Hieman yli seitsemän vuotta sitten sain puhelun, jota en varmaan koskaan unohda. Puhelu alkoi sanoilla, "Sinulle on syntynyt musta poika..." eikä silloin ollut kyseessä yhtään enempää tai vähempää, kuin Zeus. Jännittämisen ensimmäinen vaihe oli ohi, tiesin että minulle olisi seitsemän viikon kuluttua tulossa koiran pentu.

Pitkä matka on kuljettu, ja jo ensimmäisten viiden viikon odottaminen tuntui sietämättömän pitkältä. Yhden päivän aikana kävimme kahdessa eri paikassa katsomassa pentuja. Ensimmäiset pennut olivat rodultaan saksanpaimenkoiria, joista isälleni oli tulossa yksi uros pentu. Jälkimmäiset sitten kääpiöpinserin pentuja, joista yksi tulisi olemaan minun. 

Saksanapaimenkoirista valikoitui yksi, ja se sai kaulaansa pannan. Saman kaulapannan, jonka aikoinaan sai kaulaansa saksanpaimenkoira narttu Jeni loppuvuodesta 1993. Se sama kaulapanta on edelleen tallessa sitä varten, jos minulle joskus vielä tulee koiran kokoinen koira, jolla sitä voi käyttää.

 Kun pääsimme Helsinkiin odotti meitä nurmikolla muutama ihminen ja laatikko. Ja kun asetuimme nurmikolla, oli ensimmäinen näky pennuista tällainen. Tästä kuvasta minun pentuni oli tuo takimmainen musta oikealla, kovaa kyytiä jo menossa pois päin. 

Kun lopulta sain pennun syliini, en voinut lakata hymyilemästä. En olisi malttanut päästää siitä irti lainkaan, vaan pitihän pojan antaa välillä vähän juostakin. Pennut olivat hurjan rohkeita, uteliaita ja avoimia. Ne yrittivät lähteä juoksemaan ohikulkeneiden ihmisten perään, rähisivät ja painivat keskenään. Kiipeilivät ihmisten syliin ja hyppivät pois. Niillä oli uskomaton vauhti päällä ja muistan ihmetelleeni sitä, miten niin pienistä pennuista saattoi lähteä niin valtava ääni. 

Ensimmäinen fyysinen kosketus kääpiöpinsereihin oli syntynyt, ja se jätti sydämeen pysyvän jäljen. Aikaisemmin vannoutuneen saksanpaimenkoira ihmisen, joka ei pitänyt mitään sakemannia pienempää edes koirana, oli nöyrrytävä myöntämään se, että sydämen oli valloittanut pieni räksyttävä piski. 

Joskin tavoitteena oli se, että minun kääpiöpinseristäni ei sellainen tulisi. Oli aika jättää haikeat hyvästit ja lähteä ajelemaan kotiin päin. Aikaa valmistella ja miettiä vielä muutama viikkoa, ennen kuin pentu kotiutuisi opiskelukämppääni, tai ennemminkin koiravaltaiseen soluasuntoon. Kukaan ei ollut kertonut, miten pieni kääpiöpinserin pentu on ja hieman mietitytti miten sen kanssa pärjäisi siellä aikuisten labradorien, collien ja monirotuisen koiran kanssa, unohtamatta sitä pari kuukautta vanhempaa dobermannin pentua ja kuukautta vanhempaa cavalierin pentua, sekä hieman kauempana olevan toisen solukämpän koiria. 

Zeus ei ollut mikään tavallinen pentu, eikä se muuttanut alun alkaen minun koirakseni. Zeuksen osti minun oppilaitokseni minulle projektikoiraksi. Ja aikamoinen projekti se olikin. Muita projektikoirien pentuja olivat cavalier, collie sekä lapinporokoira. Kävimme viikoittain projektikoirien koulutuksessa, teimme kotiläksyjä ja opettelimme yhteistä elämää. 

