Olen elänyt tätä kesää päivän kerrallaan, välillä töiden ja helteiden uuvuttamana, katsellen koiriani herkin silmin. Olen istunut itkien hiljentyvään iltaan monet kerrat sylissäni lauman keskimmäinen, pikku musta, jolle useimmiten ei riittänyt se, että sai olla lähellä, vaan se halusi olla sydän sydäntä vasten ja vieläpä mieluiten niin, ettei siinä välissä mahtunut edes ilma liikkumaan.
Minä seurailin koirien ilmeitä, eleitä ja olemusta pohdiskellen sitä asiaa, että saapa nähdä, jääkö tämä tyttöjen viimeiseksi kesäksi. Etnalla on välillä elämä ahdistanut tavallista enemmän ja sen kanssa on edelleen voimassa sääntö, että se saa olla, niin kauan kuin hyviä päiviä on enemmän kuin pahoja päiviä.
Adjan vointia seurailin toisenlaisin silmin. Olin luvannut sille, ja ennen kaikkea itselleni, ettei sen enää koskaan tarvitse kulkea sellaista tuskien taivailta, mitä me viime syksynä taivalsimme. Rauhoituksesta rauhoitukseen hajoilevien kynsien kanssa, joista poistettiin kaikki hapertunut mitä irti saatiin, ja hoidettiin sitten äärettömän kipeitä vereslihalla olevia kynnen raakileita, jotka piti puhdistaa joka päivä ja kääriä uudelleen siteisiin. Kipulääkityksestä huolimatta se oli koiralle tuskallinen vaihe, kun odoteltiin sitä, että ytimen päälle kasvaa uusi kynsi. Adja oli aina kiltti koira, mutta hoitotoimenpiteiden seurauksena se alkoi väistää minua, häntä alistuneesti heiluen se lähti pois aina kun aavisti, että kohta taas hoidetaan kynsiä.
Ensimmäiset oireilevat kynnet olivat etutassussa, oikeastaan aluksi sitä hoidettiin vain kynsitraumana, mutta oireet levisivät. Muistan kun eläinlääkärillä sanoin, että jos oireet ilmestyvät myös takajalkoihin, niin sitten Adja saa mennä. Ettei sen tarvitse kärsiä minun takiani niin paljon. En pitänyt lupaustani, en sillä kertaa. Olin ollut yhteyksissä erään Adjan sukulaiskoiran omistajaan. Kyseiselle koiralle oli puhjennut SLO jo melko nuorella iällä. Koiraa oli kuitenkin lähdetty hoitamaan ja kun sopivat ylläpitolääkkeet löytyivät, kynnet lähtivät paranemaan ja koira pystyi elämään normaalia elämää. Halusin kokeilla samaa, vaikka ensi alkuun olin ollut vuoren varma jo siitä, etten lähde sille tielle, että Adjan kynnet kuoritaan ja sitten odotellaan, että tilalle kasvaa uudet kynnet. Adjaa lähdettiin hoitamaan ääreisverenkiertoa parantavalla lääkkeellä, biotiinilla sekä rasvahappolisällä. Alun painajaisen jälkeen vaikutti siltä, että saattoi olla olemassa mahdollisuus paremmasta huomenesta.
Adja oppi huolehtimaan itse lääkkeiden saamisesta, aamuin illoin se ruoan jälkeen ilmoitti, että olisi lääkkeiden aika. Välillä meillä oli oikein lääkejono, kun Adja sai omansa, odotti Etnakin saavansa jotain. Undiskin yritti, mutta se jäi ilman, ajattelin, että josko se ei oppisi kerjäämään.
Syksyn kelit olivat varsin haastavat, kun yksi kynsien kannalta oleellisen tärkeä asia, oli pitää ne kuivina. Syksystä kuitenkin selvitiin ja tuli talvikin vähäksi aikaa ennen kevättä. Minulla tuli kyyneleet silmiin aina kuin muistelin sitä, miten tuskallista Adjalle oli sen kynsien hoito. Kipulääkityksestä huolimatta se yritti toisinaan purra, kun väkisin sattui, vaikka kuinka varovasti yritti sen kanssa toimia.
Vuosien mittaa Adjalla on ollut paljon muutakin vaivaa, se ei ollut kovinkaan vanha kun todettiin, että sen olevan "puolikalju" siitä syystä, että osa sen karvatupeista oli tuntemattomasta syystä kuoliossa. Tämähän ei sinällään koiraa vaivannut ollenkaan, vaikka se ohutkarvainen olikin. Se mikä sitä vaivasi ja vei minultakin kirjaimellisesti yöunet välillä lähes kokonaan, olivat vatsavaivat jotka välillä kroonistuivat todella pahaksi. Meille oli ihan normaalia se, että Adja herätti öisin 20 minuutin välein, koska sen piti päästä ulos, mutta aina sekään ei riittänyt. Laskin vuosia sitten yhtenä yönä, käyttäneeni sen tunnin aikana ulkona n. 10 kertaa, joka kerta se kävi tirauttamassa pienen tipan kakkaa ja tuli takaisin sisälle. Tämä vaiva saatiin helpottamaan ajan kanssa, mutta oireet palasivat toisinaan, eivät tosin koskaan enää ihan niin pahana, kuin tuolloin. Adjalle oli kuitenkin normaalia herättää useamman kerran yössä ja pyytää ulos. Ellen ehtinyt viedä, se teki tarpeensa sisään vasten tahtoaan, koska sen oli pakko. Tänä kesänä nämä vaivat taas pahentuivat ja Adjan dosettiin lisättiin lääkkeet tukemaan sen vatsan toimintaa. Tämän hetkisen työni luonne mahdollistaa sen, että voin käydä kotona usemman kerran päivän aikana päästämässä koirat ulos, siitä huolimatta Adja saattoi sillä välin, kun olin töissä tehdä tarpeensa sisään usemman kerran. Sitten se alkoi toisinaan myös pissaamaan sisään, mitä se ei ollut aikaisemmin tehnyt.
Muistan joskus väsyneenä raivonneeni, että on se kumma, että kun pentu oppii sisäsiistiksi, niin aikuinen koira alkaa paskoa sisään. Toinen katsoi vain häntää heilutten säälittävänä suoraan silmiin, kuin anteeksi pyydellen, että kun on pakko, niin on pakko.
Totesin, etten minä jaksa, jos sama paskarumba alkaa alusta, että en jaksa nousta enää monta kertaa yössä viemään koiraa ulos, siinäkin oli jo tekemistä ihan tarpeeksi, kun Undis oli repoveden reissun jälkeen viikon vatsa löysällä En tiedä mitä tapahtui, mutta seuraavina päivinä, kun tulin töistä kotiin aina valmiina ensimmäisenä siivoamaan, ei ollut siivottavaa. Oli vain kaksi koiraa joilla oli kiire ulos ja kolmas, jolla ei ollut. Adja on koko elämänsä ajan ollut sellainen, että kun se hengityksestä kuulee, että olen herämäässä, niin se oli jo jalkeilla ja jalat ristissä odottamassa, että pääsisi ulos. Välillä itkun kanssa, kun kiire oli niin valtava. Kun se hyppäsi sängystä alas, sen piti päästä suoraan ulos. Yhtäkkiä mitään tarvetta ei enää ollut, kun aamulla nousin se saattoi jäädä sänkyyn, kun kävelin takaovelle, se kävi pyörähtämässä siinä ja lähti pois. Se saattoi kiertää koko aamulenkin tekemättä tarpeitaan. Olin ihmeissänä ja hämmästelin, iloitsinkin siitä, että yhtäkkiä kuin napista painamalla, sen suolentoiminta normalisoitui. Niin ensi alkuun luulin, mutta ei siinä käynytkään niin.
Adja saattoi olla yö aikaan levoton, mutta kun olisin vienyt sen ulos, se kääntyi ovella takaisin. Kun tulimme lenkeiltä kotiin, se ei olisi halunnut tulla sisään ja jäi eteiseen istumaan. Ulkona kun se ruopi, se loppui aina vingahdukseen. Huomasin, että yksi kynnen kuoriosista oli taas lähtenyt kohoamaan. Kerran kun Adja istui sylissä ja romplasin sitä läpi, huomasin, että yksi sen iso poskihammas on kulunut niin, että hermo oli näkyvissä.
Kotona Adja oli aina siellä missä minäkin, eikä sille riittänyt että se sai olla lähellä. Sille oli erittäin luonteenomaista tehdä itseään tykö koko ajan. Se saattoi olla sylissä ja siinäkin vielä yrittää päästä vielä lähemmäksi. Yhtäkkiä huomasin, että olin istunut jo pitkään juomassa iltateetä nojatuolissa, eikä Adja ollut siinä. Samoin saatoin aamulla juoda aamukahvit ilman, että Adja oli pyrkimässä syliin. Se ei ollut toisten koirien kanssa ulkona, vaan istui häkissä. Jos Adja huomasi, että olin lähdössä jonnekin, se hiippaili häntä koipien välissä perään, tai meni istumaan eteiseen.
