Ajattelinpa tässä ottaa itseäni vähän niskasta kiinni ja kerrankin kirjoittaa juuri silloin kun aihe on ajankohtainen, enkä aina vain ajatella, että sitten kun...

Tällä kertaa ajatuksen kulku lähti niinkin vähä pätöisestä asiasta, kun kauppareissun jälkeen heittäydyin sängylle päivälevolle ja otin viereeni salmiakkirasian. En ehtinyt edes huokaista, ennenkuin aski oli jo Adjan kitusissa ja neiti sitä tyytyväisenä askarteli. Toki se luopui siitä ihan nätisti heti kun pyysin.

Melkoisia askartelijoita nuo molemmat tytöt tuntuvat olevan, eikä kummaltakaan tuo himo kaiken pienen näpertelyyn ole vuosien mittaa miksikään muuttunut. On oikeastaan aivan sama mikä sopivan kokoinen pieni asia, esine tai tavara on niiden ulottuviin unohtunut, niin askartelu on väistämätöntä. Hyvin onnellisena Adjakin tuon salmiakkirasian suuhunsa otti, olihan se juuri sopivan kotoinen.

Vuosien mittaa on tullut siivoiltua mitä ihmeellisimpiä askartelujen jälkiä, ja hyvin luottavaisia tytöt ovat aina sen suhteen, että jokaisesta kauppakassista löytyy niille jotain askarreltavaa. Ellen minä sitä hoksaa neideille  antaa, niin hyvin omatoimisesti ne käyvät pussit itse läpi ja ottavat sieltä mukaansa mieleisensä roippeet. 

Eräänkin kerran pitkän työpäivän jälkeen tulin kotiin ja jätin ajattelemattomasti kassin keskelle lattiaa ja siirryin keittiöön. Eipä aikakaan kun Adja ilmestyi iloisena alakertaan pienen pahvilaatikon kanssa ja alkoi askarrella sen kimpussa. Siinä laatikossa ei ollut enempää tai vähempää, kun Zeuksen silmiin tarkoitettuja yksittäispakattuja silmien kostutustippoja. Otin laatikon parempaan talteen ja kiiruhdin yläkertaan pahat aavitukset mielessä. 

Etna oli ollut Adjaa ovelampi, eikä sen puoleen ollut tyytynyt edes yhteen laatikkoon. Sillä oli näitä laatikoita kaksi, jotka se oli osannut avata hyvin varovasti ja huolellisesti. Yhtä huolellisesti se oli osannut ottaa laatikosta levyllisen näitä pipettejä ja purrut jokaisesta pipetistä pään rikki. Olipa se onnistunut jopa irroittelemaan osan pipeteistä toisistaankin. Hyvin tyytyväisenä se minulle heilautteli häntäänsä ja esitteli ylpeänä aikaan saannostaan. Hieman hämmentyneeltä se vaikutti kun keräsin kaikki askartelutarpeet sen  ulottumattomiin ja laskin juuri hukkaan heitettyjä euroja. 

Vessapaperirullat ovat yksi Etnan vastustamaton mieliteko. Ei jää yhteen eikä kahteen kertaan kun kotiin tullessani olen löytänyt sängyltäni aivan viimeistä palaa myöten silputun vessapaperirullan, olipa kertaalleen itseensä hyvin tyytyväinen neiti jopa piilotellut näitä silppuja jopa tyynyn ja peitonkin alle. No mikäs siinä, olipahan ainakin koiralla riittänyt tekemistä hetkeksi aikaa. 

Adja ei ole vielä oppinut näitä askartelujen hienouksia ja pieniä salaisuuksia. Se on kaikesta askartelusta niin innoissaan, että tulee heti esittelemään minulle mitä sillä kertaa on keksinyt. Etna sentään osaa olla hieman salamyhkäisempi, se useimmiten häviää paikalta hyvin hienovaraisesti väistyen takavasemmalle. Meneepä se vielä useimmiten häkkiinkin piiloon ja pysyttelee poissa katseen ulottuvista, kunnes sen hetkinen näpertely on ohi. 

Enpä minä juuri tuosta askartelusta ole niin piitannut, ja vaikka välillä on harmittanutkin niin eihän se ole koiran syy jos sen ulottuville jättää jotain sellaista, mikä sitä nyt sitten vain sattuu kiehtomaan. Eikä sitä kovin vihainen voi olla, kun neidit ovat aina niin kovin tyytyväisiä aikaansaannoksiinsa. Eivätkä ne ole mitään kovinkaan arvokkaita asioita tuhonneet, ainakaan niin, että olisivat jääneet siitä kiinni.

Hyvin ne pääsääntöisesti kuitenkin onneksi tyytyvät niihin askarreltaviin, jotka ihan oikeasti on tarkoitettu niitä varten ja Etna lienee se jolla näpertelyn tarve on kaikista suurin. Se ilmenee siinäkin kun silloin tällöin annan koirille aktivointileluina maitopurkit tai vastaavat joiden sisään on laitettu namipaloja. Etna saa herkut aina ensimmäisenä, se muitta mutkitta repii kappaleen välittömästi riekaleiksi ja syö herkut parempiin suihin. Zeuksella ja Adjalla, jotka ovat Etnaa huomattavasti hienovaraisempi kestää hieman kauemmin, mutta Etna ei suinkaan ole toimettomana sen aikaa. Kun herkut on syöty sen sisäinen askartelija astuu esiin ja hyvin päättäväisesti se silppuaa koko maitopurkin aivan pieneksi silpuksi, viimeistä palaa myöten. Samoin se tekee Zeuksen ja Adjan purkkien riekaleille, joihin edellä mainitut ovat jo menettäneet kaiken mielenkiintonsa. 

Voisin melkein väittää, että Etna olisi yhtä onnellinen ja jaksaisi askarrella maitopurkin kimpussa, vaikkei sen sisällä olisi ainoatakaan nappulaa. Niin paljon se kaikesta nakertelusta pitää.