Niinhän siinä kävi että kevätlenkkien huolettomuus sai lopun aikalailla viikon päivät sitten, kun olin lenkillä kolmen kääpiön kanssa ihan niinkuin miljoona kertaa aikaisemminkin.  Mielessäni mietin sitä, miten pitäisi tehdä blogiteksti flexien käytön hyvistä ja huonoista puolista. Meillä kun niitä tulee käytettyä lähes päivittäin koko laumalla.  Siinä sitten ajatuksiin vaipuneena kävelin kevyenliikenteen väylää pitkin koirat flexeissä ja huomasin miettiväni, että kohta käännytään metsäautotielle, jonka olin nimennyt käärmetieksi. Syynä tähän on se, että siellä useampaan kertaan olen käärmeitä nähnyt, kertaalleen jopa kaksi samalla lenkillä. Päivä oli ollut hyvin aurinkoinen ja lämmin ja tästä syystä  pohdiskelin siinä sitten mielessäni sitä, että kuinka monta käärmettä tulee tällä kertaa vastaan.

Oikeastaan juuri samalla hetkellä Adja jähmettyi liikkumattomaksi paikoilleen. Se on Adjalle  hyvin tyypillistä käyttäytymistä lenkillä tai luonnossa liikkuessa, kun  se näkee  mielestään jotain epämääräistä tai arveluttavaa. Tai esimerkiksi huomaa postilaatikon, joka edellisellä ohikulkumatkalla on jäänyt havaitsematta. Siispä ensimmäiseksi lähdin katseellani hakemaan sitä, mitä pelottavaa se oli tällä kertaa ympäristöstään havainnut. Ei mennyt muutamaa sekuntia kauempaa kun havaitsin saman kuin Adja. Kävelytien reunassa, auringon lämmittämällä soralla makasi arviolta karvan verran vajaa 50 cm pitkä kyykäärme.

Sain koirat nopeasti käskytettyä luokse ja vaikka sydän oli varmasti saamassa pian halvauksen  yhtäkkisestä ylikuormittumisesta, ensimmäinen ajatus sen jälkeen kun koirat olivat käärmeen ulottumattomissa oli se, että siitä täytyi saada kuva.Liekö syy tällaiseen älyttömyyteen ollut se, että koulutusliivin taskussa oleskeli uusi, varsin älykäs ja yli oman älyn käyvä puhelin.

Astuessani askeleen lähemmäksi käärmettä joka oli jähmettynyt yhtä liikkumattomaksi kuin koirat, päätti se siirtyä hieman syrjempään. Sain napattua kuvan, josta hyvällä tahdolla saattaa sanoa löytävänsä kyseisen käärmeen. Olisin kuitenkin halunnut paremman kuvan  joten astuin jälleen yhden askeleen lähemmäksi. Tästä suivaantuneena ei tarvittu käärmeeltä kuin yksi nopea liikahdus ja se pääsi aluskasvillisuuden tarjoamaan suojaan.

Kun käärme oli mennyt menojaan, Adja kävi nuuskaisemassa paikkaa jossa käärme oli paistatellut päivää. Niin paljon sitä kuitenkin hirvitti, että pysyäkseen samalla mahdollisimman kaukana, joutui se kurkottamaan kaulaansa niin pitkälle, että tuiskahti melkein nenälleen. Hirmuisen tuhahduksen käärmeen haju sai aikaiseksi ja Adja päätti siirtyä varmuuden vuoksi entistä kauemmaksi.

Vaikka käärmeitä on tullut kohdattuakin moneen kertaan ja toisinaan ne on tullut havaittua vasta siinä vaiheessa, kun koirat ovat jo juosseet niiden yli, ei niihin varmasti totu koskaan. Ihan niin kuin aikaisemminkin, tälläkin kerralla sydämen syke hyppäsi ihan pilviin heti käärmeen havaitsemisen jälkeen ja vaikkei tämä tilanne millään lailla ollut edes uhkaava tilanne, niin kyllä se pysäytti.
Loppu lenkki menikin sitten siinä kun allekirjoittanut säpsähteli jokaista kahahdusta, ja säikähteli tiellä ja polkujen varsilla olevia oksia, käärmeitä ei kuitenkaan enää näkynyt, meidän kaikkien onneksi :)