Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa... ja yksi niistä on koirapuistot. Tai ei ehkä sinänsä koirapuistot, vaan koiranpuisto etiketti. Eikä taaskaan suinkaan se etiketti, vaan sen puuttuminen.

Olen viime viikon aikana käynyt koirapuistossa enemmän, kuin koko kevään ja kesän aikana. Mukana ovat olleet Zeus ja Etna ja olen joka kerta mietiskellyt, että mitenhän Etna tällä kertaa pärjää. Koirapuistossa oleminen Etnan kanssa vaatii todella koko aikaista 100% keskittymistä minulta. Minulla ei ole sellaista vaihtoehtoa, että jättäisin koirat pärjäämään puistossa omin nokkineen ja toivon että kaikki menee hyvin. Sellainen tuntuu valittevasti olevan koirapuistoissa kovin yleistä...

Minä en koira puistossa seiso siinä omistajien juoruringissä, pääsääntöisesti pysyn jatkuvassa liikkeessä, joskin sitä tuntee olonsa välillä hieman idiootiksi kun kiertää samaa kehää ympäri uudelleen ja uudelleen. Tästä voi syyttää tai kiittää (ihan miten kukin tahollaan sen kokee) Etnaa, joka pysyy paljon rauhallisempana puistossa, kun pysymme jatkuvassa liikkeessä, se saa haistella hajuja ja seurata toisia koiria hieman kauempaa. 

Kun näen, että koirapuistoon tulee uusi koirakko, kerään oman laumani kasaan ja vetäydyn takavasemmalle. Jokainen koirista on käskyn alla ja saa lähteä liikkeelle vasta kun vapautan ne. Useimmiten tilanne on muutoin hyvin kaaoottinen (miten lie kirjoitetaan tuo sana). Joku yrittää päästä portista sisään koiransa tai koiriensa kanssa ja portilla on heti vastassa 1-20 koiraa, pahimmillaan rähinä tilanne syntyy jo siinä, kun tulijat ovat vielä remmissä kiinni. Mikä siinä on, etteivät ihmiset voi sitä juorurinkiään keskeyttää edes siksi aikaa, että muut puistoilijat pääsevät puistoon tuvallisesti. 

Itse pääsääntöisesti teen niin, että Tampereen alueen yhdessä koira puistossa tulen sisään aina takaportin kautta, koirat eivätkä omistajatkaan sitä yleensä huomaa, ja oma laumani pääsee mukaan ilman heti hirvittävää syynäystä.

Onpa tässä kerran käynyt niinkn, että totesin puistossa jossa oli vain yksi portti, että koirieni kanssa en siitä tule. Onneksi mukana oli sitten toinen ihminen, jolle annoin koirat. Kävelin yksin portista sisään, ja aidan vierttä kauemmaksi. Lopulta nostin koirat aidan yli puistoon yksitellen. Ja siitä huolimatta, ennen nostamista jouduin itse komentamaan useampaan kertaan pois luotani 60-80 kiloisen mastiffin, jolla oli toki ihan ystävällismieliset aikee, en vain halunnut sitä juuri sillon siihen. Omistaja seisoi tumput suorina kauempana, eikä viitsinyt eväänsä liikauttaa, vaikka näki, että en hänen koiraansa siihen halunnut.

Niin kuin jo aikaisemmin mainitsin, minulla koirapuistossa oleminen vaatii 100% keskittymistä, hyvää tilanne tajua ja jatkuvaa tilanteiden seuraamista. Oikeastaan tilanteen lukeminen alkaa heti autosta nousun jälkeen ja toisinaan päättyy siihen, että puistoilun sijaan lähdemmekin lenkille. Lisäksi pyrin aina siihen, että puistoilu päättyy, ennen kuin Etna kuormittuu liikaa. Lähden mieluummin pois silloin, kun sillä on hyvä fiilis.

Olen useammin kuin kerran joutunut puistossa ollessani komentamaan vieraita koiria, kun omistajat ovat itse olleet siihen kykenemättömiä. Mitäpä lie ajattelevat nuo omistajat, onpa kertaalleen yksi kovin säikähtäneen näköisenä poistunut paikaltakin. Yhden asian suhteen olen kuitenkin ehdoton. Kiusata ei saa, ei lapsia koulussa, eikä koira puistossa. Useasti näitä kiusanhenkiä kuitenkin löytyy, ja sitten niitä koiria jotka eivät osaa tai uskalla pitää omia puoliaan. 

Olin kertaalleen puistossa veljeni ja tämän silloisten koirien kanssa. Uusin tulokas oli hyvin ystävällinen ja alistuvainen ja sen puistoilu vaikutti uhkaavasti kuluvan niin, että tämä koira makasi selällään maasssa ja toinen koira seisoi sen päällä ilmaa astuen. Aikani seurasin tilannetta vierestä, sitä miten veli ei yrityksestään huolimatta saanut tilannetta loppumaan ja kävelin sitten paikalle. Ei tarvinnut ääntä paljoakaan korottaa, kun vieras koira lähti. Se yritti useamman kerran palata, mutta joka kerta asetuin sen ja veljeni koiran väliin ja kerroin hyvin selkeästi, etten halua sen lähestyvän meitä. Melkein pystyin kuulemaan raksutuksen koiran aivoista ja sen todella hämmästyneen katseen, mutta loppu ajan se pysyi loitolla niin minusta, kuin tuosta  veljeni koirastakin. 

Meidän laumassa minä olen se, joka olen vastuussa sen jokaisesta jäsenestä. Useammankin kerran olen saanut todella pitää kunnon äänen avauksen, kun vieras koira on esimerkiksi lenkillä lähestynyt meitä, ilman että omistaja on kyennyt tekemään yhtään mitään. Kummasti sitä kerran pysähtyi hyvin päättäväisesti lähestyvä saksanpaimenkoira uroksin, kun ärrää hieman sorauttelin, vikkelään se kääntyi ympäri ja luikki omistajansa kanssa metsään piiloon. 

Mutta palatakseni vielä koirapuistoiluun, niin olen ollut tällä viikolla Etnasta hyvin positiivisesti yllättynyt. Se on pärjännyt koirapuistossa hyvin, omaan tyypilliseen tapaansa seurannut elämää pääsääntöisesti sivusta ja tyytynyt haistelemaan kauempaa. Mutta myöskin lähestynyt vieraita koiria (ja ihmisiä) hyvin rauhallisesti ja tyynesti, tehnyt tuttavuutta ja antanut toisten koirien haistella myöksin itseään, ilman sen suurempaa stressiä. Sanottakoon, että Etnan kannalta meille on sattunut todella hyviä puistoilu kavereita. Isoja, aikuisia, rauhallisia koiria jotka ovat osanneet lukea tilanteita hyvin ja toimia niiden mukaan. Etnan ei ole tarvinnut turhia rähistä, se on pystynyt välttämään kohtaamisia viestimällä muille koirille, ettei halua niiden lähestyvän itseään. Esittänyt välinpitämätöntä ja lähtenyt eri suuntaan. Toisaalta, toiset koirat ovat antaneet sen käydä rauhassa tutustumassa itseensä ja tyytyneet siihen, ettei tuo ristiriitainen persoona anna kuitenkaan välttämättä haistella itseään. Toki puistoon on sattunut myöskin koiria, joille Etna on heti ilmoittanut, ettei niillä ole lainkaan lähestymisoikeutta. Tilanne on kuitenkin päättynyt nopeasti siihen, että Etna on ajanut tuon koiran pois ja aika hyvin koirat ovat sitä sitten uskoneetkin.

Vaan onhan niitä vatipäitäkin sattunut sitten kohdalle, nuori hirvikoira uros, jonka kyltymättömän kiinnostuksen kohteeksi Etna joutui. Etnan esittämät vastalauseet, eivät koiraan vaikuttaneet mitenkään ja tilanne oli sellainen, että Etna piilotteli selkäni takana koiraa. Jouduinpa tällekin koiralle sitten muutaman kerran ärähtämään, että pysyhän poissa, liekö omistaja siitä sitten vähän vetänyt herneen nenään, kun vaihtoi puiston toiselle puolelle aidan taakse. 

Toinen vatipää oli isovillakoira, joka sai terrorisoida puiston kaikkia koiria. Ärsytti ja kiusasi niin kauan, että toisen hermostui ja sitten oikein röhönaurun kanssa juoksi innoissaan karkuun. Koko sinä aikana, kun puistossa olimme, omistaja ei puuttunut koiran käytökseen millään lailla, vaikka se selkeästi oikein kiusaamalla kiusasi toisia koiria. Tässä kohtaa täytyy hieman korjata, aiempaa lausetta, niin, ettei koira varsinaisesti ollut vatipää, vaan sen omistaja, joka antoi koiransa käyttäytyä sillä tavoin. Teinpä sitten niin, että otin kertaalleen Zeuksen ja Etnan käskyn alle. Isovillakoira haukkua räksytti siinä metrin päässä, eivätkä omat koirani vilkaiseetkaan siihen päin. Eihän se tilanne nyt kovin miellyttävä ollut kenellekään meistä, mutta hiljaa mielessäni olin päättänyt kokeilla, kuinka kauan omistaja todella antaa koiransa siinä metrin päässä meistä haukkua louskuttaa. Aika kauan koira sai niin tehdä, kunnes toinen koira ilmaantui häiriköimään sitä ja tilanne päättyi siihen. Omistaja ei tainnut juurikaan edes vilkaista koiraansa päin.

Viimeisimmälle puistokeikalle sattui samaan aikaan sitten aikuisten juorupiiri ja lasten leikkikerho, vai mikä lie ollut ajatuksen ydin siinä, että otettaan lapset mukaan leikkimään koirapuistoon. Voi sitä juoksun ja hyppelyn, riehumisen määrää, minkä lapset saivat puistossa aikaiseksi. Olipa siellä sitten pari lapsukaista ihan vain koiria rapsuttelemmassakin. Hieman aprikoin, että jääkö puistoilu välistä vai ei, lähinnä sen takia, että Etna on lasten kanssa hyvin arvaamaton. No päädyimme puistoon, mutta sanoin hyvin selvästi, ettei Etnaa saa yrittää silittää lainkaan. Se oli jatkuvan valvonnan alla, eikä saanut lähestyä lapsia lainkaan, ja tilanne pysyi hyvin hallinnassa, koska pääsääntöisesti Etna pyrki väistämään lapsia, sen sijaan että olisi yrittänyt lähestyä niitä. Aikamoinen edistysaskel koiralta, joka ei pääsääntöisesti voi sietää vieraiden ihmisten hajua ja reagoi jo pelkästään siihen. Liekö tähän asialliseen käytökseen puistossa ollut osasyynä se, että siellä oli niin monta muuta asiaa, joihin Etnan piti keskittyä, että sen oli oltava, niin kuin lapsia ei puistossa olisi ollutkaan. 

Vieläpä yksi kovin kummastust herättävä asia.. tuo koirapuisto jossa olemme nyt tällä viikolla käyneet, on hyvin avoin. Joka paikasta on esteetön näkyvyys koko puiston alueelle, silti ihmiset eivät huomaa tai halua huomata sitä, että oma koira nyt sattuu sinne puistoon sontimaan. Olinpa käynyt puistossa sattumoisin torstaina ja erinäisen määrän sontaa sieltä siivonnut. Menin sitten puistoon uudelleen perjantaina ja paskan käry oli kyllä melkoinen. Ihme, etteivät muut sitä tuntuneet haistavan, tai sitten se kuuluu Lahden seudun koirapuistojen vakiovarustukseen. No siinä samalla, kun Etnan kanssa seurasimme tilannetta ja koirapuiston tapahtumia vähän kauempaa, tuli taas sille päivälle kerättyä useampi satsi sitä itseään.

Eikä tämän päivityksen tarkoitus ole nyt yhtään yrittää nostaa itseäni millekään jalustalle, enhän huonon tasapainoni takia siellä edes pysyisi pystyssä... Vaan ihan yleistä pohdinnan aihetta sille, pitäisikö ihmisten välillä pysähtyä miettimään ihan yksinkertaisia pieniä asioita, kuten nyt vaikka sitä, että voisiko koiran komentaa koirapuistossa luokseen, edes siksi puoleksi minuutiksi, että muut pääsevät turvallisesti portin sisäpuolelle.