Tuskan hikeä ja kyyneleitä

Olin jo varmaan muutaman viikon ajan ajatellut, että pitäisi lähteä melontaretkelle vielä ainakin kertaalleen, ennen kuin vedet alkavat liiaksi viilenemään. En kuitenkaan halunnut lähteä auringon paahteessa, koskapa en niin tuosta auringosta piittaa. 

Onhan se kieltämättä ihanaa nähdä aurinko ensimmäistä kertaa kevättalvella, kummasti se vain saa  ihmeitä aikaan. Ihmiset, minutkin aivan uudella tavalla eloon, ikäänkuin heräämään henkiin uudelleen pitkän talven jälkeen. 

Eikä kevätkään oikeastaan tunnu keväältä ilman aurinkoa. Mutta kesä, voihan kesä sentään. 

Jos minä voisin kesään ja aurinkoon jotenkin vaikuttaa, nauttisin auringon nousuista, (valehtelen, oikeasti nukkuisin kuin pieni porsas) ja -laskuista. Muun ajan voisikin sitten olla pilvipoutaa. Viimeiset päivät Usa:ssa odotin Suomeen pääsyä,

 yksi syy siihen oli se, että siellä, eli täällä satoi vettä joka päivä. Ajatelkaa, joka päivä, taivaan täydeltä. Voiko sen ihanampaa ollakaan, kun ei  kysytä kääpiöpinsereiltä.

Siispä päästyäni Suomeen odotin, sadetta. Katselin taivaalle kerääntyineitä pilviä kaihoisasti ja odotin.
Turhaan.

Puolinaisena vitsinä taisin todeta meidän tuoneen kesän Suomeen tullessamme. Voi sitä piinaa,

 joka aamu herätessäni katsoin ikkunasta ulos ja

 mitä näinkään. Auringon. Niinäkin päivinä, jolloin luulin voivani huokaista helpotuksesta, huokaisin turhaan. Sieltä se aina ilmaantui, ennemmin tai myöhemmin, ja poltti nahkani.

Ei siis ihme, että viime keskiviikkona nousin iloisena ylös, miltei tanssahtelin koirien kanssa lenkille. Syy moiseen oli koko taivaan kannen peittävä harmaa pilvimassa.

Suunnitelmat rullasivat, mietin ampaisisinko järvelle samantien. Työt kuitenkin kutsuivat. Sitten oli iltamenoa, iltavuoroa ja aamuvuoroa. Ei auttanut kuin odotella.

Ihanaa, harmaata, vesisadetta ja sitten kuin taikaiskusta, muutaa tuntia ennen lähtöä pilvipeite hajosi ja aurinko ilmestyi näkyviin. Meinasin perua koko reissun, niin tuulella käyvä kun olenkin, tympäisi niin maan perusteellisesti.

Pakatessakin meinasi hermo kiristää, en löytänyt etsimääni ja välillä piti ampaista kaupassakin käymään, uudelleen samalle päivälle, samaa reissua ajatellen. Olin lukinnut koirat yläkertaan, sillä tiesin, etten juuri sillä hetkellä kestäisi jaloissa pyöriviä kääpiöitä, ainakaan hermostumatta niille.

Lopulta kaikki alkoi näyttää valmiilta, lukitsin oven perässäni päättäen, että sitä mitä ei ole mukana, sitä ei sitten varmasti tarvitakaan.

Vähän hirvitti lähteä täyteen pakattua kanoottia rantaan lykkäämään, tai vetohommiahan nuo lähinnä taisivat olla. Kumman kevyesti se kuitenkin lähti liikkeelle ja asfaltillakin päästiin sujuvasti eteenpäin.

Kerrankin olin onnistunut pakkaamaan kanootin niin, että se pysyi tasapainoissa, eikä hankalaoittanut matkan tekoa, muuten kuin vain olemalla olemassa.

Hieman kai tuo ihmetystä ja hämmästystä aiheutti, kun kävelytiellä karavaanini kanssa vaelsin eteenpäin. Harva kai se koirien ohella harrastaa kanootin ulkoilutusta, ainakaan pitkin kylänraittia kävelytiellä.

Rannalla järjestin kuorman kanoottiin hieman paremmin, liivitin koirat ja valmistauduin lähtöön. Kummasti kaikki se stressi ja pahamieli unohtuu viimeistään siinä vaiheessa kun kanootin työntää vesille työntää ja koirat hakevat omat paikkansa ja asettuvat aloilleen.

Hieman oli tuulista ja moottoriveneiden aiheuttamat aallot meinasivat hieman keinuttaa kallista lastia kantavaa kanootita, vaan eteenpäin päästiin, eikä ollut kiire mihinkään. Moottoriveneiden jälkeen laskeutui hiljaisuus ja rauha.

Moneen kertaan meidän melontareissujen yhteydessä ohitetun mökin pihassa samat ihmiset laskivat taas koirien päitä kanootissa, niinkuin tuntuvat joka kerran tekevän. Heidän ilokseen koirat nousivat kaikki kanootin laitaa vasten seisomaan, ja he tulivat jälleen samaan loppu tulokseen.. Kolme koiraa keinutti kanoottia mukavasti :)

Ajatuksenani oli majoittua saareen, jolle en aikaisemmin ollut majoittunut. No se ajatus muuttui siinä samalla, kun meloin saarta ympäri ja totesin, että rantautuminen saarelle olisi ehkä jotenkuten vielä onnistunut, mutta en olisi saanut kanoottia vedettyä kokonaan kuivalle maalle mitenkään.

Koirat odottivat jo malttamattomina rantautumista, joten siirryimme seuraavaan suunnitelmaan ja rantauduimme viereisen saaren hiekkarannoille.

Haeskelin sopivaa paikkaa teltalle, ja kun se löytyi, ruokin koirat niin kuin monesti ennenkin heittelemällä nappulat siihen lähiympäristöön avoimelle paikalle. Koirat saivat tehdä hieman töitä ruokansa eteen samalla kun minä pystytin, ei viiden vaan tuhansien tähtien ja kuutamon hotellimajoituista.

Ajatuksena oli saada majoitus pystyyn ennen hämärän laskeutuimista ja nautistella sitten erikoisherkuista nuotion äärellä. Toisin kuitenkin kävi.

Majoituksessa ei ollut mitään vikaa, hämäräkin laskeutui odotusten mukaisesti. Olin sopivasti ehtinyt lenkittää koiratkin ja hyödyntänyt vanhaa käymälää, lähes esihistoriallisilta ajoilta.

Minulla on taipumusta olla hieman tunneherkkä ihminen, vuosien, vanhenemisen ja aikuisuuden myötä tämä ominaisuus on hieman tasaantunut ja vuoristoratakin loppuaan kohden muuttunut possujunaksi. Toisinaan possujunan tasaiseen taipaleeseen mahtuu kuitenkin myös yllätyksiä.

Kuten jo edellä mainitsin, niin melko äkäisenä pakkailin kotipihassa kuormaa kanoottiin, ja lähtiessäni ajattelin, että sitä mitä ei ole matkassa, ei myöskään tarvita. Totinen fakta on kuitenkin se, että jos polttopuiden ohella matkaan olisi sattunut kirves ja puukko, tai edes jompikumpi näistä, olisi tulen teko helpottunut huomattavasti. No siinä vaiheessa kun totesin, ettei mukana ollut myöskään purkinavaajaa, eikä säilyketölkin avaamisesta ollut mitään toiveita, päätin lopettaa yrittämisen. Tulet jäivät siltä illalta ja yöltä näkemättä, niin kuin taivaan tuletkin.

Illalla ehdimme ihailla hieman kuutamoa, nauttia kauniista ja hiljaisesta illasta ja kömpiä sitten tyytyväisinä telttaan nukkumaan, tietämättä sitä, että mitä kauneimmat taivaan tulet loimusivat sinä yönä tuon järven yläpuolella.

Illalla nukkumaan mennessä olin tarkoituksellisesti sulkenut puhelimen sillä ajatuksella, että nukun siihen asti kun unta riittää ja mietin heräämistä sitten sen jälkeen. Koirat hakivat teltassa nukkumapaikkojaan, ja vaihtelivat niitä yön mittaa useampaan kertaan. Melko katkonaiset olivat yö unet, mutta riittivät kuitenkin pitkälle aamupäivän puolelle, liekö katkonaisuuteen vaikuttanut moneen kertaan makuupussiin ja sieltä pois kömpineet koirat.

Yön pimeinä tunteina koirat heräsivät myös hetkellisesti murisemaan ja haukahtelemaan. Päätin tyytyä vain rauhoittamaan koirat ja jatkamaan unia. Oli ihanan rentouttavaa kuunnella sateen ropinaan teltan kattoon, pahimmalta sateelta olimme osittain suojassa, sillä olin pystyttänyt teltan ison kuusen suojiin. Onni sinänsä, että samainen kuusi suojasi myöskin aamuauringon säteiltä, eikä aamupäivän aurinkokaan liikaa häirinnyt.

Aamulenkin koirat saivat samalla kun talsin kohti vanhaa seurakunnan leirikeskusta, jonka toiminta päättyi päärakennuksen paloon. Kovasti kiinostavia hajuja tuntui löytyvän saarelta, ja nuotiopaikat koirat kävivät tutkimassa erityisen tarkasti. Muistissa oli kuitenkin yksi edellis kesän melontareissuista joka päättyi varmuuden vuoksi Etnan oksennuttamiseen heti kotona, joten vahdin tarkasti etteivät koirat päässeet saarelta mitään sopimatonta syömään.

Koirien ruokinta tapahtui jälleen samaan tyyliin kuin illalla ja sillä välin kun koirat nauttivat aamiaistaan, minä tyhjensin teltan ja jätin sen
vähäksi aikaa tuulettumaan. Laitoin omankin aamupalani kypsymään, mikä onnistui kiitos retkikeittimen olemassa olon.

Olin jo aamuyöstä kuunnellut tuulta, eikä tilanne kovin riemastuttavalta näyttänyt näin aamupäivälläkään. Petollisen tyyneltä näytti vesi niemen nokasta eteen päin katsellessa, totuus oli kuitenkin toinen heti selän takana. Tuuli puhalsi puuskittain ja aallokko ei juurikaan houkutellut lähtemään yrittämistä siihen suuntaan, paha vain, että kotiin päin oli tarkoitus suunnata.

Kiirettä ei varsinaisesti ollut, ruoan kypsyttyä nautiskelin sen kaikessa rauhassa, hymyilin seuraillessani herhiläistä, joka haikaili tarjous irtokarkkieni perään. Koiratkin tuntuivat nauttivan petollisen kauniista päivästä, auringon lämmittämästä rantahiekasta, rauhasta ja hiljaisuudesta. Pakkailin hiljaksiin kanoottia, kiersin vielä leiriytymis alueen ja koitin katsoa, että se jäi siistiksi. Koirat kerkesivät moneen kertaan kanottiin ja sieltä pois, lähtöä odotellessa.

Jos olisin tiennyt millainen kotiin paluu meitä odottaa, olisin istunut alas vielä hetkeksi ja yrittänyt ehkä vielä kovemmin rantautua toiseen suuntaan.

Varma lähdön merkki koirille oli se, kun pelastusliivit puettiin päälle, työnsin kanootin vesille, istuin alas ja päätinkin palata rantaan samantien. Mikälie ajatus katkos sitten olikaan tapahtunut, vai olinko ajatellut ollenkaan kanoottia kuormatessani, en tiedä. Joka tapauksessa, kuormasin sen kertaalleen vielä uudelleen, niin että enemmän painoa oli keulan sijaan perässä.

Sitten uusi yritys, niemen ja saaren suojassa oleva järven lahti oli petollisen tyyni, sen sain huomata heti kun yritin meloa niemen nokan toiselle puolelle, mukamas saaren suojaan turvaten. Ihan käsittämättömällä voimalla tuuli tarttui kanoottiin kiinni ja vei meidät mennessään, kauas kohti järven selkää ennen kuin ehdin tehdä juuri yhtään mitään.

Päätin lähteä yrittämään toisesta suunnasta, kotirantaan oli "pitkä" matka, eikä ajatus melomisesta sivutuulessa ja vastatuulessa houkutellut yhtään. Päätin lähteä hieman oikomaan, jolloin meloen edessä olisi paljon lyhyempi matka, mutta autokyydin kanssa sitten huomattavasti pidempi. Pitkän saaren suojissa sain meloa melko rauhassa, tosin tuuli puhalsi takaa päin sen verran voimakkaasti, ettei oikeastaan tarvinut tehdä juuri muuta, kuin pitää kanootti oikeassa linjassa.