Zeuksen kanssa kaikki palikat loksahtivat paikoilleen ja muutamista kompastuskivistä selvittiin. Olen kuitenkin joskus miettinyt, olisiko meidän taipaleemme lähtenyt yhtä onnistuneesti käyntiin, ellei Zeus olisi ollut projektikoira. Projektikoirana Zeus sai alusta alkaen tottua hyvin erilaisiin ihmisiin, eläimiin ja ympäristöihin. Se sai jossain määrin olla mukana oppitunneilla, ja nukkui tyytyväisenä sylissäni 8 vkn ikäisenä, kun minä ajelin traktorilla pellolla. 

Zeus oppi pienestä asti tulemaan toimeen eri ikäisten, näköisten ja kokoisten koirien kanssa sukupuoleen katsomatta. Samalla lailla se tottui erilaisiin ihmisiin ja käsittelytapoihin erityisesti koirahoitola ja koirapäiväkoti oppitunneilla. Se kulki mukana kaikkialla, matkusti junalla ja bussilla parikertaa viikossa, tottui maaseudun rauhaan ja kaupungin hälinään. 

Kaikin puolin se sai elää hyvin monipuolista elämää, ne kaksi lukuvuotta, jotka opintoni vielä jatkuivat ja sen aikana kävimme viikottain pakollisissa koulutuksissa, pidin tarkkaa kirjaa sen oppimisesta ja kehittymisestä. Ja keväällä 2009 lunastin itselleni hyvin tasapainoisen nuoren aikuisen koiran, jonka kanssa olimme valmiit kohtaamaan tulevaisuuden haasteet lannistumatta.

Zeuksen kanssa olemme muuttaneet useamman kerran, sen kanssa on asuttu Piikkiössä, Paimiossa kahdessa eri asunnossa. Kangasalla, Tampereella, Kangasalla, sitten muutimme Kangasalla asunnosta toiseen, tämän jälkeen Asikkalaan ja myöhemmin takaisin Kangasalle, asuimme muutaman viikon Lahdessa ja sitten palasimme takaisin Kangasalle ja tällä hetkellä asustelemme pienen hetken Tampereella, josta kuitenkin palaamme takaisin Kangasalle. 

Koirana se on opettanut minulle todella paljon, niin koirista, kuin minusta itsestänikin. Monta kertaa olen joutunut katsomaan itseäni peilistä pohtiessani, miksi tässä kävi nyt näin. Vaikka elämä menisi miten pahasti tahansa syteen taikka saveen, niin Zeus pysyy uskollisena rinnalla. 

Opintojeni päättymisen jälkeen aloitin työt, ja Zeus kulki kanssani päivittäin töissä mukana. Meillä oli mukavia työkavereita ja kaikki tulivat kaikkien kanssa toimeen. 

2010 elämäämme saapui Etna, pieni punainen pentu Ruotsinmaalta. Zeus lähti mukaan hakemaan Etnaa, ja oli hieman ihmeissään kun pääsimme perille. Vastassa oli useampi kääpiöpinseri, jotka olivat sitä mieltä, ettei Zeus oikeastaan olisi saanut edes tulla sisälle heidän kotiinsa. 

Etnan silloinen omistaja saattoi meidät autolle ja Zeus ei vielä siinä vaiheessa arvannut mistä oli kysymys. Kun nostin Etnan autoon häkkiin, Zeus löi jarrut päälle ja kieltäytyi tulemasta, ikäänkuin sanoen että "jos otat tuon mukaan, niin minä jään tänne." Lopulta sain Zeuksen tulemaan auton kyytiin ja niin lähdimme kotimatkalle. 

En arvannut vielä silloin, kuinka haastavaksi elämämme tämän päätöksen jälkeen muuttui, mutta onneksi Zeuksen kanssa oli aikoinaan tehty paljon töitä, eikä se taantunut pennun tulon jälkeen, niin kuin joillekin koirille on tuntunut käyneen. Vaikeuksienkin keskellä oli pientä lohtua toi se, että oli ainakin onnistunut kasvattamaan yhden koiran yhteiskuntakelpoiseksi. 

Vuonna 2010 tapahtui myös jotain muuta, Zeus oli tutkittu silmiltään ja polviltaan terveiksi ja siitä tuli kahden pennun isä. Osallistuimme sen kanssa ensimmäisiin tokokokeisiin ja tulin siihen tulokseen, ettei kääpiöpinseri ole ihan joka sään koira, ainakaan tokokentällä. Ensimmäisen alokasluokan tokokokeen suorittaminen kaatossateessa ei ollut mitään mieltä ylentävää, mutta saimme sentään tuloksen siitä huolimatta. 

Yhteinen elämä jatkui kahden koiran ja alun alkaen yhden kanin kanssa, joita sitten kuitenkin jo loppukesästä oli neljä. Koirat ja kanit tulivat keskenään toimeen siinä määrin kun se oli tarpeellista. Toki ne eivät koskaan olleet valvomatta keskenään, eikä minkäänlaisia kommelluksia käynyt valvonnan alaisena. 

2011 Zeuksen kasvattaja ilmaisi halunsa käyttää Zeusta jalostukseen, ja maksoi Zeukselle luonnetestin. Se oli elämäni ensimmäinen luonnetesti, jonne pääsin ja voin kertoa, että se oli äärimmäisen mielenkiintoinen. Luonnetestin tulokset ovat luettavissa Zeuksen omalla sivulla
http://zeusjaetna.blogspot.fi/p/zeus.html  Sen lisäksi Zeus tutkittiin jälleen silmiltään terveeksi. 

Uudet pennut laitettiin alulle ja salaisena toiveena oli se, että saisin sieltä itselleni mahdollisen kantaemon tulevalla kasvatustyölleni. Pentuja syntyi 4, 2 + 2 ja tiesin, että toinen tytöistä muuttaisi minulle asumaan. Etna ja Zeus kokivatkin melkoisen ensijärkytyksen, kun lopulta toin pennun kotiin. Etna sulatti sydämensä nopeasti ja jo samana iltana se leikitti innoissaan pentua ja otti sen hellään huomaansa. Zeus puolestaan oli tilanteeseen hyvin tyytymätön

Adjankin saapumisesta on kulunut jo useampi vuosi ja tyttö täyttää syksyllä kolme vuotta. Monta unelmaa on matkan aikana karsiutunut, ja uusia unelmia syntynyt. Sitä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, ei voi kukaan meistä tietää, mutta yksi asia on minulle kirkkaampi kuin toiset. Minä en aio kasvattaa kääpiöpinsereitä. En nyt, enkä tulevaisuudessa. 

Näissä kuvissa näkyy värjätty Zeuksen silmä. Tämän kokoisen haavan kanssa odoteltiin 11 vrk, ennen pääsyä silmiin erikoistuneelle eläinlääkärille. Vaikka silmää hoidettiin siihen asti useita kertoja päivässä, ei haava parantunut ja lopulta päädyttiin siihen, että silmä leikataan. Tästäkin vastoinkäymisestä on selvitty ja silmät ovat pysyneet nyt pitkään hyvinä. Samoin Adjan kanssa elämä on jatkunut eteenpäin normaalisti alopeciasta ( canine acquired pattern alopecia) huolimatta. Kilpirauhasan vajaatoiminta on suljettu pois, mutta Cushingin taudin kanssa se onkin sitten hieman haastavampaa. 

Elämä on jatkunut ja mikä parasta, kaikkien koirien yleisvointi on hyvä. Se miksi lähdin tässä näinkin vanhoja muistelemaan, liittyy muutamaan huomiotta jääneeseen syntymäpäivään. 

Saksanpaimenkoira Roni täytti seitsemän 07.07. 

  Zeus puolestaan täytti seitsemän 08.07 

ja Emra täytti vuoden 19.07.

Ja sitten vielä muutama kuva koko jengistä

Kaupunkilais elämää on nyt takana päin viikko, sunnuntai iltana aloin pakkaamaan vaatteita rinkkaan ja koitin pohtia mitähän sitä oikein ottaisi mukaan. Heti kun keräsin ensimmäisiä vaatteita sängylle, huolestuivat koirat välittömästi. Mitä nyt, joko taas? Kysymykset pystyi lukemaan niiden kasvoilta, Adja kulki kannoilla varjon lailla, Zeus parkkeerasi ulko-oven eteen ja Etna totesi, että on parasta jäädä odottelemaan auton tavaratilaan niin ei unohdu matkasta. 

Eiväthän koirat  voineet tietää, olenko ottamassa niitä mukaan vaiko en. Lopulta kun auto oli pakattu ja kysäisin koirilta lähtevätkö ne mukaan, ei niiden riemulla ollut rajaa. Jäin tavaroiden ja koirien kanssa korkean kerrostalon pihaan, sain onneksi siskon kantoavuksi ja niin saimme kaiken yhdellä kertaa sisään. 

Koirat hieman ihmettelivät hissiä, mutta olivat innoissaan asuntoon päästessään. Olihan siellä monta huonetta tutkittavana ja kokonaan uusi tuoksujen maailma. Jonkin asteista huolestumista oli silti aistittavissa ilmasta, tai lähinnä koirista. Vasta kun vaihdoin sänkyyn omat lakanani ja heitin vielä koirien fleecet sängyn päälle, ne alkoivat ymmärtää, että tänne ollaan jäämässä vähäksi aikaa. 

Voin  vain kuvitelta miltä yllättävä melusaaste tuntui koirien korvissa, kun se sattui omiinkin korviini. Siitä minulla sen sijaan ei ole aavistustakaan, minkälaiseen hajumaailmaan ne pääsivät. Mitä kaikkea ne haistavatkaan kaiken sen pakokaasun ja ilmansaasteiden keskellä. Omaan nenään tuoksuja ei ole montaa, erään valkokukkaisen pensaan lähes huumaavan hyvä tuoksu, upporasvassa paistettujen perunoiden ja pitsan tuoksut. 

Zeus on ainakin tehnyt selväksi sen, että kaupungissa asuu paljon hyvän tuoksuisia tyttökoiria. Adja on erityisen kiinnostunut ihmisten kauppakasseista ja Etnaa ärsyttää kaikki toiset koirat, erityisesti vastaantulevat. Se kuitenkin vaikuttaa siedättyvän niihin koko ajan paremmin ja paremmin.

Vaikka onhan tuo hermonsakin saanut menettää kertaalleen kun olimme töistä kävelemässä takaisin päin. Vastaan tuli todella upean näköinen dobermanni, arvoin siinä vaihtoehtojani ja päädyin siihen, että en vain jaksa kääntyä ympäri ja kiertää korttelia toista kautta ympäri, joten joutuisimme kohtaamaan tuon koirakon. Mustuaiset pysyivät rauhallisina, mutta Etna arvatenkin kiihtyi ja keskityin pitämään sitä rauhallisena. Ihmettelin sitä miksi se kuitenkin päin vastaisesti tuntui kiihtyvän koko ajan enemmän ja syykin selvisi kun kohotin katseeni maanraosta ylöspäin. 

Koira omistajineen ei ollut kulkenut ohi, kuten olin olettanut, vaan he olivat parkkeeranneet kohdallemme ja mies oli päästänyt oman koiransa tekemään tuttavuutta Adjan kanssa. Sisälläni hieman kiehahti, mutta pyysin ystävällisesti, ettei hän päästäisi koiraansa omieni luokse. Mies jatkoi sanaakaan sanomatta matkaansa ja minä huomasin ihmetteleväni jälleen kerran sitä, miten kukaan voi päästää oman koiransa vieraiden koirien luokse lupaa kysymättä. Kävipä mielessä painajaismainen ajatus siitäkin, kuinka pahasti olisi käynyt jos dobermanni olisikin päättänyt lotaista itseään montakertaa pienempää kääpiöpinseriä päästä. 

Enhän toki tuosta syntyneestä tilanteesta, jossa ei edes oikeastaan tapahtunut mitään pahaa, voi syyttää ketään muuta kuin itseäni. Jos minulla on kolme koiraa narun päässä, minulla pitäisi pysyä tilanne hallinnassa koko ajan niin, että pystyn pitämään niistä kaikista huolta. Ei niin, että keskityn hetkellisesti vain yhteen, jättäen kaksi muuta oman onnensa nojaan, niin remmissä kun ne siinä vieressä olevatkin. Enkä näköjään enää voi olettaa sitä, että vaikka ihmiset näkevät minun keskittyvän rauhoittelemaan yhtä kiihtynyttä koiraa, he ymmärtäisivät sen, ettei kahta muutakaan saa lähestyä ilman lupaa.

Monennäköistä kulkijaa sitä on tullut kohdattua pelkästään tämän yhden viikon aikana. Meillä on mennyt ihan mukavasti, joskin Adja kapinoi melko äänekkäästi sitä, että se kahden muun koiran kanssa joutuu työpäivien ajan odottelemaan alakerrassa, jossa niillä on toki ruhtinaallisesti tilaa. Ensimmäisen ja varmaan toisenkin päivän ajan pidin niitä ensin rajatummassa tilassa alakerrassa, mutta lopulta totesin, että ne ovat rauhallisempia kun pääsevät lähemmäksi portaiden yläpäässä olevaa ovea. 

Koirat pääsevät työpäivän aikana kerran, pari käymään ulkona, hieman riippuen siitä kuinka täyteen päivä on buukattu. Adjalla nämä työpäivät tuntuvat ottavan kovimmalle. Zeus ei ota ressia näistä, niin kuin ei oikeastaan mistään muustakaan, lukuunottamatta sitä kun se näkee minun pakkaavan tavaroitani. Etnakin ottaa aika rauhallisesti ja rennosti, joskin se välillä käy oven takana hienovaraisesti kyselemässä, josko jo nyt pääsisi pois. Adja kapinoi toisinaan melko kovaäänisestikin, ja illalla kuuden aikaan alkaa muistuttelemaan siitä, että työaika voisi jo loppua. 

Matkan töihin ja takaisin olemme kävelleet, riippuen siitä kuinka paljon koirat innostuvat haistelemaan ja merkkailemaan ja tietysti siitä, miten paljon oma kärsivällisyys venyy niin matkoihin on mennyt n 40 minuuttia. Takaisin päin palatessa kun ei ole kiire mihinkään, niin olemme kierreelleet monien mutkien kautta ja saatu näin tehtyä parinkin tunnin iltalenkki. Melko kuumia ovat nämä tämän viikon päivät olleet ja omasta kokemuksestakin tiedän, miten polttavan kuumaksi aurinko asfaltin paahtaa. Muistutuksena siitä jalkapohjistani repeilee nahka suikaleina irti. Tästä syystä olen pyrkinyt hakemaan koirien kanssa sellaiset reitit, että ne voivat kulkea polttavan asfaltin sijaan viileämmillä alustoilla, kuten tien reunalla, hiekalla tai nurmikolla. Toki ne joutuvat asfaltillakin kulkemaan, eipä sellaista reittiä taida löytäkään, ettei niiden ollenkaan tarvitsisi asfaltille astua. 

Keskiviikona vietimme vapaapäivää ja lähdimme lenkkeilemään kaupin metsään. Päivä oli kuuma ja lopulta koirat pääsivät kastamaan talviturkkinsa, tytöt hieman avustettuina ja Zeus ihan omatoimisesti. Kävipä se noutamassa keppiäkin useampaan kertaan järvestä. Itselläkin olisi tehnyt mieli pulahtaa, mutta se nyt jäi sitten tekemättä. 

