Tuskan hikeä ja kyyneleitä

Olin jo varmaan muutaman viikon ajan ajatellut, että pitäisi lähteä melontaretkelle vielä ainakin kertaalleen, ennen kuin vedet alkavat liiaksi viilenemään. En kuitenkaan halunnut lähteä auringon paahteessa, koskapa en niin tuosta auringosta piittaa. 

Onhan se kieltämättä ihanaa nähdä aurinko ensimmäistä kertaa kevättalvella, kummasti se vain saa  ihmeitä aikaan. Ihmiset, minutkin aivan uudella tavalla eloon, ikäänkuin heräämään henkiin uudelleen pitkän talven jälkeen. 

Eikä kevätkään oikeastaan tunnu keväältä ilman aurinkoa. Mutta kesä, voihan kesä sentään. 

Jos minä voisin kesään ja aurinkoon jotenkin vaikuttaa, nauttisin auringon nousuista, (valehtelen, oikeasti nukkuisin kuin pieni porsas) ja -laskuista. Muun ajan voisikin sitten olla pilvipoutaa. Viimeiset päivät Usa:ssa odotin Suomeen pääsyä,

 yksi syy siihen oli se, että siellä, eli täällä satoi vettä joka päivä. Ajatelkaa, joka päivä, taivaan täydeltä. Voiko sen ihanampaa ollakaan, kun ei  kysytä kääpiöpinsereiltä.

Siispä päästyäni Suomeen odotin, sadetta. Katselin taivaalle kerääntyineitä pilviä kaihoisasti ja odotin.
Turhaan.

Puolinaisena vitsinä taisin todeta meidän tuoneen kesän Suomeen tullessamme. Voi sitä piinaa,

 joka aamu herätessäni katsoin ikkunasta ulos ja

 mitä näinkään. Auringon. Niinäkin päivinä, jolloin luulin voivani huokaista helpotuksesta, huokaisin turhaan. Sieltä se aina ilmaantui, ennemmin tai myöhemmin, ja poltti nahkani.

Ei siis ihme, että viime keskiviikkona nousin iloisena ylös, miltei tanssahtelin koirien kanssa lenkille. Syy moiseen oli koko taivaan kannen peittävä harmaa pilvimassa.

Suunnitelmat rullasivat, mietin ampaisisinko järvelle samantien. Työt kuitenkin kutsuivat. Sitten oli iltamenoa, iltavuoroa ja aamuvuoroa. Ei auttanut kuin odotella.

Ihanaa, harmaata, vesisadetta ja sitten kuin taikaiskusta, muutaa tuntia ennen lähtöä pilvipeite hajosi ja aurinko ilmestyi näkyviin. Meinasin perua koko reissun, niin tuulella käyvä kun olenkin, tympäisi niin maan perusteellisesti.

Pakatessakin meinasi hermo kiristää, en löytänyt etsimääni ja välillä piti ampaista kaupassakin käymään, uudelleen samalle päivälle, samaa reissua ajatellen. Olin lukinnut koirat yläkertaan, sillä tiesin, etten juuri sillä hetkellä kestäisi jaloissa pyöriviä kääpiöitä, ainakaan hermostumatta niille.

Lopulta kaikki alkoi näyttää valmiilta, lukitsin oven perässäni päättäen, että sitä mitä ei ole mukana, sitä ei sitten varmasti tarvitakaan.

Vähän hirvitti lähteä täyteen pakattua kanoottia rantaan lykkäämään, tai vetohommiahan nuo lähinnä taisivat olla. Kumman kevyesti se kuitenkin lähti liikkeelle ja asfaltillakin päästiin sujuvasti eteenpäin.

Kerrankin olin onnistunut pakkaamaan kanootin niin, että se pysyi tasapainoissa, eikä hankalaoittanut matkan tekoa, muuten kuin vain olemalla olemassa.

Hieman kai tuo ihmetystä ja hämmästystä aiheutti, kun kävelytiellä karavaanini kanssa vaelsin eteenpäin. Harva kai se koirien ohella harrastaa kanootin ulkoilutusta, ainakaan pitkin kylänraittia kävelytiellä.

Rannalla järjestin kuorman kanoottiin hieman paremmin, liivitin koirat ja valmistauduin lähtöön. Kummasti kaikki se stressi ja pahamieli unohtuu viimeistään siinä vaiheessa kun kanootin työntää vesille työntää ja koirat hakevat omat paikkansa ja asettuvat aloilleen.

