Kaupunkilais elämää on nyt takana päin viikko, sunnuntai iltana aloin pakkaamaan vaatteita rinkkaan ja koitin pohtia mitähän sitä oikein ottaisi mukaan. Heti kun keräsin ensimmäisiä vaatteita sängylle, huolestuivat koirat välittömästi. Mitä nyt, joko taas? Kysymykset pystyi lukemaan niiden kasvoilta, Adja kulki kannoilla varjon lailla, Zeus parkkeerasi ulko-oven eteen ja Etna totesi, että on parasta jäädä odottelemaan auton tavaratilaan niin ei unohdu matkasta. 

Eiväthän koirat  voineet tietää, olenko ottamassa niitä mukaan vaiko en. Lopulta kun auto oli pakattu ja kysäisin koirilta lähtevätkö ne mukaan, ei niiden riemulla ollut rajaa. Jäin tavaroiden ja koirien kanssa korkean kerrostalon pihaan, sain onneksi siskon kantoavuksi ja niin saimme kaiken yhdellä kertaa sisään. 

Koirat hieman ihmettelivät hissiä, mutta olivat innoissaan asuntoon päästessään. Olihan siellä monta huonetta tutkittavana ja kokonaan uusi tuoksujen maailma. Jonkin asteista huolestumista oli silti aistittavissa ilmasta, tai lähinnä koirista. Vasta kun vaihdoin sänkyyn omat lakanani ja heitin vielä koirien fleecet sängyn päälle, ne alkoivat ymmärtää, että tänne ollaan jäämässä vähäksi aikaa. 

Voin  vain kuvitelta miltä yllättävä melusaaste tuntui koirien korvissa, kun se sattui omiinkin korviini. Siitä minulla sen sijaan ei ole aavistustakaan, minkälaiseen hajumaailmaan ne pääsivät. Mitä kaikkea ne haistavatkaan kaiken sen pakokaasun ja ilmansaasteiden keskellä. Omaan nenään tuoksuja ei ole montaa, erään valkokukkaisen pensaan lähes huumaavan hyvä tuoksu, upporasvassa paistettujen perunoiden ja pitsan tuoksut. 

Zeus on ainakin tehnyt selväksi sen, että kaupungissa asuu paljon hyvän tuoksuisia tyttökoiria. Adja on erityisen kiinnostunut ihmisten kauppakasseista ja Etnaa ärsyttää kaikki toiset koirat, erityisesti vastaantulevat. Se kuitenkin vaikuttaa siedättyvän niihin koko ajan paremmin ja paremmin.

Vaikka onhan tuo hermonsakin saanut menettää kertaalleen kun olimme töistä kävelemässä takaisin päin. Vastaan tuli todella upean näköinen dobermanni, arvoin siinä vaihtoehtojani ja päädyin siihen, että en vain jaksa kääntyä ympäri ja kiertää korttelia toista kautta ympäri, joten joutuisimme kohtaamaan tuon koirakon. Mustuaiset pysyivät rauhallisina, mutta Etna arvatenkin kiihtyi ja keskityin pitämään sitä rauhallisena. Ihmettelin sitä miksi se kuitenkin päin vastaisesti tuntui kiihtyvän koko ajan enemmän ja syykin selvisi kun kohotin katseeni maanraosta ylöspäin. 

Koira omistajineen ei ollut kulkenut ohi, kuten olin olettanut, vaan he olivat parkkeeranneet kohdallemme ja mies oli päästänyt oman koiransa tekemään tuttavuutta Adjan kanssa. Sisälläni hieman kiehahti, mutta pyysin ystävällisesti, ettei hän päästäisi koiraansa omieni luokse. Mies jatkoi sanaakaan sanomatta matkaansa ja minä huomasin ihmetteleväni jälleen kerran sitä, miten kukaan voi päästää oman koiransa vieraiden koirien luokse lupaa kysymättä. Kävipä mielessä painajaismainen ajatus siitäkin, kuinka pahasti olisi käynyt jos dobermanni olisikin päättänyt lotaista itseään montakertaa pienempää kääpiöpinseriä päästä. 

Enhän toki tuosta syntyneestä tilanteesta, jossa ei edes oikeastaan tapahtunut mitään pahaa, voi syyttää ketään muuta kuin itseäni. Jos minulla on kolme koiraa narun päässä, minulla pitäisi pysyä tilanne hallinnassa koko ajan niin, että pystyn pitämään niistä kaikista huolta. Ei niin, että keskityn hetkellisesti vain yhteen, jättäen kaksi muuta oman onnensa nojaan, niin remmissä kun ne siinä vieressä olevatkin. Enkä näköjään enää voi olettaa sitä, että vaikka ihmiset näkevät minun keskittyvän rauhoittelemaan yhtä kiihtynyttä koiraa, he ymmärtäisivät sen, ettei kahta muutakaan saa lähestyä ilman lupaa.