Parhaimpina päivinä olemme koirien kanssa kävelleet yli neljä tuntia, ei tietenkään yhteen putkeen, vaan useammasta lenkistä koostuen. Etna ja Adja ovat hirveän innostuneita puluista ja räkättirastaista ja on pari kaupunkilais rusakkoakin käynyt laittamassa niiden pasmat sekaisin. Siilikin ilmaisi meille läsnäolonsa ja perjantaina seurasimme usean minuutin ajan ylpeänä saalistaan kantavaa kärppää.

Erittäin positiivisesti olen yllättynyt siihen, miten nopeasti koirat kotiutuivat tuohon kerrostalo asuntoon, ne nukkuvat yöt rauhallisesti, eivätkä illonkaan ota liiemmälti ressiä mistään. Rapusta ei juurikaan kantaudu ääniä sisään, mitä nyt hissin kolahdus silloin tällöin. Ne eivät juurikaan hauku, mitä nyt innostuvat toisinaan keskenään leikkimään. Ne eivät ole haukkuneet edes silloin, kun olen jättänyt ne yhteen huoneeseen keskenään ja käynyt asioilla, eivätkä silloin kun tulin takaisin ja kolistelin eteisessä. Liekö tähän syynä se, että ne ovat todinneet kaikkien kolistelujen ja elämän äänien olevann minun aiheuttamiani.

Ensimmäisinä aamuina kiiruhdin pian heräämisen jälkeen käymään koirien kanssa ulkona, nyt olen kuitenkin uskaltautunut tekemään niin, että hoidan rauhassa aamutoimet, syön aamupalan, pakkaan repun ja vasta sitten lähdemme yhdessä ulos ja kävelemme töihin. Eikä Adjalla ole vielä silloinkaan kiire pissata, se saattaa kulkea hyvän matkaa, ennen kuin lopulta tekee tarpeensa. 

Kaiken kaikkiaan meillä on lähtenyt tämä kaupunkilaiselämä ihan mukavasti käyntiin. Toki sitä samasta hiljaisuudesta ja rauhasta ei pääse nauttimaan kuin maalla, mutta kyllä tämä nyt menee näin väliaikaisesti.  

Ajattelinpa tässä ottaa itseäni vähän niskasta kiinni ja kerrankin kirjoittaa juuri silloin kun aihe on ajankohtainen, enkä aina vain ajatella, että sitten kun...

Tällä kertaa ajatuksen kulku lähti niinkin vähä pätöisestä asiasta, kun kauppareissun jälkeen heittäydyin sängylle päivälevolle ja otin viereeni salmiakkirasian. En ehtinyt edes huokaista, ennenkuin aski oli jo Adjan kitusissa ja neiti sitä tyytyväisenä askarteli. Toki se luopui siitä ihan nätisti heti kun pyysin.

Melkoisia askartelijoita nuo molemmat tytöt tuntuvat olevan, eikä kummaltakaan tuo himo kaiken pienen näpertelyyn ole vuosien mittaa miksikään muuttunut. On oikeastaan aivan sama mikä sopivan kokoinen pieni asia, esine tai tavara on niiden ulottuviin unohtunut, niin askartelu on väistämätöntä. Hyvin onnellisena Adjakin tuon salmiakkirasian suuhunsa otti, olihan se juuri sopivan kotoinen.

Vuosien mittaa on tullut siivoiltua mitä ihmeellisimpiä askartelujen jälkiä, ja hyvin luottavaisia tytöt ovat aina sen suhteen, että jokaisesta kauppakassista löytyy niille jotain askarreltavaa. Ellen minä sitä hoksaa neideille  antaa, niin hyvin omatoimisesti ne käyvät pussit itse läpi ja ottavat sieltä mukaansa mieleisensä roippeet. 

Eräänkin kerran pitkän työpäivän jälkeen tulin kotiin ja jätin ajattelemattomasti kassin keskelle lattiaa ja siirryin keittiöön. Eipä aikakaan kun Adja ilmestyi iloisena alakertaan pienen pahvilaatikon kanssa ja alkoi askarrella sen kimpussa. Siinä laatikossa ei ollut enempää tai vähempää, kun Zeuksen silmiin tarkoitettuja yksittäispakattuja silmien kostutustippoja. Otin laatikon parempaan talteen ja kiiruhdin yläkertaan pahat aavitukset mielessä. 

