lauantai 1. elokuuta 2015

Kotiuduttu viime tiistaina.

Koirathan ne ei ensialkuun meinanneet uskoa silmiään, kirsut vain värisivät, ja silmät tuijottivat kuin näkyjä nähden, Etna epäluuloisen näköisenä, kunnes häntä alkoi varovasti heilua. Ja sittenhän se tuli, totaalisekoaminen, koirilla siis :) Siinä sitä sitten ihmeteltiin, koirat kiljuivat ja huusivat kilpaa ja minä yritin olla niin kuin en olisikaan. Ulkona käytiin ja jotain pientä hommailtiin, tarkoitus oli ottaa lyhyet unet, että jaksaa sitten olla iltaan asti pystyssä. Toisin kävin, aamupäivällä menin nukkumaan, illalla seitsemältä heräsin.

Keskiviikkona käytiin aamulenkillä, lähdimme tietysti pellon poikki, niin kuin monesti ennenkin. Minä onneton vain unohdin ottaa allergialääkkeet ja kotiin palasin silmät ja nenä vuotaen. Eipä ne nuo sateet ole estäneet heinää kukkimasta.

Päivällä piti lähteä töissä käymään, koirat jäivät kiltisti odottelemaan. Kun palasin, näyttivät ne jälleen kerran hyvin epäuskoisilta, että tulit sittenkin.
Olin ikävöinyt suomalaista metsää. Töissä mietin, että mitähän teen, kun pääsen kotiin ja tasapainottelin pitkän lenkin ja melontareissun kesken, mutta sainkin kutsun Toijalaan mustikoita poimimaan ja sinnehän lähdettiin, koko lauman voimin,

Enpä muistanut, kuinka persoja nuo mustikalla ovatkaan. Kilpaahan niiden kanssa sai poimia, koirat kun vetelivät mustikoita parempiin suihin hengästyttävää vauhtia. No sain minä muutaman rasiallisen, ehkäpä puolentoista litran verran.

Usassa olin miettinyt, että ehtiiköhän mustikka-aika mennä ohi, ennen kuin pääsen metsään. Eihän tuo tuo onneksi vaikuta menneen, marjaa riittää metsässä niin paljon kuin sitä vain jaksaisi kerätä. Torstaina ei siis tarvinut töiden jälkeen pohtia, että mitähän sitä oikein tekisi. Metsään kävi jälleen kerran tiemme, tällä kertaa ihan toiseen suuntaan kuin edellisenä päivänä ja kauas syrjään, missä muita liikkujoita ei pitäisi tulla vastaan.

Olin itsekäs, otin lain omiin käsiini ja päästin koirat irti. Eiväthän nuo kauaksi menneet, siinä muutaman metrin säteellä ympärilläni söivät mustikoita taas sen minkä kerkesivät. Kovaa kilpailua me kävimme parhaista puskista, välillä jouduin hätistelemään vähän kauemmiksi ahneimpia, että minullekin jäisi jotain. Liekö kolmisen tuntia marjoja poimittu, kun koirien käytös hieman muuttui. Ei jäänyt epäselväksi se, että metsässä liikku jokin muukin, pelottava. Koirien käytöstä seuratessani oma sykekkin rupesi nousemaan. Mitään ei vain näkynyt, aloin hiljalleen hyräilemään ääneen, taisinpa ihan laulaakin.

"Metsä on täynnänsä mustikkaa,
Ollikin marjaan nyt mennä saa.
Polku kun kauemmaks kulkeutuu, 
Ollilla mustuvat sormet ja suu.

Mur-muri-mur, kuka saapukaan?
Pörröinen turkki on harteillaan.
Voi kuinka suuri tuo koira on vaan, 
hauskaa, kun seuraksi sen minä saan.

Katsopa, hauva nyt koppaankin
litran jo poimin tai runsaammin. 
Hei, älä kaikkia marjoja syö,
äidille vien ne on tärkeä työ.

Metsään kun äiti nyt kiiruhtaa,
karhun hän huomaa ja huudahtaa.
Nalle jo tiehensä viilettää,
päättynyt on marjamatkakin tää."

Sitä mikä tai kuka metsässä liikkui, en saanut tietää. Eikä oikeastaan mieleen tullut lähteä sitä tarkistamaan. Kun koirat hiljalleen reuntoutuivat keräsin kamppeet kasaan ja lähdin hiljaksiin kulkemaan takaisin autolle päin. Matkan varrelta keräsin mustikoita vielä sen minkä polun ympäriltä sain kerättyä.