Saaren toisessa päässä totuus alkoi valjeta, jos niemen nokan toisella puolella ainoa haaste oli ollut tuulen voimakkuus, täällä tuuli puhalsi entistä voimakkaammin ja aallon korkeus riitti lyömään yli kanootin. En uskaltanut lähteä yrittämään tuon pienen järven selän ylittämistä eteenkään kun olin vain hetkeä aikaisemmin joutunut hyppäämään kanootin kyydistä, kun aallot yrittivät paiskata meitä vasten rantakiviä. Melkoisen kovaa sain koirille karjaista käskyn pysyä paikoillaan, kun yritin kanoottia ohjata takaisin saaren toiselle puolelle ja huokaisin sitten helpotuksesta.

Eipä siinä auttanut kun kahdesta pahasta valita se, minkä oletti vähemmän pahaksi, ja näin ollen lähteä melomaan kohti kotia. Ja meloahan siinä saikin, ittensä aivan täydellisen uupumuksen partaalle ja fyysisesti aivan lähelle loppua. Ikinä ennen ei ole meloessa tuntunut siltä, että vaikka kuinka meloo, kanootti vain pysyy paikoillaan. Isolla järven selällä tuuli vei meitä välillä miten sattui, koko ajan toivoin, että jostain ilmestyisi pelastava enkeli, joku joka huomaisi meidän hädän ja minun uupumukseni. Sen miten jouduin jokaista melon vetoa ajatellemaan, vielä tämä, jos vielä tuo seuraava.

En ole ikinä juossut, saati sitten hiihtänyt tervassa, en tiedä millaista se on.. mutta tämä oli ehkä jotain sellaista. Lihakset täristen jatkoin melomista, vaikka tuntui, ettei siitä ole mitään apua. Katselin aaltojen vaahtopäitä, sitä miten tyrskyt välillä löivät yli kanootin. Tuuli kävi koko ajan, välillä vain vähän voimakkaammin. Tiesin, että niin epätoivoiselta kuin se tuntuikin, jokainen melan veto vei minua lähemmäksi kotia, sitten taas iski tuulen puuska ja tempaisi kanootin mukaansa. Näin jo mielessäni miten iskeytyisimme vasten saarten kallioita, rantakivikkoa. Pelkäsin miten käy jos kanootti kaatuu siellä järven selällä, eikä kukaan huomaa. Ei ole ketään näkemässä tai kuulemassa, tiedostin myös sen, ettei mukanani ollut koirapilliä, eikä näissä kelluntaliiveissä ollut pilliä lainkaan.

Siellä tuulen tuiverruksessa, kukaan ei olisi kuullut avunhuutojani.

Edellisenä iltana meloessani olin hyräillyt ja lauleskellut mennessäni, nyt vain hoin mielessäni mantraa, "yksi veto vielä, yksi veto vielä, yksi veto vielä.. älä käännä tätä kanoottia, et varmasti käännä tätä kanoottia, yksi veto vielä jne.."

Lopulta saavutin yhden saaren ja pysähdyin siihen hetkeksi hengähtämään. Päätin, että melon seuraavaan laituriin ja nousen siinä maihin, saipa niin sitten tehdä tai ei. Antaisin periksi ja luovuttaisin mieluummin, kuin uuvuttaisin itseni lopullisesti loppu matkan varrella. Koiratkin olivat jo turtuneet matkan tekoon, aikaisemmin ne ravistelivat itseäään joka kerran, kun vesipisaroita satoi niiden päälle, nyt ne eivät jaksaneet enää edes päätänsä nostaa.

Meloin seuraavaan laituriin, hammasta purren, pakottaen kädet jokaiseen melan vetoon, vain huomatakseni, sen mökin pihan olevan täynnä ihmisiä. Mikä lie, kun niin näännyksissä kun olinkin, en voinut sitä näille ihmisille myöntää, en huutanut ja kysynyt, että saisinko rantautua siihen. Jatkoin vain matkaa ja kun työnsin meidät taas liikkeelle, tuuli nappasi kiinni sellaisella voimalla, että huomasin yhtäkkiä olevani taas lähes toisella puolella järveä.

Ei muuta kun hammasta purren ja tuttua mantraa hokien eteenpäin vaan, Sain oikaistua kurssin ja jälleen tuntui siltä kun meloisin paikoillani, enää ei tuntunut hampaiden yhteen pureminenkaan auttavan, kädet tärisivät rasituksesta ja tuntui siltä että olen valmis antamaan periksi. Tiesin kuitenkin, että jos lakkaisin taistelemasta tuulta vastaan, löytäisin meidät ties mistä, ja sitten vasta melottavaa riittäisikin. Taistelustani huolimatta tuuli käänteli kanoottia haluamaansa suuntaan, oikaisin sen taas jatkoin melomista.

Näin jo kotirannan, tiesin, että tyynellä säällä, matka sinne ei kestäisi enää kovin kauaa. Nyt oli takana sellainen tuskien taival, että pidättelin jo itkua ja niinhän siinä kävi, että kun tuuli toiseksi viimeisen kerran tempaisi meidät mukaansa, purskahdin itkuun. Annoin tuulen viedä ja itkin ääneen, kunnes kanootti kuin ihmeen kaupalla pysähtyi.

Lähdin melomaan jälleen, enkä jaksanut enää taistella itkua vasteen, itkien meloin eteenpäin ja koiratkin havahtuivat ihmettelemään, että mitä ihmettä oikein tapahtuu, asiat eivät nyt voi olla hyvin. Meloin ja meloin ja liekö jäljellä ollut enää 50-100 metriä, kun tuuli teki sen taas, taistelin kaikin voimin vastaan, mutta niin vain ajelehdimme jälleen kauemmaksi määränpäästä.

Lopulta tuuli hieman lauhtui ja niin pääsin kyynelet poskilla valuen lopulta melomaan rantaan. Jos joskus on tuntunut siltä, että on aivan kaikkensa antanut, niin se ei silti ole mitään verrattuna tähän. Ehkäpä lähinnä Usassa tapahtunut nousu alhaalta vesiputouksen luota ylös vuoren huipulle, on ollut fyysisesti yhtä rankaan ja ajannut lähelle loppua. Tämän melontareissun tämän päiväinen rupeama meinasi ajaa loppuun myös pääkopan sisäpuolelta, kun yksinkertaisesti usko siihen, että kotirantaan päästään, meinasi loppua aivan kesken. En tiedä, olenko koskaan ollut oikeasti henkisesti ja fyysisesti niin loppu, kun lopulta olin siinä vaiheessa kun kanootti karahti rantahietikkoon...

Ihmeen rauhallisesti koirat nukkuivat villin menon kyydissä, eivät taineet tietää mitään allekirjoittaneen tunnekuohuoista ja taistelusta omaa mieltä, luovuttamista ja luonnonvoimia vastaan.
Liekö sitten hetkellinen luovuttaminen ja periksi antaminen, vai mikä lie antanut lopulta lisää voimia meloa rantaan asti, sillä varmaan viimeisimmät puolitoista tuntia, olin joutunut pakottamaan kädet jokaiseen vetoon. Yleensä olen melontareissuilla koittanut pitää huolta siitä, että siinä säilyy kaiken aikaa se leppoisuus, olen tykännyt siitä, että samalla pystyy ihailemaan ympärillä olevaa luontoa, kuulemaan hiljaisuuden. Meidän melonnat ovat olleet hyvin rauhallisia, mutta tämän kotiinpaluun aikana jokainen melan veto sai koko kropan huutamaan armoa. Pelkäsin, sitä hetkeä, jolloin kädet alkavat vapisemaan kuin tahdoton hyytelö, eikä niistä ole enää mitään hyötyä,näin ei onneksi kuitenkaan käynyt.

Kun katsoo viimeistä kuvaa tuolta melontaretkeltä, ei voisi uskoakaan, millaista taistelua hetki aikaisemmin oli käyty. Niin levollinen on tuo kuvan maisema.
Taitaa mennä hetki, ennen kuin lähden melomaan uudemman kerran, niin mukavaa puuhaa, kuin se yleensä onkin :)