Etna oli ollut Adjaa ovelampi, eikä sen puoleen ollut tyytynyt edes yhteen laatikkoon. Sillä oli näitä laatikoita kaksi, jotka se oli osannut avata hyvin varovasti ja huolellisesti. Yhtä huolellisesti se oli osannut ottaa laatikosta levyllisen näitä pipettejä ja purrut jokaisesta pipetistä pään rikki. Olipa se onnistunut jopa irroittelemaan osan pipeteistä toisistaankin. Hyvin tyytyväisenä se minulle heilautteli häntäänsä ja esitteli ylpeänä aikaan saannostaan. Hieman hämmentyneeltä se vaikutti kun keräsin kaikki askartelutarpeet sen  ulottumattomiin ja laskin juuri hukkaan heitettyjä euroja. 

Vessapaperirullat ovat yksi Etnan vastustamaton mieliteko. Ei jää yhteen eikä kahteen kertaan kun kotiin tullessani olen löytänyt sängyltäni aivan viimeistä palaa myöten silputun vessapaperirullan, olipa kertaalleen itseensä hyvin tyytyväinen neiti jopa piilotellut näitä silppuja jopa tyynyn ja peitonkin alle. No mikäs siinä, olipahan ainakin koiralla riittänyt tekemistä hetkeksi aikaa. 

Adja ei ole vielä oppinut näitä askartelujen hienouksia ja pieniä salaisuuksia. Se on kaikesta askartelusta niin innoissaan, että tulee heti esittelemään minulle mitä sillä kertaa on keksinyt. Etna sentään osaa olla hieman salamyhkäisempi, se useimmiten häviää paikalta hyvin hienovaraisesti väistyen takavasemmalle. Meneepä se vielä useimmiten häkkiinkin piiloon ja pysyttelee poissa katseen ulottuvista, kunnes sen hetkinen näpertely on ohi. 

Enpä minä juuri tuosta askartelusta ole niin piitannut, ja vaikka välillä on harmittanutkin niin eihän se ole koiran syy jos sen ulottuville jättää jotain sellaista, mikä sitä nyt sitten vain sattuu kiehtomaan. Eikä sitä kovin vihainen voi olla, kun neidit ovat aina niin kovin tyytyväisiä aikaansaannoksiinsa. Eivätkä ne ole mitään kovinkaan arvokkaita asioita tuhonneet, ainakaan niin, että olisivat jääneet siitä kiinni.

Hyvin ne pääsääntöisesti kuitenkin onneksi tyytyvät niihin askarreltaviin, jotka ihan oikeasti on tarkoitettu niitä varten ja Etna lienee se jolla näpertelyn tarve on kaikista suurin. Se ilmenee siinäkin kun silloin tällöin annan koirille aktivointileluina maitopurkit tai vastaavat joiden sisään on laitettu namipaloja. Etna saa herkut aina ensimmäisenä, se muitta mutkitta repii kappaleen välittömästi riekaleiksi ja syö herkut parempiin suihin. Zeuksella ja Adjalla, jotka ovat Etnaa huomattavasti hienovaraisempi kestää hieman kauemmin, mutta Etna ei suinkaan ole toimettomana sen aikaa. Kun herkut on syöty sen sisäinen askartelija astuu esiin ja hyvin päättäväisesti se silppuaa koko maitopurkin aivan pieneksi silpuksi, viimeistä palaa myöten. Samoin se tekee Zeuksen ja Adjan purkkien riekaleille, joihin edellä mainitut ovat jo menettäneet kaiken mielenkiintonsa. 

Voisin melkein väittää, että Etna olisi yhtä onnellinen ja jaksaisi askarrella maitopurkin kimpussa, vaikkei sen sisällä olisi ainoatakaan nappulaa. Niin paljon se kaikesta nakertelusta pitää.