Olen saanut tämän vuoden aikana pitää useamman "koiravapaan viikonlopun". Ihanan arkista ja tavallista toisille ihmisille ja nykyään myös minulle. Ihmeellisintä näissä viikonlopuissa on ollut se, että kun auto kaartaa pihasta pois ja Undis jää hoitoon, minä olen vapaa, oikeasti täysin vapaa. Huomasin sen vasta kesällä, ja jäin pohtimaan sitä ihan ääneen, että olen saattanut viettää koko viikonlopun miettimättä kertaakaan miten koira kotona pärjää. Että olen tämän kuluneen vuoden aikana viettänyt useamman viikonlopun ja jopa viiden päivän mittaisen koiravapaan, miettimättä kertaakaan että onhan koiralla kaikki hyvin ja miten hoitajat sen kanssa pärjäävät. 

Se on jotain sellaista, mihin en kuluneina vuosina ole tottunut. Vaikka Etnankin ensimmäisten todella haasteellisten vuosien jälkeen pystyin jättämään hoitoon ja viimeisinä vuosinaan se pärjäsi muiden hoidettavana ihan hyvin, oli minulla aina huoli siitä, että mitä jos jotain tapahtuu. 

Pahin "mitä jos" skenaario oli se, että se säikähtää jotain, pääsee karkuun, eikä enää anna kiinni. Siksi ohjeistin aina, että sitä ei saa päästää ulos irti edes tuttuun pihaan, vaan se on ulkoilutettava aina kytkettynä. 

Reilu kymmenen vuotta sitten pohdin asiaa näin: "Ja silti, miten mä voin pitää koiraa, josta ei koskaan tiedä milloin se seuraavan kerran puree, tai ketä se puree. Voinko mä vaatia läheisiäni hiipimään varpaillaan silloin, kun on huono päivä. Miten mä voin ikinä lähteä lomalle tietäen, että kotiin tai hoitopaikkaan jää koira, joka kieltäytyy lähtemästä ulos, ei anna kiinni (edes sisällä) ja tarvittaessa jopa puree pystyäkseen välttämään kontaktin ihmisen kanssa." Pahimmillaan se oli tällaista, parhaimmillaan jotain ihan muuta. Viimeisimmissä vuosissa oli paljon enemmän ilon, kuin surun ja pelon aiheita, mutta silti pelko ja huoli alitajunnassa säilyivät aina siihen asti, kun Etnan elämä oli minun käsissäni. 

Minä pelkäsin sitä, etten olisi sen luottamuksen arvoinen, luottamuksen joka pikkuhiljaa rakentui ohuista, hauraista säikeistä vahvemmaksi ja kestävämmäksi punokseksi. Pelko oli läsnä, koska tiesin, että jos Etna pelästyisi ja katoaisi, en saisi sitä takaisin koskaan. Siinä missä Zeuksen luottamus ihmisten hyvyyteen oli ääretön, eli Etna elämäänsä veitsen terällä, jonka toisella puolella olivat elämän lempeys ja kauneus ja toisella puolella puolella kaikki kauheus ja karmeus. Kun Zeus käyttäytyi lähtökohtaisesti niin, ettei kenessäkään ihmisessä oikeasti voi olla mitään pahaa, käyttäytyi Etna puolestaan niin, ettei yhdessäkään ihmisessä ole välttämättä olemassa mitään hyvää. Adjan kanssa haasteeksi puolestaan muodostui autoimmuunisairauden oireen mukainen hoito. 

Vajaan  12 vuoden ajan jatkunut vastuu Etnasta ja ennen kaikkea siitä, ettei se missään tilanteessa pääse vahingoittamaan ketään, oli oikeastaan aika raskas vastuu. Muutos joka koirassa vuosien mittaan tapahtui kevesti tuota vastuuta jonkin verran, mutta ei poistanut sitä kokonaan. Olen enemmän kuin iloinen siitä, että pienillä rakkailla ihmisillä on jäänyt Etnasta vain hyviä muistoja. Miten vanha ja aikaisemmin niin arvaamaton koira oppi toimimaan luontevasti lasten kanssa, ja miten lapset oppivat lukemaan Etnaa niin, että osasivat tarvittaessa muuttaa omaa käyttäytymistään niin, ettei konfliktitilannetta päässyt syntymään. Ihaillen ja ihmetellen seurasin sitä, miten vanha koira asettumalla pienen vilkkaan lapsen syliin tai viereen sai lapsen rauhoittumaan, tai miten koira salli sen, että lapsi itse oma toimisesti hakeutui koiran viereen rauhoittuakseen. 

Eletty elämä ja kuluneet vuodet olivat kuitenkin opettaneet sen, että vaikka Etna oppikin elämään lasten kanssa, ei sitä koskaan jätetty lasten kanssa valvomatta samaan tilaan, ei koskaan edes pieneksi hetkeksi. Enää ei haittaa, vaikka pieni ihminen ja koira katoaisivat hetkeksi kulman taakse, siinä mielessä minä saan olla niin vapaa, että tiedän ettei Undis koskaan tarkoituksella satuttaisi lasta. Tärkeintä olisikin nyt tuon vapauden säilyttämiseksi opettaa kaikille lähipiiriin kuuluville lapsille, miten koiraa kohdellaan oikein. Erityisen tarkkana saa kummilapseni kanssa olla, kun lapsi on innostunut pelottomasti Undiksen kanssa leikkimään ja touhuamaan, mutta ei ihan vielä ymmärrä missä koiran käsittelemisen rajat kulkevat.