tiistai 22. maaliskuuta 2016

Jo muutaman viikon ajan on tehnyt ihan hirveästi mieli lähteä koirien kanssa taas "kätköilemään", no tällä viikolla sitten ajattelin, että haetaan tästä uuden kodin nurkilta pari kätköä, turhahan niitä on tässä kotikulmilla "roikottaa."

Eilisen kätköilyreissu jäi yritykseksi, ensinäkin siksi, että paikka jonne kätkö oli tehty, oli aivan mielettömän upea ja sen verran useita metrejä maan pinnan yläpuolella, että en uskaltanut yksin lähteä sitä edes yrittämään. Sen sijaan saimme koirien kanssa seikkailla liukkailla kallioilla ja pujotella valtavien siirtolohkareiden keskellä. Laskeuduttiinpa siinä samalla melkoinen rinne alas niin, että minä menin edellä ja nostelin vuorotellen jokaisen "itkevän" koiran aina alemmalle tasolle. Minua hieman hirvitti se rinne, vaan ei siitä oikein enää ylöskään päässyt, koiria sitten pelotti vielä enemmän, mutta ihmeesti ne siihen luottivat, että minä saan homman hoidettua ja koirat turvallisesti alas.

Täytyy sanoa, että oli siinä kyllä siirtolohkareella kokoa, enpä olisi uskonut niin valtavien kallioiden ja hirmuisten siirtolohkareiden edes mahtuvan tuollaiseen valheellisen pieneltä vaikuttavaan metsälohkoon. Vaan niin sitä ihminen saa yllättyä kerta toisensa jälkeen ja löytää uutta ihmeteltävää, ihan kotinurkiltakin.

Tänään työpäivän jälkeen oli tarkoitus käydä hakemassa sitten toinen kätkö, hieman turvallisemmalta tasolta ja lähdimme koirien kanssa reippailemaan siihen suuntaan. Päivä oli jälleen hyvin keväinen, aurinko lämmitti mukavasti -15 asteen yöpakkasten jälkeen. Siinä elämästä ja keväästä nautiskellessa tuli jouduttua koirien kanssa harhateille, parasta oli ehkä ajatus siitä, että kerrankin ei ole kiire mihinkään. Ehtii kulkea harhaan ihan ajankanssa ja tarkoituksellisesti, koiratkin tuntuivat nauttivan elämästä.

Lopulta päädyimme koirien kanssa maantien laitaan, totesin että suorin tie kätkölle kulkee läheisen pellon poikki ja hetken verran tuumailin, uskallanko yrittää hypätä jään peittämän ojan yli, vaiko en. Uskalsinhan minä hetken harkinta ajan jälkeen. Olihan se elämää, valkoisena hohtava ohut ja kovalumikerros pellon päällä, pilvettömältä taivaalta loistava aurinko, lintujen kilpalaulanta, jota ei edes läheiseltä valtatieltä kuuluva humu peittänyt alleen. Satuttiinpa vielä somasti koirien kanssa ihmettelemään joutsenten jälkiä siinä lähempänä pellon toista reunaa.

Enhän minä arvannut, että sieltä pellon reunalla olevan talon ikkunasta joku meidän kulkemista katsellessaan pahastuisi. Etenkään, kun ihan jokamiehen oikeudella minä uskoin siellä pellolla kulkeneeni, kytkettyjen koirien kanssa.
No niin tai näin, kun saavuin pellon toisella puolella olevalle tielle, lähti läheisestä pihasta auto, joka pysähtyi minun kohdallani ja kertoi sellaisia terveisiä, ettei siinä pellolla saisi kulkea, kun omistaja ei tykkää. "Kyllähän sinä ymmärrät sen kun on viljapellosta kyse ja kun joku muukin oli sen pellon poikki erehtynyt kulkemaan.."
Minä siinä kuuntelin hyvin myötämielisenä ja totesin sitten, että kiitoksia vain tiedosta, taidan jatkossa kulkea sen lenkin niin kuin olin tähän kyseiseen päivään asti kulkenutkin, eli tien laitaa pitkin.
 Siinähän minä sitten koirien kanssa seisoin ja katselin, miten auto peruutti takasin omaan pihaan ja kuljettaja jäi pihaan seurailemaan mihin suuntaan lähden siitä kulkemaan. Kätkö olisi ollut viidenkymmenenkuuden metrin päässä, siinä ihan vieressä, vaan enpä siinä tarkkailun alaisena sitä lähtenyt hakemaan. Hieman ehkä harmitti, kun lähimmillään kuljin kätkön ohi vain 20 metrin päästä, enkä sitä siitä voinut käydä hakemassa.

No onneksi sentään aurinko paistoi edelleen ja saatiin tälle päivälle muutama melkoisen onnistunut "likimain kohtaaminenkin" aikaiseksi...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti