Kävin viime vuonna ennen joulua katsomassa yhtä asuntoa entisessä ja nykyisessä asuinkunnassani. Kaikki tuntui natsaavan ja oli kuin tuo asunto olisi pudonnut eteeni suoraan taivaasta. Vaaleanpunaisten lasien läpi katselin ympärilleni ja mietin ja tuskailin, että voisiko tuosta, miltei täydellisen tuntuisesta asunnosta tulla minun kotini. Lopulta päätin, että kyllähän siitä voi. Ei nyt ihan oma, mutta koti kuitenkin.

Vuokrasopimus alkoi vuoden vaihteessa, mutta muutin vasta tammikuun lopulla. Olihan siinä vähän totuttelemista ja tavaroille paikan hakemista. Ei oikein osannut päättää onko se sohva hyvä tässä vai tuossa. Koiratkin olivat hieman ihmeissään, eivät päästäneet minua silmistään ja tuumivat, että mitähän tässä nyt on oikein kysymys.  Vielä kun kanitkin muuttivat mukana ja pääsivät sisätiloihin asumaan, niin siinäpä olikin ihmettelemistä kerrassaan.

Lopulliseksi muuttopäiväksi osoittautui lauantai. Totesin, että ei kai se asia vitkuttelemalla sen kummemmaksi muutu. Useamman kuorman jälkeen jätin koirat portin taakse makuuhuoneeseen ihmettelemään ja lähdin pakkaamaan kaneja muuttoa varten. Koirat jäivät siis yksin ensimmäistä kertaa uuteen asuntoon. Samalle illalle saatiin vielä muutaman tunnin yksinoloharjoitus ja sunnuntaille vielä seuraava.

Siitä se lähti hiljaksiin arki rullaamaan, maanantaina alkoi normaali työviikko.

Zeus suhtautuu kaneihin aivan yhtä neutraalisti kuin aina ennenkin, Etnaa ja Adjaa ne kiinnostavat enemmän ja ne tuppaavat välillä vähän kommentoimaan melko kärkkäästi kanien tekemisiä. Toistaiseksi on menty niin, että eläinlajit erottaa toisistaan verkkoaita. Kanit asustelelevat vaatehuoneessa ja pääsevät öisin loikkimaan vapaasti keittiöön. Kun olen kotona ja koirat portin takana, niillä on käytettävissään toisinaan liki koko asunto.

Kanien sisälle otto hieman arvelutti, koska useat ihmiset tuntuivat olevan sitä mieltä, että ne voisivat kuolla lämpöhalvaukseen, kun ne siirretään kesken talven ulkoruokinnasta sisätiloihin. Vaan enpä minä oikein  muutakaan ratkaisua keksinyt, ja vielä niissä henki pihisee.  Talvikarva on nyt muutaman viikon sisällä asuminen jälkeen  ruvennut tippumaan. Ne syövät, juovat, liikkuvat ja nukkuvat, mielestäni elävät varsin leppoista elämää, eivätkä missään vaiheessa ole vaikuttaneet siltä, että tekisivät kuolemaa. Päin vastoin, niistä tulee joka päivä seurallisempia, rohkeammin ja iloisempia. Ja osaavat kyllä osoittaa mieltään, jos kokevat sen tarpeelliseksi.

Koirien kanssa lenkkeillään varsin tutuissa maisemissa. Samoissa maisemissa,  joissa aikoinaan kävin hoitamassa monirotuista oravanhaukkujaa, tässäkin blogissa muutamaan otteeseen esiintynyttä Siiriä. (linkistä avautuvaa sivua kun selaa alaspäin, saattaa löytyä muutama sananen tästä koirasta.) Kävelyteitä riittää kilometri kaupalla, sen kuin vain valitsee suunnan mihin kulkee. Pieniä kujia ja kortteleita vaikka kuinka paljon, Harjun rinteitä pääsee kipuamaan ylös ja alas, ja koko harjunkin pääsee halutessaan kiertämään ympäri. Näillä sadekeleillä nuo tytöt ovat vähän vaan vastahakoisia kulkemaan. Zeusta ei pienet pisartelut haittaa, ripeksiminenkaan ei sen vauhtia juurikaan hidasta. Ja harjun metsäpoluilla kulkevat tytötkin vähän innokkaammin.

Mielestäni ihan hyvin ovat koirat kotiutuneet. Kun teen lähtöä töihin, komennan koirat makkarin portin taakse ja sieltä ne hakevat paikkansa, kuka mistäkin ja käyvät rauhallisin mielin nukkumaan. Ensi alkuun jätin päiväksi radion päälle, enää ei tule jätettyä.
Vielä ne vähän tuppaavat haukkumaan kun vieraita tulee, omaan tuloonikin ne reagoivat, mutta hiljenevät hyvin nopeasti, viimeistään tiukasta käskystä.

Etnan ja Adjan lemppari paikaksi on muodostunut keittiössä ison pöydän alla oleva vanha lasten makuupussi, jonka sisään on päätynyt muutama tyyny pehmukkeeksi.  Kun yksi tai kaksi koiraa mystisesti katoaa, löytyvät ne useimmiten makuupussi perältä nukkumasta. Zeus ei ole makuupussin sisään kömpinyt, ainakaan vielä. Saapa nähdä oppii se sitä käyttämään.