketti ja toisinaan jopa nauratti. Välillä marssitunelma oli varsin hilpeä ja toisinaan kaukana siitä. Mutkien, mäkien, jyrkkien nousujen ja laskujen jälkeen pääsimme kuitenkin likimain Kuutinkanavaa. Jäljellä oli enää se yksi jyrkkä lasku, joka todellisuudessa olikin paljon jyrkempi ja pidempi kuin muistin. Kertaalleen Undis pääsi nykäisemään sen verran pahasti, että oli onni, ettei menty koko yhden ihmisen ja kolmen koiran porukka ryminällä rinnettä alas. Saatoin hieman suutahtaakin ja äänikin vähän kohosi. Hävetti heti rinteen alapäässä, kun totesin, että Kuutinkanavalla oli väkeä teltassa nukkumassa. Keittokatos oli varattu ja siellä oli joku koiran kanssa joten suunnitelmat lättyjen paistamisesta piti painaa jäihin. Siirryimme toisella puolella, jonne oli juuri saapunut yksi pariskunta, nukkuvan telltakunnan lisäksi. Aloittelimme aamupalaa, johon minä ehdin mukaan viimeisenä, kuin aloittelin taas koirien huoltamisessa ja kuivittamisella. Kävipä sitten niin, että samaan paikkaan päätti tulla toinen koirakko. Totesin heti kättelyssä, että minä lähden omien huutavien koirieni kanssa pois ja sanoin lähteväni tekemään polttopuita. Vesisade kuitenkin yltyi, joten siirryin puiden sahaamisen ja pilkkomisen sijaan istumaan rinteeseen puiden katseeveesn sateen suojaan ja harmittelin sitä, että satun omistamaan kunnon rähinäremmin, hyvin käyttäytyvien koirien sijaan. Saattoi siinä vähän kyyneliäkin valua, kesken jääneen aamupalan ja muun harmin kasaantumisen seurauksena. Kun sade hieman taukosi päätin purkaa harmin ruokkimaa kiukkua tekemällä puita. Pääsin juuri alkuun kun sain tiedon, että nyt lähdetään jatkamaan matkaa. Jätin koirat odottelemaan lähtiessäni hakemaan rinkkaa, mutta palasin hakemaan perään huutamaan jääneen Adjan. Rinkan kanssa palatessani näin yksinään vastaan juoksevan Etnan, joka oli päässyt irti. Nappasin koiran kiinni ja sain vielä lauman nuorimmaisenkin haltuun. Jäin vielä värkkäämään rinkan kanssa ja kävelin sitten kaivolle. Siitä lähdimme jatkamaan sateen kastellessa jo ennestäänkin märkää maata. 

Päätin jo heti alkuunsa, etten jaksa jarrutella koko matkaa. No käytännössä se oli juuri sitä. Jos en kävellyt ensimmäisenä, niin Undis veti koko ajan, jolloin jouduin ottamaan siltä vauhdit joka askeleella pois, ennen kuin pystyin itse turvallisesti liikkumaan märällä ja liukkaalla alustalla. Varsin töksähtelevää etenemistä, äkäisen omistajan ja hätäilevän nuoren paimenkoiran kanssa, joka ei voinut käsittää sitä miksi lauma ei voi pysyä kasassa. Sain koko ajan korjailla rinkkaa, ja Undiksen rykiessä eteen päin, rinkan lantiovyön solki aukesi jatkuvasti, jolloin koko paino putosi harteille ja muiden etumatka kasvoi kun pysähdyin korjaamaan tilannetta. En jaksanut sanoa muille mitään, onni oli että autoa kohti kuljettiin. Tiesin, että pidemmällä vaelluksella tämä olisi juuri se hetki kun olisi pitänyt puhaltaa peli poikki, tai todellisuudessa jo hyvissä ajoin ennen tätä. Kärki meni menojaan, kun huutelin, että "menkää vain, minä tulen kun tulen." Nieleskelin harmin, kiukun ja väsymyksen katkeria kyyneleitä, tai rehellisyyden nimissä annoin niiden valua. Vettä tuli taivaan täydeltä, kengät alkoivat jossain kohtaa loiskua ja Etnakin ilmaista ensimmäisiä väsymisen ja tympääntymisen merkkejä. Muutaman märän ja liukkaan nousun jälkeen sain nuotiopaikalle odottamaan jääneet kiinni ja muut ehdottelivat taas keinoja joilla minun etenemisestäni saataisin helpompaa. En kelpuuttanut niistä mitään, tyhmästä päästä saa kärsiä koko ruumis ja siinä sitten kärsittiin oikein urakalla. Halusin jatkaa matkaa, Undis nykäisi kunnolla ja rinkan lantiovyönsolki aukesi taas. Suutuspäissäni rysäytin koko rinkan märkään maahan. Minulle tuppaa käymään niin, että annan harmin ja mielipahan kasaantua hammastapurren ja sitten kun se purkautuu saattaa kuohahtaa ihan kunnolla. Niin kävi nytkin, joskin pidin suuni kiinni ja annoin tällä kertaa kyynelien peittelemättä valua. Jatkuvasti aukeilevaan solkeen löytyi avuksi remmi, jonka avulla se saatiin pysymään kiinni ja matka jatkui taas. Oli liukasta ja märkää, läpimärillä vaeltajilla jäänyt jo kahdella nuotiopaikalla lätyt paistamatta, eikä loppupäivän, (kello taisi olla vasta 11 aamupäivällä), puhumattakaan seuraavan yön viettämisestä maastossa tainnut haaveilla enää kukaan.

Kääpiöpinserit olivat läpimärkiä. Adja kipitti kiltisti perässä, Etna itki jo ja pyrki syliin. Totesin sille, että nyt se saa luvan kävellä, ettei ole enää pitkä matka. Kolmas nuotiopaikka ohitettiin niin että heilahti ja samalla ryminällä ylitettiin lapinsalmen silta. Ei tullut mieleenkään, etteikö joku koirista sitä voisi ylittää. Kuusi vuotta sittenhän korkeanpaikankammoisena Zeus lamaantui keskelle siltaa. Nyt en paljon koirilta kysellyt, että pelottaako, eikä pelottanut. Vielä loppukiri autolle, veden valuessa jo selkää pitkin. Auton ovet auki ja kuorma pois selästä. Undis kömpi ensimmäisenä auton alle sateensuojaan ja nappasin tytöiltä sadetakit pois. Kuivasin sen minkä pystyin ja heitin niille ensin kylpyviitat ja sitten villatakit päälle. Ne käpertyivät kyselemättä häkkiin, kun sinne asti pääsivät ja sitten aloin kuivaamaan Undista. Testatuksi tuli, että se on aika säänkestävä koira. Vaikka aamu kuudesta oli enemmän ja vähemmän satanut vettä ja se oli kulkenut ilman sadetakkia, ei se ollut selkäpuolelta edes ihoon asti märkä, vaikka vatsapuolelta olikin. Heitin sillekin kylpyviitan päälle ja nostin sen takapenkille lämmittelemään. Vasta tämän jälkeen aloin katsomaan varusteita läpi ja mietimään sitä, että itsellekin pitäisi vaihtaa kuivaa vaatetta päälle. 

Oli totisesti kaukaa viisasta jättää autolle kuiva vaatekerta ja koirien villavaatteet. Kun sain omat varusteet pakattua auton takaosaan ja jotain kuivaakin päälle nappasin vielä kääpiöpinsereiltä kostuneet villavaatteet ja Undikselta märän kylpyviitan pois päältä. Lähtölaukaus kotimatkalle tuli juuri ennen puoltapäivää ja siinä vaiheessa fiilis oli taas hyvä ja mieli kaikista vastoinkäymisistä huolimatta loistava. Ei harmittanut yhtään, että oltiin jo autossa ja matkalla kotiin. Oikeastaan tuntui viisaalta se, että vielä ennen töihin paluuta olisi kokonainen reissusta palautumispäivä. 

YOU DON'T 

ALWAYS NEED A PLAN.

SOMETIMES YOU

JUST NEED TO BREATHE,

TRUST, LET GO,

AND SEE WHAT 

HAPPENS.

Kun tuon aina muistaisi, niin olisi elämäkin joskus vähän helpompaa.