Kyllä osaakin olla harmaata, vielä harmaampaa, pimeää ja sitäkin pimeämpää. Aamu toisensa jälkeen sitä herää katsomaan aina vain harmaampaa maisemaa ja sateen kastelemaa kiiltelevää asfalttia. Voi aamujen kankeutta ja sitä heräämättömyyttä. Ehkä me taidetaan tyttöjen kanssa kuitenkin olla melkoisia prinsessoita, kun ei tuo luihin ja ytimiin asti tunkeutua kylmyys, kalseus ja kosteus oikein meinaa innostaa.. ja ehkäpä pieniä prinsessan geenejä kantaa muassaan myös Zeuksen tyttärenpoika Emra, joka on meillä ollut opettelemassa vähän koirana olemisen taitoa jo muutaman viikon ajan. Ei nimittäin pidä sateesta ja kylmästä sekään, vaan mennä sipsuttelee, niin kuin mikäkin hienohelma, jolla tosin koipi noisee melko koreasti. Zeusta ei haittaa, satoi tai paistoi, olipa sitten kylmää, tai märkää, tai vaikka pikku pakkanenkin.. ei tunnu missään. Herra lähtee aina yhtä hyvillä mielin lenkille, kun kerta mennään. Siinä missä tyttöjä saa likimain kiskoa alkumatkan lenkillä perässä, ei sitä meinaa itse aina pysyä Zeuksen perässä, Emra siinä sitten seilaa puolitiessä, milloin edessä, milloin takana.

Prinsessa Etna on niin aamu-uninen, että minä itsekin jään siinä hyväksi kakkoseksi. Se ei meinaa herätä aikaisina aamuina millään, ja vaikka heräisikin, niin ei sillä ole minkäänlaista mielenkiintoa lähteä ulos, varsinkaan jos on kylmää, märkää, tai mikä pahintaa, niitä molempia yhtä aikaa. Kyllä siinä meinaa oma aamuäreys moneen kertaan nousta potenssiin kymmenen, kun neiti vaan kömpii syvemmälle peittojen alle, eikä korvaansa letkauta sen suhteen, että pitäisi ulos lähteä. Joskus tekisi mieli kokeilla, että kuinka kauan sen superrakko ihan oikeasti kestää, sen pidätyskyky kun tuntuu olevan ihan rajaton. Vaan eipä se rakon terveyden kannalta kovinkaan hyvä koe loppujen lopuksi kuitenkaan taitaisi olla...

Nyt kun hämärän hetket alkavat hiipiä esiin jo iltapäivällä neljän tietämillä, ei lenkeille meinaa päivän valossa ehtiä ollenkaan. Ainakaan jos on päivän töissä. Olemme me kuitenkin onneksi päässeet nauttimaan pitkistä lenkeistä luonnon helmassa myöskin valoisan aikaan, lenkkarit ja sukat märkinä, mutta mitäpä tuosta.

Tuolla tämän tekstin räpellyksen alkupuolella tosiaan ohimennen mainitsin Emran tulleen tänne "mummilaan" vähän opettelemaan koirana olemisen taitoa, ja kovaan kouluun se on joutunut. Jakamattoman huomion keskipisteenä olemaan tottunut herra "minä määrään kaikesta ja omistan kaiken, eikä kukaan edes saisi liikkua ilman minun lupaani, saati sitten katsoa minun omistajaani päin, hänelle puhumisesta nyt puhumattakaan" sai kokea melkoisen kolauksen tänne lauman jatkeeksi tullessaan. Kovin koreana se saapui häntä ylväästä pystyssä ja itsestään aavistuksen verran liikoja luullen, vaan yhdessä hujauksessa se huomasi egonsa kutistuneen pikkuruista palkokasviakin pienemmäksi. Kun nuo muut kääpiöt ja saksanpaimenetkin vähän kovistellen siltä kyselivät, että kuka se oikein luulee olevansa, tuumasi se, ettei tiedä oikein itsekään, vaan lupasi kertoa sitten kun se asia vähän kirkkenee. Eipä se ole sen jälkeen itsestään liikoja huudellut.

Mahansa se veti kuralle heti kättelyssä, meinasi vissiin vähän stressimaha oireilla, vaan se saatiin nopeasti kuntoon ja kummasti rupesi ruokakin maistumaan, kun sai huomata, että jollei syö, niin silloin saa olla nälässä, ja mikä pahinta, jollei syö, niin joku toinen sitten varmasti syö. Nyt se jo istuu nätisti ruokakupin edessä, muun lauman tavoin ja odottaa kärsivällisesti lupaa syödä. Eikä vahdikaan, sitä "syömätöntä ruokaansa", kun ei ole enää mitään vahdittavaa. Ruoka häipyy melkein nopeammin kuin kenenkään toisen kupista, ja näin kun ruoka kerran maistuu, niin olen tuplannut sen annoskoon, jos vaikka saataisin vähän lihaa sen luitten päälle.

Lenkillä nuorimies kulkee pääsääntöisesti hyvin mallikelpoisesti, onhan sille mustuaiset näyttämässä hyvää esimerkkiä. Kohtaamiset toisten koirakoiden kanssa tällä kokoonpanolla ovat sujuneet sitten vähän vaihtelevammin, edelleen meillä toimii parhaiten se tapa, jossa nostan kiroilevan siilin kainaloon ja estän mekaanisesti sen kiroamisen. Tämä tapahtuu yhdellä kädellä, toisella kädellä sitten huolehdin siitä, ettei mustuaisten komppania ylly tekemään mitään typeryyksiä. Näköjään samalla siinä menee kolme kuin kaksikin mustuaista. Ainoastaan kerran jouduin Emraa napauttamaan lenkkarin kärjellä napakasti kylkeen kun molemmat kädet olivat sattuneista syistä erittäin varatut ja nuorimies tuumasi, että yrittää Etnan esimerkin mukaan vähän huudella vieraisiin pöytiin. Ei sitä sattunut, mutta hyvin hämmentynyt ähkäisy siltä pääsi ja remmirähinän esiaste katkesi siihen, ennen kuin ehti kunnolla edes alkaa.