Adja on aina halunnut olla lähellä, pienestä asti sillä on ollut tapana lenkeilläkin kulkea pääsääntöisesti aina minun takanani. Välillä niin, että jatkuvasti kantapääni kopsahteli sen kuonon alle. Lopulta se löysi juuri oikean etäisyyden ja siinä se kulki. Aloin pitää sitä lenkillä irti, että näkisin paremmin miten se liikkuu, vaan se kulki edelleen takanani, poiketen muutaman kerran tien sivuun ja palaten sitten takaisin omalle paikalleen. Kävelyn jälkeen se ei olisi halunnut tulla sisään ja oli muutenkin hieman erikoinen. Kun nostin sen syliin se alkoi täristä ja tärisi pitkän aikaa.
Etutassun kynnen kuoriosa oli melkein irti ja seurasin huolestuneena muita kynsiä, joko nekin alkavat taas oireilla. Kovin kauniita kynsiä niistä ei koskaan ollut tullut, vaan niistä oli kyllä selvästi nähtävillä se, että jotain häikkää niissä oli. Oleellista oli kuitenkin se, että kynsiaines oli kovaa ja kestävää, eikä sellaista haperoa, mitä se ennen lääkitystä oli ollut.
Totesin, ettei Adja enää tullut sohvalla syliin, koska se ei halunnut hypätä, illalla se kuitenkin tempaisi itsensä sänkyyn, ennen kuin ehdin nostaa ja vingahti samalla. Tärinä alkoi taas, mutta kun Adja pääsi käpertymään vakio nukkumapaikalleen, pää kasivarrellani leväten, se rauhoittui nopeasti. Se ei kuitenkaan halunnut, että Etna tulee sen lähelle. Yöllä se heräsi muutaman kerran ja nousi istumaan ja läähättämään. Juotin sen kertaalleen ja se rauhoittui taas nukkumaan. Aamulla kun nostin sen lattialle, se käveli suoraan häkkiin istumaan, eikä halunnut että Etna tai Undis tulevat sen lähelle. Ruokansa se tuli syömään, mutta oli muuten haluton liikkumaan, siitä oli luettavissa, että se haluaa syliin, mutta ei edes yrittänyt hypätä.
Useiden viime syksyisten elänlääkäri käyntien ja operaatioiden aikana Adja oli oppinut pelkäämään eläinlääkärille menemistä. Olin luvannut sille ja ennen kaikkea itselleni, ettei sen tarvitse enää koskaan kärsiä minun takiani. Olin jo pitkään miettinyt, että mihin minä vedän sen rajan, kuinka pitkälle lähden lääkityksen avulla pitämään koiria kiinni tässä elämässä. Ajattelin, että se raja tulee vastaan siinä kun Adjan ei enää ole hyvä olla, eikä sen enää ollut. Kävin muutaman tunnin töissä ja palasin kotiin ennen seuraavaa asiakasta. Olisin vienyt Adjan yksin ulos, mutta se kääntyi ovelta takaisin. Se ei ollut sinä aamuna tehnyt tarpeitaan enää ollenkaan. Rajasin sille kokonaan oman tilan ja kävin vielä tunnin töissä. Olin saanut Adjalle ajan eläinlääkärille ja asiakkaalta lähdettyäni totesin, että meillä oli yhteistä aikaa jäjellä vajaa kolme tuntia. Kotiin ajaessa kyyneleet valuivat pitkin poskia ja olisi tehnyt mieli huutaa ääneen. Kotona Adja odotti siinä, mihin olin sen jättänyt. Nostin sen syliin ja kömmin sen kanssa sänkyyn peiton alle. Siihen se käpertyi kainalooni ja ihmetteli miksi itkin. Nukahdimme molemmat. Nousin 15 minuuttia ennen kuin piti olla eläinlääkärissä., olin jo aikaisemmin aamulla laittanut valmiiksi kassin, jonka nappasin olalle mukaan. Adja ei halunnut kävellä ja pyysi päästä syliin. Nostin sen kainaloon, matka ei ollut pitkä, mutta käytin sen vielä puiston reunassa. Adja ei olisi halunnut maahan, mutta laskin se silti. Toivoin, että se tekisi tarpeensa, ennen kuin menisimme sisään. Hetken minua häntä heiluen katsottuaan Adja teki niin kuin käskin ja nostin sen taas syliini. Syliini se sai myös rauhallisesti nukahtaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti