Vielä muutama sininen valokuva kolmelta eri suppailu reissulta. Vaalea hipiäisenä ihmisenä auringon valolta suojautuminen on etenkin aikuisiällä tullut tärkeäksi ja pääasiassa ihosta tuleekin suojattua vaatetuksella niin paljon kuin mahdollista. Käytännössä aurinkorasvalla suojattavaksi jäävät vain kasvot ja kämmenet, kun koko kesän kulkee pitkissä vaatteissa, hattu päässä ja vielä sukat jaloissa. Sen jälkeen kun sisko poltti useamman päivän vesillä vietettyään kätensä niin pahasti, että ne turposivat, yritin muistaa itse aina ottaa käsineet mukaan järvelle. Tuntuihan se välillä hullulta kuumana kesäpäivänä kulkea pitkiin vaatteisiin verhoutuneena ja hanskat käsissä, mutta kun sen ei anna häiritä, niin ei se häiritse. Sitä paitsi, kun käy pitkät vaatteet päällä uimassa, niin olo pysyy mukavan vilpoisena pitkään, kun antaa vaatteiden kuivua päällä. Omalla kohdallani toimii, ainakin vesillä vietettyinä päivinä. 

Viereisestä kuvasta voisi kuvitella, että uimisessa oltaisiin kovinkin syvissä ja laajoissa vesissä, mutta todellisuudessa uimareissulla tuli käytyä ihan tuossa tutussa kotijärvessä suppailureissun yhteydessä. Tällä kertaa ei suppailtu saaren rantaan uimaan, vaan rantauduttiin "mantereelle" ja käytiin uimassa siitä. Undis on pienestä asti tykännyt uimisesta ja on yleensä ihan omaehtoisesti kahlailemassa heti kun mahdollista. Mieluiten se lähtee uimaan tasaisesti syveneviltä rannoilta, mutta äkkisyväänkin lähteminen onnistuu, jos ei muuten niin houkuttelemalla. Hetken epäröimisen jälkeen se ottaa vauhtia ja hyppää veteen, jossa päällä olevat pelastusliivit tietysti kelluttavat niin, ettei Undis joudu umpisukkeloon. Vaikka on se elämänsä aikana tainnut muutaman kerran sukeltaakin, onneksi ilman jälkiseuraumuksia. Ensimmäinen kerta oli, kun olimme kuumana kesäpäivänä reenaamassa vesistön äärellä, ja hakemassa reaktioita saaressa olevasta maalimiehestä. Hajun saadessaan Undis ei malttanut odottaa soutuveneen rantautumista, vaan hypätä loikkasi veneen kokasta vesille, pienen sukelluksen jälkeen ui rantaan ja porhalsi maalimiehen luokse. 

Toisen kerran se lienee sukeltanut pienimuotoisesti joku kerta suplaudalta veteen hypätessään. Kummallakaan kerralla se ei ole ollut pienestä sukelluksesta moksiskaan, vaan jatkanut uimista sitten ihan muina uimamaistereina. 

Suplaudan vierellä Undista on ollut mukava uittaa kuumina kesäpäivinä, niin uimasilla olo ei ole ollut ihan pelkkää rantavesissä räpiköimistä. Undis nauttii uimisesta ja siitä kyllä huomaa sen, kun rupeaa tuntumaan siltä, että vapaakyyti taas kelpaisi. Laudalle se nousee pelastusliivin kantokahvasta melko näppärästi, toki kyytiin tullessaan se sitten hetkellisesti kastelee koko laudan ja lautailijankin, kun ravistelee ylimääräiset vedet turkistaan. Toivoisin, että se olisi suplaudan päällä joku päivän ihan niin kuin kotonaan, toisaalta se taitaa sillä lailla jo olla. Ei se nimittäin kotonakaan yleensä viihdy kovin pitkiä aikoja aloillaan, vaan on kärppänä heti pystyssä valmiina mihin vain, kun joku vähän liikahtaa siihen malliin, että saattaisi vaikka nousta ylös. Omaa lempipaikkaansa se ei vielä laudalta ole löytänyt, joten saapa nähdä löytyykö sellainen ensi kesänäkään. Tilanteesta riippuen se on joko suplaudan keulassa nokka pystyssä haistellen tuulien tuomia tuoksuja, usein etujalat tavaroiden päällä. Välillä se hengailee takanani, toisinaan sylissäni (kun istuen edetään) tai jalkojeni välissä seisten, kun minäkin seison. 

Alimmainen kuva on otettu juhannuksena, leirikeskuksen rantasaunan laiturilta, jonne pysähdyimme pitämään taukoa. Undis oli aivan uuvuksissa uimisesta, huutamisesta ja hätäilemisestä, joita se oli harrastanut niiden reippaan kolmen kilometrin matkalla, jotka olimme siihen mennessä edenneet. Eipä tainnut poloinen aavistaa, että paluumatka olisi sille vielä moninkerroin raskaampi, kun porukka hajosi vielä enemmän kuin menomatkalla ja tuuli toi tullessaan koko ajan terveisiä edellä suppailevista. Yhtä suurta oppikoulua tämä elämä on ja suppailun osalta tämän kesän oppeihin tosiaan kuului se, että ryhmäretkille ei Undiksen kanssa enää vesille lähdetä. Yhden mahdollisuuden se olisi vielä syyskuussa saanut, nuku yö ulkona haasteen merkeissä, kun tarkoituksena oli lähteä vesille niin, että minä olisin ottanut inkkarikanootin ja siihen suurimman osan tavaroista, sekä Undiksen, kolmen muun edetessä suplaudoilla. Sattuneista syistä inkkarikanootti jäi matkasta pois. Viime hetkellä tein varmasti parhaan mahdollisen päätöksen, kun tulin siihen lopputulokseen, että en täyteen lastatun suplaudan päälle, epävakaiseen keliin ota mukaan koiraa, jonka tiedän stressaavan kovasti siitä, kun porukka vesillä kuitenkin hajoaa vähän omiin suuntiinsa, vaikka päämäärä olikin kaikilla sama. Tuo reissu taisi jäädä tämän vuoden viimeiseksi suppailureissuksi, eikä harmita yhtään, että Undis sai jäädä kotiin sen ajaksi. Menomatkalla tyynellä kelillä oli ihana suppaila omaan tahtiin kaikessa rauhassa kohti auringon laskua ja sen ohi, ilman laudalla edestakaisin säntäilevää ja itkeä pillittävää tsekkiä. Eikä yhtään huonommalta ajatus tuntunut seuraavana päivänä kotiin päin (tai oikeastaan sieltä ihan päinvastaiseen suuntaan) myötä tuulessa meloessa isoissa aalloissa keinuen. Rinkallisen verran kulki suplaudan etuosassa tavaraa, painoa en ollut punninnut, mutta villi veikkaus oli, että sitä oli vähemmän kuin Undiksella. Vain muutaman kerran isompi aalto löi laudan yli, muutan laudan päällinen pysyi kuivana aalloilla keinumisesta huolimatta. Ja kyllä se oli mukavaa, niin mukavaa, ettei vesiltä olisi malttanut rantautua ollenkaan. 

Tälle kesälle ei kanootilla tullut tehtyä ainuttakaan reissua, mutta josko sitten ensi kesään mennessä olisi auton kattotelineiden puuttuvat osat löytyneet ja kanootin saisi rantaan vähän helpommin kuin kotipihasta rantaan kärryillä työntämällä. Haastavaa se oli jo aikanaan kolmen pienen koiran kanssa, vielä haastavampaa se olisi varmasti nyt sähläävän tsekkiläisen kanssa. Saapa nähdä miten käy, tuleeko sitä pääsemään vesille inkkarikanootilla, vai onko se tyydyttävä pelkkään suppailuun. Yön yli reissuja suplaudalla niin että Undiskin on mukana, joutuu kyllä pohtimaan varustelun kannalta niin, että mukaan voi ottaa vain ihan minimi varustuksen ja varautua sitten ehkä nukkumaan taivasalla. Se olisikin sitten ensimmäinen kerta Undiksen kanssa, kääpiöpinsereiden kanssa on kyllä tullut taivasalla nukkuminenkin kokeiltua. Varsin mukavaa oli maastossa huomata, että makuupussista, jonka jaoin kolmen koiran kanssa, olikin vetoketju rikki. 

Olisikohan nyt niin, että kesäkuvat olisi tältä erää julkaistu ja aika siirtyä kohti ruskaretkiä.