Tuossa reipas viikko, tai puolitoista viikkoa sitten kävin koirien kanssa joukkotarkastuksessa. Onneksi sain yhden vapaaehtoisen käsiparin matkaan, sillä en ollut yhtään varautunut siihen, että joudun täyttelemään itse kaikki kaavakkeet kolmen koiran osalta. Paikan päälle saavuimme hyvissä ajoin ja hyvä niin, koska melkoisen hyvän tovin sain kulutettua yhdeksän virallisen kaavakkeen täyttämisessä. Nuorimies sai jäädä autoon odottelemaan kun tuon oman ryhmärämän kanssa marssin sisään. Alkuun varoittelin muita siitä, että olen tulossa kunnon räkäpäiden kanssa sisään, vaan ihme suuri tapahtui jälleen... paremminhan nuo käyttäytyivät ruskuainen mukaan luettuna, kuin moni muu paikanpäällä ollut koira. Se on se ihmistenilmojen ihme, joka koskee lähinnä Etnaa. Miten se toimiikaan ihmisten ilmoilla niin kuin unelma, niin kuin tuollakin. Kävi vain kaikessa rauhassa lattialle makoilemaan ja tarkkaili ympäristöä ja samassa tilassa olevia muita koiria hyvin ylhäisesti kaikessa aristokraattisuudessaan. Käyttäytyiväthän mustatkin toki mallikelpoisesti, mutta niiltä sitä jotenkin uskaltaa ihan olettaa ja odottaakin. Se ei ole yhtään niin hämmentävää, kuin tuon Etnan erilaisuus. Mitähän mahtoivat ihmiset ajatellakaan, kun olin siitä taas etukäteen mennyt huutelemaan, ei vissiin pitäisi huudella...

Kolmelta koiralta löytyi sydän, eivät siis olleet ihan sydämettömiä. silmät ja polvetkin olivat tallessa, ja jokainen koira sai mukaansa kolme paperilappusta, jotka todistivat niiden terveyden puolesta. Ei löytynyt vian vikaa, ei sitten yhdestäkään.. Ei siis pidä valittaa.

Erityisen iloinen olen Zeuksen silmien osalta, siitä että ne ovat edelleen terveet. Syynä tähän se, että sen emällä todettiin kaihi, kyseisen koiran ollessa vain 5-vuotias. Zeushan on jo reippaasti yli kahdeksan vuotias, joten siltä osin olin hyvin helpottunut, että silmät olivat kunnossa. Eihän se toki vähentänyt iloa näiden tyttöjen terveystuloksista, vaikka kai se päälimmäinen tunne oli kuitenkin helpottuneisuus. Tuli allekirjoittaneen mielenrauhasta maksettua pitkä penni. Toistaiseksi koiranetissä ei vielä näy terveystuloksia muuten, kuin polvien osalta, mutta eiköhän ne tulokset sydämen ja silmienkin osalta sinne ajan kanssa ilmaannu.

On sitä operoitu ja makseltu eläinlääkärikuluja vähän muutenkin. Kaverikoirailevan Zeuksen suu alkoi haiskahtaa siinä määrin, että se putsattiin perusteellisesti lokakuun lopulla. Mukavampi käydä mummojen ja pappojen rapsuteltavana, kun ei joka hönkäisy ja poskisuudelma haise niin pahalle, Varsinaisen hajun lähde oli kuollut ja omia aikojaan hajoamaan alkanyt yläetuhammas, joka operaation yhteydessä nykäistiin irti. Samalla kertaa suu ja hampaat tietenkiin puhdistettiin perusteellisesti ja pieni löydöskin sieltä suunpuolelta sitten tehtiin. Herralla on jossain määrin ikenen liikakasvua suussa ja näin jälkeen päin harmittaa vähän, että en siinä silloin rauhoitetusta potilaasta, tai lähinnä sen suusta hoksanut napata valokuvaa. Sen verran tiukat on tämän herran huulet, ja kasvu piilossa kielen alla, ettei sitä oikein rauhoittamattomalta kaverilta pääse lähemmin tarkkailemaan. No, nytpä sen olemassa olo ainakin tiedetään, eikä sen suhteen tällä hetkellä oikein muutakaan tehdä, kuin seuraillaan...

Eipä kai sitä tässä sen ihmeempiä tähän hätään. Pieni joulunhenki se jo elää sisimmässä, tälläkin hetkellä istuskelen pimeässä huoneessa, kynttilän valossa ja kuuntelen muilta salaa joululauluja. Ei tosin ole vielä kovinkaan korkeita hankia, nietoksista nyt puhumattakaan, vaan eihän se olennaista olekaan. Kyllä se joulurauha ja tunnelma löytyy, vaikkei lunta olisikaan, tai tulisikaan, ainakin minulla se joulurauha asustelee tuolla sydämen seutuvilla. Ja mikäs se olisikaan parempi tapaa tuoda valoa tähän pimeään ja synkään marraskuuhun, kuin kynttilöiden valo, lämmin loiste ja hiljainen hyvänolon tunne.