Joulukuussa mennään ja vaikka ensilumi onkin maassa käynyt, ei se sinne jäänyt. Itseasiassa siinä taisi käydä niin, että juuri sinä samaisen päivänä kun lumi satoi maahan, me lähdimme pikkujoulujen viettoon hieman etelämmäksi ja kun palasimme, oli lumet jo menneet. Muutamaa kertaan on uudelleen meinannut vähän sadella lunta, vaan vedeksi se on sitten aina muuttunut. 

Yhtenä päivänä katselin ikkunasta ulos huokaillen ja lapset katselivat ihmeissään. Lopulta yksi kysyi, että "mikä sua oikein vaivaa, sähän rakastat tämmöisiä kelejä." Eihän siinä auttanut muu kuin kertoa lapsille, että vaikka olenkin aina rakastanut syksyä, niin ei sen silti tarvitsisi jouluun asti jatkua. 

Prinsessa Etna on sitä mieltä,  ettei tämmöisillä keleillä tarvitsisi ulkoilla lainkaan. Se on kuin ennen vanhanen lelukoira, sellainen perässä vedettävän mallinen. Kummallinen on se sen sisäinen kompassi joka sille kertoo, että vielä ei mennä kotiin päin. Mutta sillä siunaamaan sekunnilla kun kotiinpäin käännytään, oltiinpa sitten kuinka kaukana tai lähellä tahansa, niin takaveto muuttuu etuvedoksi, eikä sen perässä meinaa enää pysyä. 

Aamuisin se ei jaksaisi nousta ollenkaan, eikä se kyllä ulkona viitsisi käydä, ei edes aamupissalla.  Vaan eipä ne nuo harmaat aamut ja vesisade kyllä kauheasti minuakaan jaksa innostaa. Onneksi on tiedossa joulunvietto pohjoisessa, jossa lunta on tällä hetkellä arviolta 40 cm ja pakkasta muutamia asteita. Ehkäpä se Etnakin siitä piristyy...

Tältä näytti Etna tämän viikonlopun pikkujouluissa. Hieman tuota keskeneräisen peiton neulomista hieman häiritsi tuo neiti, joka päätti koeajaa peiton jo ennen kuin se on edes valmis. Hyvin näytti kelpaavan. Ja kaipa se välillä tekisi mieli itselläkin käpertyä peiton alle talviunille ja odottamaan sitä, että nuo hämärän hetket päättyisivät, päivä alkaisi pidentyä ja aurinkokin palaisi takaisin meitä ilahduttamaan.