Nämä papanaattorit pyörivät melko vahvasti läsnä meidän arjessa. Ennen muuttoa ja sen aikana huomasin pohtivani tosi paljon sitä, mitenhän ne sopeutuvat ulkoelämästä sisäelämään ja siihen, että niiden reippaan 13 neliön "elintila" rajoittuu huoomattavasti sisään muuttamisen jälkeen. Ja kieltämättä mietitytti sekin, että mahtavatko ne nyt sitten kuolla siihen paljon puhuttuun lämpöhalvaukseen.

No kuten kuvasta näkyy, niin henki niissä pihisee ja toisinaan olen ääneen tokaissutkin, etteivät nämä kuole kyllä kiusallakaan. Ei sillä, että niiden kuolemaa jotenkin erityisen innokkaasti odottaisin, tai sillä ettenkö jokaista kuolemalle menettämääni nelijalkaista olisi surrut. Samaan kastiin taitaa kuulua sekin, kun toisinaan tokaisen jollekulle että "kaikkea sitä ihminen riesakseen hankkiikin", viitaten sekä koiriin, että näihin kaneihin.

Jokainen minut tunteva ihminen kuitenkin tietää sen, että sanoinpa mitä sanoin, puhuinpa mitä puhuin, niin jokainen lemmikkini on minulle tärkeä ja on sitä syntymästä kuolemaansa asti, eivätkä ne unholaan jää sen jälkeenkää. Senkin ihmiset tietävät, että näiden eläinten hyvinvointi on minulle tärkeää, meinaapa välillä mennä jopa sen oman hyvinvointini edelle.

Olen joskus miettinyt sitä, mistä johtuvat nuo puheen parret, mikä saa minut toisinaan elukoistani tuolla lailla puhumaan. Olen todennut sen, että itse kyllä saan puhua niistä välillä melko rumastikin, mutta en sitä sitten meinaakaan sulattaa muilta. Itse saan kyllä haukkua omia koiriani rumiksi, mutta en halua muiden haukkuvan. Samalla kaavalla saatan kyllä kaneista käyttää yleisnimitystä "paistit", mutta karvarukkasina en niitä kuitenkaan ole koskaan ajatellut. Tai kun joku toinen viittaa kaneihini käyttäen sanaa paisti, totean vain, ettei niistä kovin kummoisia paisteja saisi, ja lihakin taisi olla jo melko sitkasta.

Niin tai näin, niin nämä karvakorvat ovat elämässämme läsnä melko vahvasti, niin kuin tätä järjetöntä postausta aloitellessani kirjoitin.
Arki rutiinit ovat muodustuneet sellaisiksi, että hoidan kanit aamulla heräämiseni jälkeen ihan ensimmäiseksi. Tämä siksi, että pellettiannostaan odottava Ressi kyllä ilmaiseen tahtonsa melko kovaäänisesti, ellei ruoka ilmesty kuppiin tarpeeksi nopeasti. Siispä herättyäni suljen ensimmäiseksi kanit "vaatehuoneeseensa" portin taakse, ja annan niille niiden aamumurkinat. Tämän jälkeen vedän ulkokamppeet niskaan ja lähdemme koirien kanssa aamulenkille.

Aamulenkin jälkeen ruokin koirat, täytän molempien eluoiden vesikipot ja valmistaudun lähtemään töihin. Ressi, kaneista vaaleampi, yleensä kapinoi hieman elintilan rajoittamista vastaan, käymällä pureskelemassa verkkoa, mutta Etna on ottanut tehtäväkseen tuon käytöksen katkaisemisen. Se käy hyvin napakasti ilmoittamassa Ressille, ettei sen käytös ole toivottua.

Olen todennut, että kahdessa päivässä kanit saavat oman tilansa melko räävittömän näköiseen kuntoon. Heinää niillä on tarjolla jatkuvasti ja ensialkuun sitä kulkeutui ympäri asuntoa. Aikani tahkottuani sen asian kanssa siirsin heinät kanihuoneen perimmäiseen nurkkaan ja sen jälkeen heinän kulkeutuminen muualle on vähentynyt huomattavasti. Päivät kanit saavat viettää portin takana, mutta illalla viimeistään siinä yhdeksän tietämillä alkaa Ressi ilmoittaa jaloittelun tarpeestaan, kolisuttamalla "kaltereita". Yleensä passitankin koirat sitten portin taakse ja päästän kanit rajoitettuun vapauteen, eli keittiöön, jossa ne voivat jaloitella turvallisesti. Muissa tiloissa on riskinä se, että ne pääsisivät syömään sähköjohtoja, enkä toisaalta kyllä halua ruveta olohuoneen matosta pesemään kanin pissoja pois. Kanien vapaus jatkuu läpi yön, ja yön hiljaisina tunteina ne käyvät rallattelemassa useampaan kertaan keittiön puolella. Aamulla ne ovat kuitenkin järjestään aina omalla puolellaan.

Iltaisin (joka toinen ilta) kun siivoan pupulan perusteellisesti, ne pyörivät jaloissa koko ajan, välillä ihan muuten vaan, välillä mieltään osoittaen. Tähän asti puoleksi villinä pysytellyt Plösökin on muuttunut varsin seuralliseksi ja käy varsin tuttavallisesti tökkimässä minua aina silloin tällöin, Ressikin vaatii osansa huomiosta ja nauttii kyllä siitä, juuri sen verran kun itse haluaa.

Välillä tilaisuus tekee varkaan ja kanit pääsevät livahtamaan väärälle puolelle, ne ottavat kyllä tilan hyvin haltuun, vaikka se ei ole ihan tarkoituksen mukaista. Koirien kanssa ne eivät juurikaan vietä aikaa. Etnalla on melkoinen riistavietti ja se toisinaan onnistuu kyllä "pöläyttämään" kanit liikkeelle, kun itselläni silmä välttää. Ressi on luonteeltaan sen verran täpäkkä, että kyllä arkailematta lähestyy koiria, Plösö sen sijaan arkailee niitä hieman enemmän. Koskapa Etnan on selkeästi vaikeaa hillitä itseään niiden lähettyvillä, olen todennut, ettei niiden tarvitse juurikaan keskenään hengailla.

Maailma ei vielä kuitenkaan ole kaatunut siihen, vaikka elukat vahingossa joutuisivat samalle puolelle porttia, eikä toivottavasti kaadukaan. Koirat ovat koiria, kanit kaneja, eivätkä ne valvomatta vietä aikaansa yhdessä, eivät sitten yhtään. Yllättävän kivuttomasti tämä "yhteiselo" kuitenkin sujuu, kiitos porttien.

Tänään ihmettelin, kun Zeus seisoi pitkään pupulan portin edessä ja itkeskeli. Ihmettelin, että nyt on kyllä herra hormoonimyrkyissään ja kevätpöhinöissään mennyt hieman sekaisin, kun kanien perään itkee.. no tilanteen tarkempi tarkastelu ja pysähtyminen sen asian äärelle toi selvyyttä asiaan. Vesi oli päässyt loppumaan koirien kiposta ja herra tiesi, että pupujen puolella sitä kyllä löytyy. Herrasmis, kanien kaveri kyllä pystyi siellä käymään vettä janoonsa juomassa, huolimatta siitä, että karvakorvat loikoivat siinä vieressä. Eivätkä papanatkaan kiinnostaneet sillä hetkellä, kun oli jano sammutettavana.

Vuosia sitten aikoinaan, kun huomasin olevani sekä koiran, että kanin omistaja, käytin näitä elukoita yhdessä lenkillä. Koira kulki edellä, kani perässä ja kilometrejä kertyi kummasti. Olivat ne melkoinen parivaljakko, Zeus ja Riesa. Vuosia on kulunut useita, eläinystäviä tullut ja mennyt monta, onneksi niitä on vielä jäljelläkin.

Kyllähän ne tuovat elämään kummasti eloa ja iloa, ihmeesti niiden kanssa kuluu aikaa ja niiden touhuja on mukava seurata, eikä sitä oikein osaa kuvitella elämäänsä ilman niitä. Aika paljon puuttuisi, ellei niitä olisi, niin paljon kun ne elämää toisinaan rajoittavatkin.

Palatakseni vielä "lämpöhalvaukseen" johon näiden kanien olisi ihmisten puheiden mukaan pitänyt kuolla, niin talvikarvaansa nämä ovat alkaneet pudottaa vasta muutama viikko sitten, nyt selvästi enenmmän kuin aikaisemmin. Muutamaan kertaan olen kantanut kanit ulos harjattavaksi ja samalla miettinyt sitä, että on se onni kun noilta koirilta puuttuu se paljon puhuttu pohjavilla. Se ominaisuus, mitä niille toisinaan talvella hieman kaipaisi.

Karvaa nämä koiratkin tässä pikkuhiljaa kevään korvilla alkavat vaihtaa, vaan eivät onneksi pohjavillaa. Noita pohjavillaisia kaneja harjaillessani olenkin huomannut pohtivani sitä, että onko se ihan oikeasti sellainen ominaisuus koirassa, jonka jaksaisin. No kiirehän tässä ei ole minkään asian suhteen, kaikista vähiten sen, että pitäisi lauman kokoa johonkin suuntaan kasvattaa. Ei onneksi, ei ainakaan vielä.

Iltalukemiksekeni on kuitenkin epähuomiossa päätynyt kirja " Suomenpystykorva metsällä ja kotona" En ole päässyt tässä Erkki Tuomisen kirjoittamassa kirjassa vielä alkua pidemmälle, mutta täytyy kyllä sanoa, ettei vielä ole tarvinutkaan päästä, sillä jäin melko mietteliäänä seuraavien lauseiden äärelle.

"Suomenpystykorva on suomalaisen kenneltyön tunnuskuva, ja samalla se on olennainen osa suomalaista eräkulttuuria. Meidän kaikkien erä- ja kennelihmisten on tehtävä kaikki voitavamme, että se sellaisena säilyisi. Jos suomenpystykorva jatkossa on vain pihojen ja näyttelykehien kaunistus, korvaamaton osa kaikkein ominta eräkulttuuriamme on menetetty."

Niin, siinähän sitä onkin tällaista koiraa harkitsevalla miettimistä pitkäksi aikaa...