Monennäköistä kulkijaa sitä on tullut kohdattua pelkästään tämän yhden viikon aikana. Meillä on mennyt ihan mukavasti, joskin Adja kapinoi melko äänekkäästi sitä, että se kahden muun koiran kanssa joutuu työpäivien ajan odottelemaan alakerrassa, jossa niillä on toki ruhtinaallisesti tilaa. Ensimmäisen ja varmaan toisenkin päivän ajan pidin niitä ensin rajatummassa tilassa alakerrassa, mutta lopulta totesin, että ne ovat rauhallisempia kun pääsevät lähemmäksi portaiden yläpäässä olevaa ovea. 

Koirat pääsevät työpäivän aikana kerran, pari käymään ulkona, hieman riippuen siitä kuinka täyteen päivä on buukattu. Adjalla nämä työpäivät tuntuvat ottavan kovimmalle. Zeus ei ota ressia näistä, niin kuin ei oikeastaan mistään muustakaan, lukuunottamatta sitä kun se näkee minun pakkaavan tavaroitani. Etnakin ottaa aika rauhallisesti ja rennosti, joskin se välillä käy oven takana hienovaraisesti kyselemässä, josko jo nyt pääsisi pois. Adja kapinoi toisinaan melko kovaäänisestikin, ja illalla kuuden aikaan alkaa muistuttelemaan siitä, että työaika voisi jo loppua. 

Matkan töihin ja takaisin olemme kävelleet, riippuen siitä kuinka paljon koirat innostuvat haistelemaan ja merkkailemaan ja tietysti siitä, miten paljon oma kärsivällisyys venyy niin matkoihin on mennyt n 40 minuuttia. Takaisin päin palatessa kun ei ole kiire mihinkään, niin olemme kierreelleet monien mutkien kautta ja saatu näin tehtyä parinkin tunnin iltalenkki. Melko kuumia ovat nämä tämän viikon päivät olleet ja omasta kokemuksestakin tiedän, miten polttavan kuumaksi aurinko asfaltin paahtaa. Muistutuksena siitä jalkapohjistani repeilee nahka suikaleina irti. Tästä syystä olen pyrkinyt hakemaan koirien kanssa sellaiset reitit, että ne voivat kulkea polttavan asfaltin sijaan viileämmillä alustoilla, kuten tien reunalla, hiekalla tai nurmikolla. Toki ne joutuvat asfaltillakin kulkemaan, eipä sellaista reittiä taida löytäkään, ettei niiden ollenkaan tarvitsisi asfaltille astua. 

Keskiviikona vietimme vapaapäivää ja lähdimme lenkkeilemään kaupin metsään. Päivä oli kuuma ja lopulta koirat pääsivät kastamaan talviturkkinsa, tytöt hieman avustettuina ja Zeus ihan omatoimisesti. Kävipä se noutamassa keppiäkin useampaan kertaan järvestä. Itselläkin olisi tehnyt mieli pulahtaa, mutta se nyt jäi sitten tekemättä. 

Parhaimpina päivinä olemme koirien kanssa kävelleet yli neljä tuntia, ei tietenkään yhteen putkeen, vaan useammasta lenkistä koostuen. Etna ja Adja ovat hirveän innostuneita puluista ja räkättirastaista ja on pari kaupunkilais rusakkoakin käynyt laittamassa niiden pasmat sekaisin. Siilikin ilmaisi meille läsnäolonsa ja perjantaina seurasimme usean minuutin ajan ylpeänä saalistaan kantavaa kärppää.

Erittäin positiivisesti olen yllättynyt siihen, miten nopeasti koirat kotiutuivat tuohon kerrostalo asuntoon, ne nukkuvat yöt rauhallisesti, eivätkä illonkaan ota liiemmälti ressiä mistään. Rapusta ei juurikaan kantaudu ääniä sisään, mitä nyt hissin kolahdus silloin tällöin. Ne eivät juurikaan hauku, mitä nyt innostuvat toisinaan keskenään leikkimään. Ne eivät ole haukkuneet edes silloin, kun olen jättänyt ne yhteen huoneeseen keskenään ja käynyt asioilla, eivätkä silloin kun tulin takaisin ja kolistelin eteisessä. Liekö tähän syynä se, että ne ovat todinneet kaikkien kolistelujen ja elämän äänien olevann minun aiheuttamiani.

Ensimmäisinä aamuina kiiruhdin pian heräämisen jälkeen käymään koirien kanssa ulkona, nyt olen kuitenkin uskaltautunut tekemään niin, että hoidan rauhassa aamutoimet, syön aamupalan, pakkaan repun ja vasta sitten lähdemme yhdessä ulos ja kävelemme töihin. Eikä Adjalla ole vielä silloinkaan kiire pissata, se saattaa kulkea hyvän matkaa, ennen kuin lopulta tekee tarpeensa. 

Kaiken kaikkiaan meillä on lähtenyt tämä kaupunkilaiselämä ihan mukavasti käyntiin. Toki sitä samasta hiljaisuudesta ja rauhasta ei pääse nauttimaan kuin maalla, mutta kyllä tämä nyt menee näin väliaikaisesti.