Geokätkeilyä ja suojelusenkeleitä

Jälleen vierähti pieni tovi töiden jälkeen uuden harrastuksen parissa. Tänään oli siinä mielessä poikkeuksellinen päivä töissä, että sain ihan itse valita mihin aikaan menen ja kuinka kauan siellä aikaani kulutan.. No pitkälle iltapäiväänhän se lähtö sitten meni ja sain useamman tunnin töissä aikaani kulumaan. Siinäkin mielessä päivä oli poikkeuksellinen, että otin koirat töihin mukaan. Näihin töihin, joita tällä hetkellä teen, en yleensä pysty koskaan ottamaan koiria mukaan, mutta tänään se onnistui.

Työpäivän jälkeen lähdimme kotimatkan ohella etsimään yhtä geokätköä. Loppu tulos oli sama, kuin eilenkin moneen kertaan. Kätkö kyllä löytyy aina lopulta, mutta vaikka sinne veisi suora, tai vähän mutkittelevakin polku, me saavumme kätköllä aina pahimman ryteikön kautta.

Tämän päiväinen kätkökin siis löytyi, kun olin aikani pyörinyt paikoillaan ympyrää tietäen, että tässä jossain sen pitäisi olla, kunhan vain vielä silmä löytäisi oikean kohteen.

Eilen illalla vierähti iltalenkin ja geokätkeilyn merkeissä yli neljätuntia luonnon helmassa, mikäs sen mukavampaa. Olen totisesti innostunut tästä uudesta harrastuksesta, kiitos vain erään ystäväni, jonka jalan jäljissä kuljin muutaman päivän. Lauantaina löysimme hänen kanssaan kaksi kätköä, edellisessä postauksessa mainitun mustikka reissun yhteydessä. Sunnuntai päiväkin vierähti osittain geokätkeilyn merkeissä, löysimme yhden kätkön Vesilahdesta, yhden Lempäälästä ja kolme kätköä Tampereen keskustan alueelta. Sunnuntaina tosin koirat jäivät matkasta pois, sillä ne olisivat muuten joutuneet viettämään liian pitkiä aikoja kuumassa autossa.

Eilisen illan aikana löysin monta uutta lenkkipolkua, joiden olemassa olosta minä en tiennyt mitään, enkä tietäisi vieläkään, ilman geokätkeilyä. Koirat kulkevat mukana melko näppärästi, joskin pahimmista ryteiköistä ne eivät juurikaan piittaa. Silloin ne yleensä kulkevatkin irti ja pääsevät näin ollen etsimään itselleen parhaimmat reitit. Eilisen illan ilo meinasi päättyä melko karmealla tavalla. Onneksi, meillä kulki kuitenkin suojelusenkeli matkassa, ja selvisimme pelkällä säikähdyksellä ja melkoisella opetuksella.

Olimme jo suuntaamassa kotiin päin kovaa kyytiä. Koirista oli aistittavissa jo pientä uupumista, olimmehan rämpineet osan ajasta ihan umpimetsässä, poluttomassa sellaisessa. Itselläni oli kiire, hämärä oli hiljalleen laskeutumassa ja kylä hiljentymässä yön viettoon. Minulla oli kanien iltahoito vielä suorittamatta ja kotiinkin halusin ennen pimeän tuloa. Tarkoitus oli ylittää junarata kohdasta, josta vei polku radan yli, kyseessä ei siis ollut mikään virallinen ylikulku paikka. Alikulkuun ei olisi ollut pitkä matka, mutta olisi se kuitenkin viivästyttänyt kotiin pääsyä kymmenellä minuutilla. Sopivasti tavarajuna puksutteli menemään ohi, seisoskelin ojan pohjalla omaa vuoroani odotellen, syvissä mietteissä, niin kuin tavallista. Ajatukseni juoksu on useimmiten niin hengästyttävä ja ihmeellinen, etten meinaa aina itsekään pysyä sen perässä. Huomasin kaipaavani Usan junia, niitä jotka etenevät melko rauhalliseen tahtiin, soittaen torvea aina moneen kertaan lähestyessään tasoristeyksiä. Tämän junan torvi ei soinut, minun korvani kuitenkin soivat. Melkoista meteliä tuollainen tavarajuna pitää, ainakin kun seisoo muutaman metrin päässä.

Kun junan viimeinen vaunu vilahti ohi, ampaisin matkaan, ojan reunat kasvoivat tiheää pusikkoa, enkä nähnyt radalle, ainakaan riittävän ajoissa. Olin juuri saavuttamassa kiskot, kun kompastuin koiran naruun, samaan aikaan kun näin, miten veturin valot loistivat vain muutaman metrin päässä minusta ja kohdasta, johon olisin juuri silloin astunut, ellei kompurointia olisi tapahtunut.

En oikeastaan ehtinyt edes säikähtää, ennen kuin olin turvallisen välimatkan päähän junasta, jonka vaunut jo siinä vaiheessa vilahtelivat ohitseni. Sitten syke hiljalleen alkoi nousta, mietin sitä, että mitä jos en olisikaan kompastunut koiran naruun, mitä jos koirat olisivatkin olleet tällä kertaa flekseissä ja innoissaan juosseet edelläni, mitä jos...

Hämmästelin sitäkin, miten ihminen voi olla niin tyhmä ja ajattelematon, rynnätä nyt suoraan radalle, varmistamatta että onko juna tulossa. "Mutta kun juurihan se oli mennyt ohi." Tämä toinen juna kuitenkin saapui toisesta suunnasta, ja koskapa edellisen junan viimeinen vaunu oli juuri kolistellut ohitseni, en erottanut tämän lähestyvän junan ääniä, koko ajan loittonevan junan äänistä.

Siispä, taisin eilen illalla käydä lähempänä kuolemaa kuin koskaan aikaisemmin. Monenlaisia läheltä piti tilanteita on kyllä sattunut aikaisemminkin, olenpa jopa lapsena viettänyt aikaani juurikin tuolla samalla junaradalla leikkien leikkejä joiden jännittävin kohta liittyi aina lähestyviin juniin. Mutta että niin lähellä, että muutaman metrin päässä kuolemasta, vieläpä kaikkien koirien kanssa.

Se kiire kotiin olisi loppunut lyhyeen, oikeastaan kaikki olisi loppunut siihen kiireeseen.

Minä ainakin haluan uskoa siihen, että ei elämä jatku ainoastaan siitä syystä, että kompastuin koiran talutushihnaan. Jos koskaan, niin nyt uskon entistä lujemmin siihen, että jokaisen meidän vierellämme kulkee suojelusenkeli.