Perjantai-illan lenkkikin muuttui mustikkaretkeksi. En tosin ollut ottanut koulutusliivin taskuun kun vain muutaman pienen rasian, mutta pitihän ne sitten täyttää ja lauantain suunitelmatkin kirkastuivat perjantai-iltana. Metsään oltaisiin taas menossa.

Ja niinhän sitä mentiin, tällä kertaa koirien ja muutaman ystävän kanssa. Tarkoituksena käydä hakemassa muutama geokätkö ja poimia siinä samalla sitten vähän mustikoita. Toisin kävi, sormet työskentelivät vikkelään ja noukittavia, isoja marjoja oli niin paljon, että kätköjen löytäminen jäi toissijaiseksi. Löytyi mustikkaa, metsämansikkaa ja villivadelmaa. Koirillekin maistui ja minulla täyttyi taas kauppakassillinen rasioita. Tällä kertaa saimme aikaa kulumaan metsässä yli viisi tuntia. Emme arvanneet, että mitä pidemmälle kuljimme toista geokätköä hakemaan, sen suuremmaksi kasvoivat marjat ja ahneus.

Emmepä tainneet sitäkään aavistaa, että jälkimmäisen geokätkön löytäminen tuottaisi pientä hankaluutta. Jouduimme rämpimään ja selvittämään tiemme melkoisen pusikoituneen hakkuuaukean läpi. Loppumatkasta jouduin nappaamaan Adjan kainaloon, se kun rupesi ontumaan toista takastaan. Mitään varsinaista vikaa en siitä löytänyt, vaikka moneen kertaan yritin tassua tutkailla. Kertaalleen kaaduimme varsin makoisasti mätkähtäen sopivasti kivien väliin. Yritinpä pyörähtää vielä niin, ettei Adja vain kolahtaisi mihinkään, sain sen jotenkin kovaa vauhtia jo kallistuessani vaihdettua vieläpä kainalosta toiseen, niin että sain vapaalla kädellä otettua vähän vastaan. Toinen käsi olikin sitten tosi varattu, kun kainalossa oli yksi kääpiöpinseri ja sen lisäksi muovipussissa rasioissa useampi litra mustikkaa ja muita marjoja. Olo oli kuin hidastetussa elokuvassa ja hidastukesta oli kyllä hyöytyä, kumpikaan meistä ei satuttanut itseään, ei koira, eikä minä.

Koirat kulkivat irti, tietenkin. Sen verran vaikeakulkuista oli maasto, etten kytkettujen koirien kanssa olisi päässyt etenemään yhtään. Vaikeakulkuista ja haastavaa, koirat joutuivat totisesti tekemään töitä sen eteen, että löysivät itselleen sopivat reitit ja pysyivät mukana. Kun geokätkön paikka noin niin kuin suunnilleen löytyi, koitin vielä tutkia Adjan tassua lisää. Mitään ei löytynyt.

Koirat olivat uupuneet, petailivat itselleen petejä sammalvuoteelle, heitin koulusliivin maahan ja Zeus käpertyi sen päälle nukkumaan. Sylipotilaalla tuntui olevan vielä virtaa, ja jalkakin kantoi. Vähän se sitä varoi ja nuoleskeli, mutta pystyi kuitenkin tutkimaan ympäristöään. Zeus ja Etna sen sijaan vetivät sikeitä ja minulta löytyi vielä marjanpoiminta intoa. Puolisen litraa sain vielä kerättyä sillä välin kun geokätkö löytyi.

Geokätkö löytyi, mutta me olimme hukassa, ainakin tyttöjen mielestä. Ajatus saman hakkuuaukean läpi tarpomisesta ei houkutellut ketään, siispä vaihtoehtoinen reitti piti selvittää ja löytyihän se lopulta. Sitten ei auttanut muu, kuin tarpoa eteenpäin. Adjakin kulki jo omin avuin, nurin meistä kaksijalkaisista kävi jokainen vuorotellen, liekö kahteenkin kertaan kaikki. Ihmeesti sitä vain varjeltui ilman vaurioita ja Adjankin jalka kantoi hyvin.

Muutamaan kertaan tytöt anelivat ilmaiskyytejä, vaan saivat tyytyä kävelemään itse, minulla riitti kannettavaa muutenkin. Kyllä autossa uni maistui koirille, juuri ennen kuin starttasin, piti vielä varmistaa takapenkillä istuvalta, että onhan ne kaikki kolme koiraa kyydissä. Eipä meinannut ensialkuun kolmea löytyä, kun pappakoira oli kömpinyt viltin alle piiloon nukkumaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti