Edellinen postaukseni syystä tai toisesta on herättänyt paljon keskustelua. Ei täällä, vaan jossain muualla, sosiaalisessa mediassa. Ehkäpä hieman osoittelevasti ja hieman tahallisen ärhäkkään sävyyn rustailtu postaus, jonka jaoin aihepiiriin sopivassa ryhmässä sosiaalisessa mediassa, herätti paljon ajatuksia. Se olikin tarkoitus, herätellä hieman ihmisiä huomaamaan se, etten minä ole ainoa joka on tahkonnut monenlaisten ongelmien ja vaikeuksien kanssa.

Näin jälkeen päin, kun kuohunta on hieman tyyntynyt, kiivas keskustelu painunut unholaan ja minulla hetki aikaa istahtaa tietokoneen ääreen voi pohdiskella hieman lisää.

Aikaisemmassa tekstissäni perään kuulutin koirankasvattajan vastuuta, nyt tahdon tuoda julki sen, ettei pidä myöskään unohtaa koiraa kasvattavan vastuuta, enkä tässä tarkoita nyt sitä ihmistä, joka on pennun maailmaan "tuottanut" vaan sitä, joka sen kanssa elää ja on, kasvattaa ja kouluttaa.

Ero on pieni, pienen pieni. Kasvattajan ja kasvattavan välillä, nimittäin yksi ainoa kirjain.

Siispä ei pidä unohtaa sitäkään, että vaikka Zeusta toisinaan niin paljon kehuskelenkin, niin onhan meillä senkin kanssa ollut omat kipukohtamme, pienet vääntömme ja taistelumme. Ehkäpä juuri siksi se on sellainen kuin on, hyvässä ja pahassa.

Se oli joskus nuori ja uhmakas, luuli itsestään liikoja ja vielä vähän enemmän. Tuumasi, ettei samoilla kävelyteillä tarvitse toisten urosten kulkea. Minä olin erimieltä.
Edelleenkin se on, ja paljon asioita onkin, mutta ei enää niinkään nuori, eikä niinkään uhmakas. Sen ei tarvitse olla. Se ei niinkään luule itsestään liikoja, se vain tietää olevansa parempi muista ja yleensä ottaen heijastaa kaikkialle ympäristöönsä luontaista johtajuuttaan, eikä sen nenille hypitä. Yleensä. Sitten taloon tuli uusi saksanpaimen, vaan se onkin jo toinen tarina.

Nuorena ja uhmakkaana se tuli siihen ikään, että alkoivat naikkoset kiinnostaa. Nöyrähän se oli toki silloinkin, tai ainakin nöyräksi oppinut, eikä juurikaan tehnyt tyhmyyksiä, saati asioita ilman lupaa. Sitten se haistoi juoksuisen nartun ja otti ritolat ja minä jäin ensin haavi auki katsomaan, kun pieni musta piste kiiti kohti taivaanrantaa.

Siinä ei auttanut vaikka pää punasena huusin ja karjuin sen perässä juosten. Hyvä kun sain edes näköpiirissä koiran pysymään, niin lujaa se meni. Sitten se jäi onneksi nartun pissaa nuoleksimaan ja sain sen kiinni. Hengästyneenä, aivan sen vieressä karjaisin saadakseni sen huomion ja ihme tapahtui, kuuro sai kuulonsa takaisin. Vieläkin muistan sen ilmeen, miten se silmät hurmoksesta kiiluen ja häntä villisti vipottaen kääntyi katsomaan minuun päin, nauroi koko naamallaan (totesi sitten.. "Ai säkin haistoit sen...") ja aikoi jatkaa matkaa.

Vaan minäpä olin toista mieltä. Moneen kertaan meinasi poika kotimatkan aikana kääntyä ja jatkaa kohti haavemaailmaansa, vaan kuri oli armoton, samoin omistaja. Kyllähän poika myöhemmin pääsi morsianta tapaamaan, tai oikeastaan morsian tuotiin sitä tapaamaan, vaan mitä teki poika. Katsoi toiveikkaana "mammaa" ja pyysi lupaa, siltä osin armottomuus oli päättynyt.

Karjunut olen joskus muulloinkin, vaikka tarinoiden mukaan niin hyvähermoisesta suvusta olenkin.. Liekö tapahtunut jonkin sortin sukupolven yli hyppäävä onnettomuus, vai mikä lie. Myönnän hermostuneeni joskus myös koulutuskentällä, korottaneeni ääntäni ja huutaneeni siellä muutenkin ohjaajapehmeällä koiralle. Mitä teki koira sen jälkeen, ei ainakaan sitä, mitä olisi pitänyt. Kuulonsa se menetti ja ymmärryksensä, kulki vain tiukasti sivulla aivan täydellisessä kontaktissa, häntä epätoivoisena heiluen vimmattua vauhtia puolelta toiselle.. Eikä se lopettanut sitä, ennen kuin vein sen autoon ja kävin itse vähän rauhoittumassa kauempana.

Sen jälkeen en ole kentällä huutanut, enkä viime aikoina sen puoleen käynyt siellä kentälläkään. Oppia ikä kaikki, sanotaan. Oppimistahan se on ollut, Zeuksen ensimmäisistä päivistä alkaen, varmaan niihin viimeisiin päiviin asti. Elämä soljuu eteen päin omaan tahtiinsa ja välillä on hyvä pysähtyä hetkeksi ja katsoa taakse päin.

Zeuksen kanssa voisi olla kaikki myös toisin, töitä tekemällä sain se ohittamaan hienosti, samoin sen tyttären. Keskimmäisen kanssa se ei aina onnistu. Melkein valehtelin. Se ei onnistu lähes koskaan, mutta on onnistunut joskus ja onnistuu toivottavasti joskus myös tulevaisuudessa. Se on ollut peiliin katsomisen paikka, pitkään syytin itseäni siitä, kuten monesta muustakin asiasta. Kunnes hyväksyin, ettei se tilanne peiliin katsomalla miksikään muutu, ainakaan paremmaksi.

Vuosien mittaa näiden koirien kanssa tahkotessa, se itsensä syyllistäminen on ollut kaikista raskainta, kenellekäs muulle, kuin minulle itselleni. Välillä inhosin meillä vallitsevaa tilannetta niin paljon, että kaikki ilo lenkkeilystä koirien kanssa katosi. Häpesin kohdata muita liikkujia teillä, häpesin koiraani, sitä mitä se oli, sitä miten se käyttäytyi ja kaikista eniten sitä, että en saanut sitä muuttumaan, en saanut siitä parempaa.

Tämä oli yksi syy siihen, miksi tuon edellisen postaukseni kirjoitin. Niin paljon kuin töitä tuon koiran kanssa teinkin, siitä ei vain saanut sen parempaa, koska sen rahkeet eivät riittäneet sen enempään. Jokainen takapakki vei aina paljon kauemmaksi lähtöpisteestä, pahimmillaan niin syvälle kuopan pohjalle, ettei siellä koskaan aikaisemmin oltu käyty. Eikä ollut kuin yksi ainut vaihtoehto, lähteä kipuamaan takaisin edes siihen lähtöpisteeseen, parempaa huomenta toivoen.

Siihen en minä voinut vaikuttaa, en vaikka tein kuinka paljon töitä. Siihen vaikuttivat ne osat, joista kyseinen koira oli rakennettu. Maailman rumimmaksi minä sitä toisinaan haukuin, vaikka kaunishan se oli ja on katsella. Sanonnan mukaanhan moni kakku onkin päältä kaunis, mutta silkkoa sisältä. Juuri sellainen Etna oli pahimmillaan. Ulkonäöltään sellainen, erityisesti lapsia miellyttävä, ihastuttava ja niiden mielenkiinnon herättävä, siitä huolimatta että oli uhkaavasti tikittävä aikapommi joka saattoi räjähtää käsiin milloin vain.

Eipä se onneksi räjähtänyt, ainakaan ratkaisevalla tavalla. Siitäpä syystä, juuri tänä päivänä, tai tämän päivän viimeisinä hetkinä, olen onnellinen siitä. Olen onnellinen tästä hetkestä, jokaisesta koirastani, niin kääpiöpinsereitä kuin ne ovatkin. Kaikki nämä vuodet, koiralliset ja koirattomat, onnelliset ja onnettomat, ovat kasvattaneet minua koiranomistajana, mutta ennen kaikkea ihmisenä Näiltä koirilta, iloissa ja suruissa, olen oppinut paljon enemmän, kuin keneltäkään muulta.

Edelliseen postaukseeni viitaten, vaikka minulla ei tulevaisuudessa enää olekaan tarkoitusta välttämättä koskaan hankkia tämän rodun edustajaa, olen silti onnellinen ja kiitollinen siitä, että minulla on tämä lauma, nämä koirat, jokainen yksilö. Ilman niitä, en tiedä mitä minulla olisi, en tiedä mikä olisin...