Hieman oli tuulista ja moottoriveneiden aiheuttamat aallot meinasivat hieman keinuttaa kallista lastia kantavaa kanootita, vaan eteenpäin päästiin, eikä ollut kiire mihinkään. Moottoriveneiden jälkeen laskeutui hiljaisuus ja rauha.

Moneen kertaan meidän melontareissujen yhteydessä ohitetun mökin pihassa samat ihmiset laskivat taas koirien päitä kanootissa, niinkuin tuntuvat joka kerran tekevän. Heidän ilokseen koirat nousivat kaikki kanootin laitaa vasten seisomaan, ja he tulivat jälleen samaan loppu tulokseen.. Kolme koiraa keinutti kanoottia mukavasti :)

Ajatuksenani oli majoittua saareen, jolle en aikaisemmin ollut majoittunut. No se ajatus muuttui siinä samalla, kun meloin saarta ympäri ja totesin, että rantautuminen saarelle olisi ehkä jotenkuten vielä onnistunut, mutta en olisi saanut kanoottia vedettyä kokonaan kuivalle maalle mitenkään.

Koirat odottivat jo malttamattomina rantautumista, joten siirryimme seuraavaan suunnitelmaan ja rantauduimme viereisen saaren hiekkarannoille.

Haeskelin sopivaa paikkaa teltalle, ja kun se löytyi, ruokin koirat niin kuin monesti ennenkin heittelemällä nappulat siihen lähiympäristöön avoimelle paikalle. Koirat saivat tehdä hieman töitä ruokansa eteen samalla kun minä pystytin, ei viiden vaan tuhansien tähtien ja kuutamon hotellimajoituista.

Ajatuksena oli saada majoitus pystyyn ennen hämärän laskeutuimista ja nautistella sitten erikoisherkuista nuotion äärellä. Toisin kuitenkin kävi.

Majoituksessa ei ollut mitään vikaa, hämäräkin laskeutui odotusten mukaisesti. Olin sopivasti ehtinyt lenkittää koiratkin ja hyödyntänyt vanhaa käymälää, lähes esihistoriallisilta ajoilta.

Minulla on taipumusta olla hieman tunneherkkä ihminen, vuosien, vanhenemisen ja aikuisuuden myötä tämä ominaisuus on hieman tasaantunut ja vuoristoratakin loppuaan kohden muuttunut possujunaksi. Toisinaan possujunan tasaiseen taipaleeseen mahtuu kuitenkin myös yllätyksiä.

Kuten jo edellä mainitsin, niin melko äkäisenä pakkailin kotipihassa kuormaa kanoottiin, ja lähtiessäni ajattelin, että sitä mitä ei ole matkassa, ei myöskään tarvita. Totinen fakta on kuitenkin se, että jos polttopuiden ohella matkaan olisi sattunut kirves ja puukko, tai edes jompikumpi näistä, olisi tulen teko helpottunut huomattavasti. No siinä vaiheessa kun totesin, ettei mukana ollut myöskään purkinavaajaa, eikä säilyketölkin avaamisesta ollut mitään toiveita, päätin lopettaa yrittämisen. Tulet jäivät siltä illalta ja yöltä näkemättä, niin kuin taivaan tuletkin.

Illalla ehdimme ihailla hieman kuutamoa, nauttia kauniista ja hiljaisesta illasta ja kömpiä sitten tyytyväisinä telttaan nukkumaan, tietämättä sitä, että mitä kauneimmat taivaan tulet loimusivat sinä yönä tuon järven yläpuolella.

Illalla nukkumaan mennessä olin tarkoituksellisesti sulkenut puhelimen sillä ajatuksella, että nukun siihen asti kun unta riittää ja mietin heräämistä sitten sen jälkeen. Koirat hakivat teltassa nukkumapaikkojaan, ja vaihtelivat niitä yön mittaa useampaan kertaan. Melko katkonaiset olivat yö unet, mutta riittivät kuitenkin pitkälle aamupäivän puolelle, liekö katkonaisuuteen vaikuttanut moneen kertaan makuupussiin ja sieltä pois kömpineet koirat.

Yön pimeinä tunteina koirat heräsivät myös hetkellisesti murisemaan ja haukahtelemaan. Päätin tyytyä vain rauhoittamaan koirat ja jatkamaan unia. Oli ihanan rentouttavaa kuunnella sateen ropinaan teltan kattoon, pahimmalta sateelta olimme osittain suojassa, sillä olin pystyttänyt teltan ison kuusen suojiin. Onni sinänsä, että samainen kuusi suojasi myöskin aamuauringon säteiltä, eikä aamupäivän aurinkokaan liikaa häirinnyt.

Aamulenkin koirat saivat samalla kun talsin kohti vanhaa seurakunnan leirikeskusta, jonka toiminta päättyi päärakennuksen paloon. Kovasti kiinostavia hajuja tuntui löytyvän saarelta, ja nuotiopaikat koirat kävivät tutkimassa erityisen tarkasti. Muistissa oli kuitenkin yksi edellis kesän melontareissuista joka päättyi varmuuden vuoksi Etnan oksennuttamiseen heti kotona, joten vahdin tarkasti etteivät koirat päässeet saarelta mitään sopimatonta syömään.

Koirien ruokinta tapahtui jälleen samaan tyyliin kuin illalla ja sillä välin kun koirat nauttivat aamiaistaan, minä tyhjensin teltan ja jätin sen
vähäksi aikaa tuulettumaan. Laitoin omankin aamupalani kypsymään, mikä onnistui kiitos retkikeittimen olemassa olon.

Olin jo aamuyöstä kuunnellut tuulta, eikä tilanne kovin riemastuttavalta näyttänyt näin aamupäivälläkään. Petollisen tyyneltä näytti vesi niemen nokasta eteen päin katsellessa, totuus oli kuitenkin toinen heti selän takana. Tuuli puhalsi puuskittain ja aallokko ei juurikaan houkutellut lähtemään yrittämistä siihen suuntaan, paha vain, että kotiin päin oli tarkoitus suunnata.

Kiirettä ei varsinaisesti ollut, ruoan kypsyttyä nautiskelin sen kaikessa rauhassa, hymyilin seuraillessani herhiläistä, joka haikaili tarjous irtokarkkieni perään. Koiratkin tuntuivat nauttivan petollisen kauniista päivästä, auringon lämmittämästä rantahiekasta, rauhasta ja hiljaisuudesta. Pakkailin hiljaksiin kanoottia, kiersin vielä leiriytymis alueen ja koitin katsoa, että se jäi siistiksi. Koirat kerkesivät moneen kertaan kanottiin ja sieltä pois, lähtöä odotellessa.

Jos olisin tiennyt millainen kotiin paluu meitä odottaa, olisin istunut alas vielä hetkeksi ja yrittänyt ehkä vielä kovemmin rantautua toiseen suuntaan.

Varma lähdön merkki koirille oli se, kun pelastusliivit puettiin päälle, työnsin kanootin vesille, istuin alas ja päätinkin palata rantaan samantien. Mikälie ajatus katkos sitten olikaan tapahtunut, vai olinko ajatellut ollenkaan kanoottia kuormatessani, en tiedä. Joka tapauksessa, kuormasin sen kertaalleen vielä uudelleen, niin että enemmän painoa oli keulan sijaan perässä.

Sitten uusi yritys, niemen ja saaren suojassa oleva järven lahti oli petollisen tyyni, sen sain huomata heti kun yritin meloa niemen nokan toiselle puolelle, mukamas saaren suojaan turvaten. Ihan käsittämättömällä voimalla tuuli tarttui kanoottiin kiinni ja vei meidät mennessään, kauas kohti järven selkää ennen kuin ehdin tehdä juuri yhtään mitään.

Päätin lähteä yrittämään toisesta suunnasta, kotirantaan oli "pitkä" matka, eikä ajatus melomisesta sivutuulessa ja vastatuulessa houkutellut yhtään. Päätin lähteä hieman oikomaan, jolloin meloen edessä olisi paljon lyhyempi matka, mutta autokyydin kanssa sitten huomattavasti pidempi. Pitkän saaren suojissa sain meloa melko rauhassa, tosin tuuli puhalsi takaa päin sen verran voimakkaasti, ettei oikeastaan tarvinut tehdä juuri muuta, kuin pitää kanootti oikeassa linjassa.

Saaren toisessa päässä totuus alkoi valjeta, jos niemen nokan toisella puolella ainoa haaste oli ollut tuulen voimakkuus, täällä tuuli puhalsi entistä voimakkaammin ja aallon korkeus riitti lyömään yli kanootin. En uskaltanut lähteä yrittämään tuon pienen järven selän ylittämistä eteenkään kun olin vain hetkeä aikaisemmin joutunut hyppäämään kanootin kyydistä, kun aallot yrittivät paiskata meitä vasten rantakiviä. Melkoisen kovaa sain koirille karjaista käskyn pysyä paikoillaan, kun yritin kanoottia ohjata takaisin saaren toiselle puolelle ja huokaisin sitten helpotuksesta.

Eipä siinä auttanut kun kahdesta pahasta valita se, minkä oletti vähemmän pahaksi, ja näin ollen lähteä melomaan kohti kotia. Ja meloahan siinä saikin, ittensä aivan täydellisen uupumuksen partaalle ja fyysisesti aivan lähelle loppua. Ikinä ennen ei ole meloessa tuntunut siltä, että vaikka kuinka meloo, kanootti vain pysyy paikoillaan. Isolla järven selällä tuuli vei meitä välillä miten sattui, koko ajan toivoin, että jostain ilmestyisi pelastava enkeli, joku joka huomaisi meidän hädän ja minun uupumukseni. Sen miten jouduin jokaista melon vetoa ajatellemaan, vielä tämä, jos vielä tuo seuraava.

En ole ikinä juossut, saati sitten hiihtänyt tervassa, en tiedä millaista se on.. mutta tämä oli ehkä jotain sellaista. Lihakset täristen jatkoin melomista, vaikka tuntui, ettei siitä ole mitään apua. Katselin aaltojen vaahtopäitä, sitä miten tyrskyt välillä löivät yli kanootin. Tuuli kävi koko ajan, välillä vain vähän voimakkaammin. Tiesin, että niin epätoivoiselta kuin se tuntuikin, jokainen melan veto vei minua lähemmäksi kotia, sitten taas iski tuulen puuska ja tempaisi kanootin mukaansa. Näin jo mielessäni miten iskeytyisimme vasten saarten kallioita, rantakivikkoa. Pelkäsin miten käy jos kanootti kaatuu siellä järven selällä, eikä kukaan huomaa. Ei ole ketään näkemässä tai kuulemassa, tiedostin myös sen, ettei mukanani ollut koirapilliä, eikä näissä kelluntaliiveissä ollut pilliä lainkaan.

Siellä tuulen tuiverruksessa, kukaan ei olisi kuullut avunhuutojani.

Edellisenä iltana meloessani olin hyräillyt ja lauleskellut mennessäni, nyt vain hoin mielessäni mantraa, "yksi veto vielä, yksi veto vielä, yksi veto vielä.. älä käännä tätä kanoottia, et varmasti käännä tätä kanoottia, yksi veto vielä jne.."

Lopulta saavutin yhden saaren ja pysähdyin siihen hetkeksi hengähtämään. Päätin, että melon seuraavaan laituriin ja nousen siinä maihin, saipa niin sitten tehdä tai ei. Antaisin periksi ja luovuttaisin mieluummin, kuin uuvuttaisin itseni lopullisesti loppu matkan varrella. Koiratkin olivat jo turtuneet matkan tekoon, aikaisemmin ne ravistelivat itseäään joka kerran, kun vesipisaroita satoi niiden päälle, nyt ne eivät jaksaneet enää edes päätänsä nostaa.

Meloin seuraavaan laituriin, hammasta purren, pakottaen kädet jokaiseen melan vetoon, vain huomatakseni, sen mökin pihan olevan täynnä ihmisiä. Mikä lie, kun niin näännyksissä kun olinkin, en voinut sitä näille ihmisille myöntää, en huutanut ja kysynyt, että saisinko rantautua siihen. Jatkoin vain matkaa ja kun työnsin meidät taas liikkeelle, tuuli nappasi kiinni sellaisella voimalla, että huomasin yhtäkkiä olevani taas lähes toisella puolella järveä.

Ei muuta kun hammasta purren ja tuttua mantraa hokien eteenpäin vaan, Sain oikaistua kurssin ja jälleen tuntui siltä kun meloisin paikoillani, enää ei tuntunut hampaiden yhteen pureminenkaan auttavan, kädet tärisivät rasituksesta ja tuntui siltä että olen valmis antamaan periksi. Tiesin kuitenkin, että jos lakkaisin taistelemasta tuulta vastaan, löytäisin meidät ties mistä, ja sitten vasta melottavaa riittäisikin. Taistelustani huolimatta tuuli käänteli kanoottia haluamaansa suuntaan, oikaisin sen taas jatkoin melomista.

Näin jo kotirannan, tiesin, että tyynellä säällä, matka sinne ei kestäisi enää kovin kauaa. Nyt oli takana sellainen tuskien taival, että pidättelin jo itkua ja niinhän siinä kävi, että kun tuuli toiseksi viimeisen kerran tempaisi meidät mukaansa, purskahdin itkuun. Annoin tuulen viedä ja itkin ääneen, kunnes kanootti kuin ihmeen kaupalla pysähtyi.

