maanantai 21. maaliskuuta 2016

Maaliskuussa jo mennään. Moneen kertaan on käynyt mielessä se, että pitäisi kirjottaa ylös sitä mukaa ajatuksia, kun niitä syntyy. Muutamaan kertaan olenkin aloittanut, mutta siihen se on sitten jäänytkin. Useimmiten käy niin, että lenkillä ajatus luistaa, paremmin kuin hyvin, mutta siinä vaiheessa kun olisi aikaa istahtaa hetkeksi alas ja saada vihdoin jotain mustaa valkoiselle, niin eipä sitä tekstiä sitten enää synnykään.

Aurinko paistoi, tänäänkin. Ja se paistoi niin uskomattoman ihanasti ja lämpimästi. Olin töistä kotiin päästessäni niin hyvällä tuulella, kun ihminen nyt ylipäätään voi olla. Otin koirat mukaan ja lähdimme niiden kanssa lenkille nauttimaan aivan ihanasta keväisestä päivästä. Jo kaukaa näin, että vastaan on tulossa toinen koirakko ja päätin, että yritetään nyt hyvällä energialla saada siitä Etnalle onnistunut ohitusharjoitus, viime aikoina kun ohitustilanteet ovat tuntuneet kuormittavan sitä tavallistakin enemmän.

No ohitustilanne siitä syntyi, mutta ei se Etnan osalta nyt niin kovin onnistuneesti sujunut. Siinä tunnekuohunsa vallassa se yritti ohimennen napata minustakin kiinni. Mustuaisten ohitus taas sujui ihan mallikelpoisesti.

Seuraavaa koirakkoa emme kohdanneet, vaan kuljimme sen takana, joskin välillämme pidin koko ajan sellaisen etäisyyden, ettei Etna päässyt kiihtymään. No pian tämän jälkeen tupsahti eteen vielä sitten kolmas koirakko, ja koskapa kyseinen nelijalkainen olisi kovin innokkaasti tullut tekemään tuttavuutta omiin koiriini, kiehui Etnalla taas aavistuksen verran yli ja se yritti purra Zeusta, koska Zeus nyt sattui olemaan siinä sen hampaiden ulottuvilla.

Ei hyvä siis.

Seuraavan mutkan takaa ilmestyi jo sitten neljäs koirakko vastaan ja ajattelin vain, että kunhan mustuaiset saavat hyvän ohituksen, eikä Etna pääse yrittämään purra kumpaakaan niistä, niin sillä hyvä.

Täytyy sanoa, että melkoisen tunteiden kirjon sai käydä läpi tuon yhden lenkin aikana. Olkoonkin ihana, keväinen, aurinkoinen päivä, niin kyllä se vähän harmittaa kun saa jälleen kerran huomata, että omasta laumasta löytyy yksi, joka yrittää purra ruokkivaa kättä.

Olisihan se helppoa, jos kaikki kulkisi aina samalla kaavalla. Pystyisi edes jotenkin ennakoimaan tilanteen, löytämään sopivan reagointitavan itselleenkin ja toimimaan niin, että saisi edes josku ehkä jonkinlaista perustusta rakennettua, sen iän ikuisen purkamisen sijaan, mutta kun ei. Etnan reagointi yllättäviin tilanteisiin, yllättäviin kohtaamisiin tai ylipäätään sen käyttäymismallit silloin kun se haistaa, että lähettyvillä on, tai on hetki sitten ollut vieras koira, eivät noudata mitään kaavaa. Eivät sitten mitään, ja se kai siitä niin vaikeaa tekeekin.

Siinä on vain yksi syy siihen, miksi jokaisen onnistuneen hetken jälkeen tulevat takapakit ja pettymykset tuntuvat aina vain raskaammilta ja raskaammilta. Välillä sitä on huomannut miettivänsä taas, että miksi jatkaa itsensä kiusaamista. Miksi edes yrittää nähdä vaivaa, tai käyttää energiaa siihen, että saisi jotain muuttumaan. Ihan kuin sitä ei näiden vuosien jälkeen olisi jo oppinut sen, ettei mikään ole niin varmaa, kuin epävarma, ja epävarman koiran kanssa se, ettei mikään tule muuttumaan, ei koskaan, ei ainakaan näissä tilanteissa.

Niin kuin jo montaa kertaa aikaisemmin olen tainnut kirjoittaa, että Etnan kanssa kohtaamiset vieraiden koirien kanssa onnistuvat parhaiten niin, kun neidin nappaa kainaloon, yhdellä kädellä pitää neidin kainalossa ja kaksi mustuaista hanskassa ja toisella kädellä ottaa tukevan otteen neidin kuonosta ja välttää turpakäräjät jatkamalla lenkkiä samalla reippaalla vauhdilla kuin siihenkin asti. Siltikin vuosittainen ilmiö sen jälkeen kun kevätaurinko alkaa paistaa on se, että sitä lähtee taas yrittämän. Mitä jos tällä kertaa onnistuisikin rakentamaan onnistuneita ohituksia, kohtuullisia kohtaamisisia ja saisi vihdoin sellaisen "yhteiskuntakelpoisen koiran" tästä viimeisestäkin.

Innoissaan sitä sitten alkaa ahertaa tämän aiheen ympärillä, todetakseen taas monen pettymyksen jälkeen, että turha vaiva taas, ei se auta, ei se muutu, ei vieläkään... Ja sitten jatkaa taas elämäänsä niin, että ympärillä olevat ihmiset saavat ihmetellä ja päivitellä, miksen ole viitsinyt nähdä sen vertaa vaivaa, että olisin kouluttanut tuon kolmanenkin koiran, siinä missä kaksi muutakin..

Eipä kai siinä, kerta toisensa jälkeen yritän vakuutella itselleni, että ei sillä ole mitään merkitystä, mitä muut ajatellevat, ei sillä miten katsovat pitkään tai pudistelevat päätään. Ei sillä ole välilä, koska he eivät tiedä sitä mitä minä tiedän.
Turhaa se on, jokainen merkitsevä katse jää mieleen kaihertamaan ja tekemään kiusaa. Vuosi toisensa jälkeen huomaan pyöritteleväni mielessäni samoja kysymyksiä siitä, olenko sittenkään tehnyt tarpeeksi, olisinko sittenkin voinut tehdä jotakin toisin, olisiko kyseinen koira voinut saada paremman elämän jossain muualla.

Tuossa se nytkin nukkuu, sylissä, harmaampana kuin koskaan, luottavaisena, rauhallisena ja tyytyväisenä. Se on kotiutunut yllättävän hyvin, tai miksi ei olisi. Tuulikaappia se hieman arastelee, vieläkin, kun onnnistuin sen viikkoja sitten kertaalleen siellä epähuomioissa säikäyttämään. Tulee se sinne silti kutsuttaessa, korvat luimussa, hieman vastentahtoisesti, mutta tulee kuitenkin. Ulos sitä ei tarvitse pakottaa, se herää itsellisesti, monesti jopa ennen minua ja venytellen ottaa uuden päivän vastaan. Pääsääntöisesti se on hyvin elämäniloinen ja onnellisen, tyytyväisen oloinen koira. Toisinaan se näkee mörköjä, kuten eräänä päivänä sängyn toiselle puolelle pudonneen peiton. Epämääräisen tumman möhkäleen, jonka ei olisi pitänyt olla siinä. Sitä se sitten epäluuloisen näköisenä katseli ja murisi sille.

Kirjoitin aikaisemmin siskoni ystävästä, jota Etna oli täällä hieman arkaillut, pitänyt koko vierailun ajan huolellisesti kunnon turvavälin ja todennut, että ei halua tulla tutuiksi tämän ihmisen kanssa. No nämä kaksi ovat kohdanneet toistamiseen, niin ensimmäisen, kuin toisenkin kerran ilman minua. Jälkimmäisellä kerralla jäät sulivat, ja loppujen lopuksi Etna totesi tämän kaverin käyvän hyvin koiranpedistä ja nukkui rauhallisin mielin pitkät tovit tämän jalkojen päällä olkkarin sohvalla. Ihan mukavaa kuulla näitä tällaisiakin uutisia, että kehitystä tapahtuu, ainakin joidenkin asioiden suhteen.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti