Facebookissa joku oli linkittänyt aivan loistavan blogi tekstin, joka nostatti hymyn kasvoille ja piristi kummasti tätä sateista päivää. Kyseinen Juha Kareksen kirjoittama erittäin osuva teksti kääpiöpinserin monilahjakkuudesta löytyy alla olevasta linkistä.

http://chicchoix.com/blog/?p=4161

Itsekin pystyn allekirjoittamaan tekstistä melko monta kohtaa, mutta erityisesti kohta 6 nosti vanhoja muistoja mieleen. Kyseisessä kohdassa puhuttiin kääpiöpinserin taidosta varastaa esimerkiksi luu toiselta koiralta. Meillä tuota samaa taitoa käytetään hyödyksi milloin mihinkin, aina tarvittaessa. Erityisen lahjakas siinä on Etna, joka pääsi kehittämään taitojaan vanhassa työpaikassani. 

Päivisin töitä tehdessäni koirat pääsivät ulkoilemaan ja viettivätkin suuren osan päivästään kesällä ulkona muun lauman kanssa. Laumaan kuului vaihtelevasti kymmenkunta koiraa, niin uroksia kuin narttujakin. Lauman arvojärjestys oli melko selkeä, sieltä löytyi niin yksilöitä pahnan pohjimmaisesta alfa urokseen ja alfa naaraaseen saakka. 

En oikeastaan osaa sanoa mihin kohtaan arvojärjestystä tai laumaa omat koirani kuuluivat, vai kuuluivatko mihinkään kohtaan, mutta hyvin ne siellä pärjäsivät. Urokset eivät ryppyilleet Zeukselle, eikä Zeuksen tarvinut tehdä itsestään numeroa siellä muiden keskellä. Etna ei puolestaan koskaan ole juuri toisista koirista tykännyt, mutta työkaverit, ja etenkin kuvassa oleva Toto olivat asia erikseen. 

Koirilla oli paljon luita jyrsittävänä, eiväkä ne Etnaa juuri kiinostaneet. Etenkään kun ne lojuivat ympäri ämpäri isoa peltoa ja kukkulaa. Vaan sillä hetkellä, kun joku koirista päätti luuta alkaa syömään, ilmestyi paikalle Etna ja ilmaisi melko selkeästi haluavansa tuon luun itselleen. Sanotaan, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta yllä oleva kuva ei kuitenkaan riitä kertomaan kaikkea. 

Joka kerta luun toiselta koiralta halutessaan Etna laittoi melkoisen sirkusesityksen pystyyn. Se teki leikkiin kutsuja, heilutti häntäänsä, hyppeli korkealle ilmaan, teki piruetteja, kiersi luuta syövää koiraa ympäri, haukkui ja vinkui. Uudelleen ja uudelleen sitkeästi, kunnes luuta syövä koira luovutti, jätti kiltisti luun maahan ja poistui vaivihkaa takavasemmalle. Ja voi sitä pienen koiran riemun määrää, kun se lopulta tuon vanhan nuhjaantuneen ja maassa kauan lojuneen luun sai itselleen. Ylpeänä se kantoi sen lämpimän kukkulan rinteeseen ja alkoi sitä tyytyväisenä syödä. 

Samalla itsepintaisella sinnikkyydellä Etna pystyy anastamaan luut myös kotona toisilta koirilta. Yleensä siihen ei ole tarvetta, mutta toisinaan näitä tilanteita kuitenkin syntyy. Neiti menee tilanteeseen sellaisella päättäväisyydellä, että oksat pois, Adja yrittää sinnikkäästi pitää puoliaan, mutta itseluottamus loppuu kuitenkin kesken ja Etna poistuu voittajana paikalta. Adja puolestaan ei Etnalta luita pois hae. Jos luu kuitenkin on vapaata riistää ja molemmat haluavat sen alkaa tiukka tuijotuskilpailu ja luun saa se jolla kantti kestää.

Zeukselle lelut ovat hyvin tärkeitä, etenkin vinkuvat pehmolelut. Kun Etna ja Adja rottakoiran päättäväisyydellä tappavat ja suolistavat lelut, yleensä heti ne haltuun saatuaan, Zeus puolestaan hoitaa ja vaalii niitä kuin maailman kalleinta aarretta. Siispä kun Etna päättää Zeukselta lelun käydä hakemassa, on hätä melkoinen. Zeus pistää viimeiseen asti vastaan, jotenkin sillä ei vain toimi murisemisen ja lelusta tiukasti kiinnipitämisen taito yhdessä. Ja siinä vaiheessa kun hampaiden ote himpun verran heltiää, aloittaa Etna voitontanssinsa. Tällaisessa tilanteessa Zeus tulee sitten usein pyytämään apua minulta ja kun Etna on voitontanssinssa tanssinut siirtyy vinkulelu takaisin Zeuksen hellään huomaan. 

Enemmän tästä Zeuksen hoivavietistä kirjoittelen sitten joskus myöhemmin.