Lähdin melomaan jälleen, enkä jaksanut enää taistella itkua vasteen, itkien meloin eteenpäin ja koiratkin havahtuivat ihmettelemään, että mitä ihmettä oikein tapahtuu, asiat eivät nyt voi olla hyvin. Meloin ja meloin ja liekö jäljellä ollut enää 50-100 metriä, kun tuuli teki sen taas, taistelin kaikin voimin vastaan, mutta niin vain ajelehdimme jälleen kauemmaksi määränpäästä.

Lopulta tuuli hieman lauhtui ja niin pääsin kyynelet poskilla valuen lopulta melomaan rantaan. Jos joskus on tuntunut siltä, että on aivan kaikkensa antanut, niin se ei silti ole mitään verrattuna tähän. Ehkäpä lähinnä Usassa tapahtunut nousu alhaalta vesiputouksen luota ylös vuoren huipulle, on ollut fyysisesti yhtä rankaan ja ajannut lähelle loppua. Tämän melontareissun tämän päiväinen rupeama meinasi ajaa loppuun myös pääkopan sisäpuolelta, kun yksinkertaisesti usko siihen, että kotirantaan päästään, meinasi loppua aivan kesken. En tiedä, olenko koskaan ollut oikeasti henkisesti ja fyysisesti niin loppu, kun lopulta olin siinä vaiheessa kun kanootti karahti rantahietikkoon...

Ihmeen rauhallisesti koirat nukkuivat villin menon kyydissä, eivät taineet tietää mitään allekirjoittaneen tunnekuohuoista ja taistelusta omaa mieltä, luovuttamista ja luonnonvoimia vastaan.
Liekö sitten hetkellinen luovuttaminen ja periksi antaminen, vai mikä lie antanut lopulta lisää voimia meloa rantaan asti, sillä varmaan viimeisimmät puolitoista tuntia, olin joutunut pakottamaan kädet jokaiseen vetoon. Yleensä olen melontareissuilla koittanut pitää huolta siitä, että siinä säilyy kaiken aikaa se leppoisuus, olen tykännyt siitä, että samalla pystyy ihailemaan ympärillä olevaa luontoa, kuulemaan hiljaisuuden. Meidän melonnat ovat olleet hyvin rauhallisia, mutta tämän kotiinpaluun aikana jokainen melan veto sai koko kropan huutamaan armoa. Pelkäsin, sitä hetkeä, jolloin kädet alkavat vapisemaan kuin tahdoton hyytelö, eikä niistä ole enää mitään hyötyä,näin ei onneksi kuitenkaan käynyt.

Kun katsoo viimeistä kuvaa tuolta melontaretkeltä, ei voisi uskoakaan, millaista taistelua hetki aikaisemmin oli käyty. Niin levollinen on tuo kuvan maisema.
Taitaa mennä hetki, ennen kuin lähden melomaan uudemman kerran, niin mukavaa puuhaa, kuin se yleensä onkin :)

Geokätkeilyä ja suojelusenkeleitä

Jälleen vierähti pieni tovi töiden jälkeen uuden harrastuksen parissa. Tänään oli siinä mielessä poikkeuksellinen päivä töissä, että sain ihan itse valita mihin aikaan menen ja kuinka kauan siellä aikaani kulutan.. No pitkälle iltapäiväänhän se lähtö sitten meni ja sain useamman tunnin töissä aikaani kulumaan. Siinäkin mielessä päivä oli poikkeuksellinen, että otin koirat töihin mukaan. Näihin töihin, joita tällä hetkellä teen, en yleensä pysty koskaan ottamaan koiria mukaan, mutta tänään se onnistui.

Työpäivän jälkeen lähdimme kotimatkan ohella etsimään yhtä geokätköä. Loppu tulos oli sama, kuin eilenkin moneen kertaan. Kätkö kyllä löytyy aina lopulta, mutta vaikka sinne veisi suora, tai vähän mutkittelevakin polku, me saavumme kätköllä aina pahimman ryteikön kautta.

Tämän päiväinen kätkökin siis löytyi, kun olin aikani pyörinyt paikoillaan ympyrää tietäen, että tässä jossain sen pitäisi olla, kunhan vain vielä silmä löytäisi oikean kohteen.

Eilen illalla vierähti iltalenkin ja geokätkeilyn merkeissä yli neljätuntia luonnon helmassa, mikäs sen mukavampaa. Olen totisesti innostunut tästä uudesta harrastuksesta, kiitos vain erään ystäväni, jonka jalan jäljissä kuljin muutaman päivän. Lauantaina löysimme hänen kanssaan kaksi kätköä, edellisessä postauksessa mainitun mustikka reissun yhteydessä. Sunnuntai päiväkin vierähti osittain geokätkeilyn merkeissä, löysimme yhden kätkön Vesilahdesta, yhden Lempäälästä ja kolme kätköä Tampereen keskustan alueelta. Sunnuntaina tosin koirat jäivät matkasta pois, sillä ne olisivat muuten joutuneet viettämään liian pitkiä aikoja kuumassa autossa.

Eilisen illan aikana löysin monta uutta lenkkipolkua, joiden olemassa olosta minä en tiennyt mitään, enkä tietäisi vieläkään, ilman geokätkeilyä. Koirat kulkevat mukana melko näppärästi, joskin pahimmista ryteiköistä ne eivät juurikaan piittaa. Silloin ne yleensä kulkevatkin irti ja pääsevät näin ollen etsimään itselleen parhaimmat reitit. Eilisen illan ilo meinasi päättyä melko karmealla tavalla. Onneksi, meillä kulki kuitenkin suojelusenkeli matkassa, ja selvisimme pelkällä säikähdyksellä ja melkoisella opetuksella.

Olimme jo suuntaamassa kotiin päin kovaa kyytiä. Koirista oli aistittavissa jo pientä uupumista, olimmehan rämpineet osan ajasta ihan umpimetsässä, poluttomassa sellaisessa. Itselläni oli kiire, hämärä oli hiljalleen laskeutumassa ja kylä hiljentymässä yön viettoon. Minulla oli kanien iltahoito vielä suorittamatta ja kotiinkin halusin ennen pimeän tuloa. Tarkoitus oli ylittää junarata kohdasta, josta vei polku radan yli, kyseessä ei siis ollut mikään virallinen ylikulku paikka. Alikulkuun ei olisi ollut pitkä matka, mutta olisi se kuitenkin viivästyttänyt kotiin pääsyä kymmenellä minuutilla. Sopivasti tavarajuna puksutteli menemään ohi, seisoskelin ojan pohjalla omaa vuoroani odotellen, syvissä mietteissä, niin kuin tavallista. Ajatukseni juoksu on useimmiten niin hengästyttävä ja ihmeellinen, etten meinaa aina itsekään pysyä sen perässä. Huomasin kaipaavani Usan junia, niitä jotka etenevät melko rauhalliseen tahtiin, soittaen torvea aina moneen kertaan lähestyessään tasoristeyksiä. Tämän junan torvi ei soinut, minun korvani kuitenkin soivat. Melkoista meteliä tuollainen tavarajuna pitää, ainakin kun seisoo muutaman metrin päässä.

Kun junan viimeinen vaunu vilahti ohi, ampaisin matkaan, ojan reunat kasvoivat tiheää pusikkoa, enkä nähnyt radalle, ainakaan riittävän ajoissa. Olin juuri saavuttamassa kiskot, kun kompastuin koiran naruun, samaan aikaan kun näin, miten veturin valot loistivat vain muutaman metrin päässä minusta ja kohdasta, johon olisin juuri silloin astunut, ellei kompurointia olisi tapahtunut.

En oikeastaan ehtinyt edes säikähtää, ennen kuin olin turvallisen välimatkan päähän junasta, jonka vaunut jo siinä vaiheessa vilahtelivat ohitseni. Sitten syke hiljalleen alkoi nousta, mietin sitä, että mitä jos en olisikaan kompastunut koiran naruun, mitä jos koirat olisivatkin olleet tällä kertaa flekseissä ja innoissaan juosseet edelläni, mitä jos...

Hämmästelin sitäkin, miten ihminen voi olla niin tyhmä ja ajattelematon, rynnätä nyt suoraan radalle, varmistamatta että onko juna tulossa. "Mutta kun juurihan se oli mennyt ohi." Tämä toinen juna kuitenkin saapui toisesta suunnasta, ja koskapa edellisen junan viimeinen vaunu oli juuri kolistellut ohitseni, en erottanut tämän lähestyvän junan ääniä, koko ajan loittonevan junan äänistä.

Siispä, taisin eilen illalla käydä lähempänä kuolemaa kuin koskaan aikaisemmin. Monenlaisia läheltä piti tilanteita on kyllä sattunut aikaisemminkin, olenpa jopa lapsena viettänyt aikaani juurikin tuolla samalla junaradalla leikkien leikkejä joiden jännittävin kohta liittyi aina lähestyviin juniin. Mutta että niin lähellä, että muutaman metrin päässä kuolemasta, vieläpä kaikkien koirien kanssa.

Se kiire kotiin olisi loppunut lyhyeen, oikeastaan kaikki olisi loppunut siihen kiireeseen.

Minä ainakin haluan uskoa siihen, että ei elämä jatku ainoastaan siitä syystä, että kompastuin koiran talutushihnaan. Jos koskaan, niin nyt uskon entistä lujemmin siihen, että jokaisen meidän vierellämme kulkee suojelusenkeli.

Kotiuduttu viime tiistaina.

Koirathan ne ei ensialkuun meinanneet uskoa silmiään, kirsut vain värisivät, ja silmät tuijottivat kuin näkyjä nähden, Etna epäluuloisen näköisenä, kunnes häntä alkoi varovasti heilua. Ja sittenhän se tuli, totaalisekoaminen, koirilla siis :) Siinä sitä sitten ihmeteltiin, koirat kiljuivat ja huusivat kilpaa ja minä yritin olla niin kuin en olisikaan. Ulkona käytiin ja jotain pientä hommailtiin, tarkoitus oli ottaa lyhyet unet, että jaksaa sitten olla iltaan asti pystyssä. Toisin kävin, aamupäivällä menin nukkumaan, illalla seitsemältä heräsin.

Keskiviikkona käytiin aamulenkillä, lähdimme tietysti pellon poikki, niin kuin monesti ennenkin. Minä onneton vain unohdin ottaa allergialääkkeet ja kotiin palasin silmät ja nenä vuotaen. Eipä ne nuo sateet ole estäneet heinää kukkimasta.

Päivällä piti lähteä töissä käymään, koirat jäivät kiltisti odottelemaan. Kun palasin, näyttivät ne jälleen kerran hyvin epäuskoisilta, että tulit sittenkin.
Olin ikävöinyt suomalaista metsää. Töissä mietin, että mitähän teen, kun pääsen kotiin ja tasapainottelin pitkän lenkin ja melontareissun kesken, mutta sainkin kutsun Toijalaan mustikoita poimimaan ja sinnehän lähdettiin, koko lauman voimin,

Enpä muistanut, kuinka persoja nuo mustikalla ovatkaan. Kilpaahan niiden kanssa sai poimia, koirat kun vetelivät mustikoita parempiin suihin hengästyttävää vauhtia. No sain minä muutaman rasiallisen, ehkäpä puolentoista litran verran.

Usassa olin miettinyt, että ehtiiköhän mustikka-aika mennä ohi, ennen kuin pääsen metsään. Eihän tuo tuo onneksi vaikuta menneen, marjaa riittää metsässä niin paljon kuin sitä vain jaksaisi kerätä. Torstaina ei siis tarvinut töiden jälkeen pohtia, että mitähän sitä oikein tekisi. Metsään kävi jälleen kerran tiemme, tällä kertaa ihan toiseen suuntaan kuin edellisenä päivänä ja kauas syrjään, missä muita liikkujoita ei pitäisi tulla vastaan.

Olin itsekäs, otin lain omiin käsiini ja päästin koirat irti. Eiväthän nuo kauaksi menneet, siinä muutaman metrin säteellä ympärilläni söivät mustikoita taas sen minkä kerkesivät. Kovaa kilpailua me kävimme parhaista puskista, välillä jouduin hätistelemään vähän kauemmiksi ahneimpia, että minullekin jäisi jotain. Liekö kolmisen tuntia marjoja poimittu, kun koirien käytös hieman muuttui. Ei jäänyt epäselväksi se, että metsässä liikku jokin muukin, pelottava. Koirien käytöstä seuratessani oma sykekkin rupesi nousemaan. Mitään ei vain näkynyt, aloin hiljalleen hyräilemään ääneen, taisinpa ihan laulaakin.

"Metsä on täynnänsä mustikkaa,

Ollikin marjaan nyt mennä saa.

Polku kun kauemmaks kulkeutuu, 

Ollilla mustuvat sormet ja suu.

Mur-muri-mur, kuka saapukaan?

Pörröinen turkki on harteillaan.

Voi kuinka suuri tuo koira on vaan, 

hauskaa, kun seuraksi sen minä saan.

Katsopa, hauva nyt koppaankin

litran jo poimin tai runsaammin. 

Hei, älä kaikkia marjoja syö,

äidille vien ne on tärkeä työ.

Metsään kun äiti nyt kiiruhtaa,

karhun hän huomaa ja huudahtaa.

Nalle jo tiehensä viilettää,

päättynyt on marjamatkakin tää."

Sitä mikä tai kuka metsässä liikkui, en saanut tietää. Eikä oikeastaan mieleen tullut lähteä sitä tarkistamaan. Kun koirat hiljalleen reuntoutuivat keräsin kamppeet kasaan ja lähdin hiljaksiin kulkemaan takaisin autolle päin. Matkan varrelta keräsin mustikoita vielä sen minkä polun ympäriltä sain kerättyä.

Perjantai-illan lenkkikin muuttui mustikkaretkeksi. En tosin ollut ottanut koulutusliivin taskuun kun vain muutaman pienen rasian, mutta pitihän ne sitten täyttää ja lauantain suunitelmatkin kirkastuivat perjantai-iltana. Metsään oltaisiin taas menossa.

Ja niinhän sitä mentiin, tällä kertaa koirien ja muutaman ystävän kanssa. Tarkoituksena käydä hakemassa muutama geokätkö ja poimia siinä samalla sitten vähän mustikoita. Toisin kävi, sormet työskentelivät vikkelään ja noukittavia, isoja marjoja oli niin paljon, että kätköjen löytäminen jäi toissijaiseksi. Löytyi mustikkaa, metsämansikkaa ja villivadelmaa. Koirillekin maistui ja minulla täyttyi taas kauppakassillinen rasioita. Tällä kertaa saimme aikaa kulumaan metsässä yli viisi tuntia. Emme arvanneet, että mitä pidemmälle kuljimme toista geokätköä hakemaan, sen suuremmaksi kasvoivat marjat ja ahneus.

Emmepä tainneet sitäkään aavistaa, että jälkimmäisen geokätkön löytäminen tuottaisi pientä hankaluutta. Jouduimme rämpimään ja selvittämään tiemme melkoisen pusikoituneen hakkuuaukean läpi. Loppumatkasta jouduin nappaamaan Adjan kainaloon, se kun rupesi ontumaan toista takastaan. Mitään varsinaista vikaa en siitä löytänyt, vaikka moneen kertaan yritin tassua tutkailla. Kertaalleen kaaduimme varsin makoisasti mätkähtäen sopivasti kivien väliin. Yritinpä pyörähtää vielä niin, ettei Adja vain kolahtaisi mihinkään, sain sen jotenkin kovaa vauhtia jo kallistuessani vaihdettua vieläpä kainalosta toiseen, niin että sain vapaalla kädellä otettua vähän vastaan. Toinen käsi olikin sitten tosi varattu, kun kainalossa oli yksi kääpiöpinseri ja sen lisäksi muovipussissa rasioissa useampi litra mustikkaa ja muita marjoja. Olo oli kuin hidastetussa elokuvassa ja hidastukesta oli kyllä hyöytyä, kumpikaan meistä ei satuttanut itseään, ei koira, eikä minä.

Koirat kulkivat irti, tietenkin. Sen verran vaikeakulkuista oli maasto, etten kytkettujen koirien kanssa olisi päässyt etenemään yhtään. Vaikeakulkuista ja haastavaa, koirat joutuivat totisesti tekemään töitä sen eteen, että löysivät itselleen sopivat reitit ja pysyivät mukana. Kun geokätkön paikka noin niin kuin suunnilleen löytyi, koitin vielä tutkia Adjan tassua lisää. Mitään ei löytynyt.

Koirat olivat uupuneet, petailivat itselleen petejä sammalvuoteelle, heitin koulusliivin maahan ja Zeus käpertyi sen päälle nukkumaan. Sylipotilaalla tuntui olevan vielä virtaa, ja jalkakin kantoi. Vähän se sitä varoi ja nuoleskeli, mutta pystyi kuitenkin tutkimaan ympäristöään. Zeus ja Etna sen sijaan vetivät sikeitä ja minulta löytyi vielä marjanpoiminta intoa. Puolisen litraa sain vielä kerättyä sillä välin kun geokätkö löytyi.

Geokätkö löytyi, mutta me olimme hukassa, ainakin tyttöjen mielestä. Ajatus saman hakkuuaukean läpi tarpomisesta ei houkutellut ketään, siispä vaihtoehtoinen reitti piti selvittää ja löytyihän se lopulta. Sitten ei auttanut muu, kuin tarpoa eteenpäin. Adjakin kulki jo omin avuin, nurin meistä kaksijalkaisista kävi jokainen vuorotellen, liekö kahteenkin kertaan kaikki. Ihmeesti sitä vain varjeltui ilman vaurioita ja Adjankin jalka kantoi hyvin.

Muutamaan kertaan tytöt anelivat ilmaiskyytejä, vaan saivat tyytyä kävelemään itse, minulla riitti kannettavaa muutenkin. Kyllä autossa uni maistui koirille, juuri ennen kuin starttasin, piti vielä varmistaa takapenkillä istuvalta, että onhan ne kaikki kolme koiraa kyydissä. Eipä meinannut ensialkuun kolmea löytyä, kun pappakoira oli kömpinyt viltin alle piiloon nukkumaan.