Liekö viimeksi kun julkaisematonta, luonnokseksi jäänyttä tekstiä rustailin, ihmettelin ajan juoksua ja sitä miten mennään jo pitkällä elokuussa. No se jäi julkaisematta, niin kuin moni muukin teksti ja nyt mennään jo syyskuun puolella ja aika jatkaa juoksuaan edelleen.

 Monesti olen mielessä käynyt että pitäisi hetkeksi malttaa istahtaa alas ja kirjoitella vähän ajatuksia ylös. Aina se on kuitenkin jäänyt sille ajatuksen asteelle.

 Elokuun alussa kävin olemassa viikon poissa kotoa. Viikko oli kiireinen ja melko rankka, vaikka eläintarha jäikin kotiin. Tuota viikkoa edeltäneen viikonlopun, heinäkuun viimeisen, sain viettää rennosti caravaanari elämää vietellen, koirien ja muutaman läheisen perhepiiriin kuuluvan ihmisen kanssa Kuninkaan lähteellä.

Mikäs siellä oli ollessa, täysylläpidolla, kiitos vain itsensä tunnistaville asianomaisille. Koirat loivat tietenkin mukana olollaan pientä lisähaastetta muuten niin leppoisaan olemiseen. Pientä jännitysmomenttiakin saatiin kun Zeuksen ja nuoren Soolon välillä oleva jännite on edelleen varsin voimakas. Lisäksi Etnaa hieman kiusasivat pelkällä olemassa olollaan leirintäalueella olevat muut koirat. Karkasipa se kertaalleen omille teilleenkin kun puolikuristava panta sujahti sujuvasti irti, kun neiti koki tarpeelliseksi päästä palaveeraamaan naapuri asuntoauton norfolkinterrieri rouvan kanssa.

Huomasin neidin karkumatkan heti alkuunsa ja kerkesin jo säikähtää, että mitenhän siinä käy, kun kaksi topakkaa emäntää ottaa toisistaan mittaa, vaan eihän siinä onneksi kuinkaan käynyt. Liekö kahdesta syystä
               a) kumpikaan koirista ei kokenut tarpeelliseksi.
               b) Ympärillä olevat ihmiset pysyivät rauhallisina.
Siispä koirat eivät päätyneet tukkanuotaisille, vaikka siinä toisiaan hieman niskakarvat pystyssä kiertelivätkin. Kun omani, sain siitä napattua kainaloon pyytelin moneen kertaan anteeksi sitä  vahinkoa, että koira oli päässyt karkaamaan. Pahoittelut hyväksyttiin ja jäimme siihen vielä hetkeksi aikaa juttelemaan. 

Ehtipä siinä hötäkässä pistää merkille sellaisen seikan, että neidit, tai rouvat, mitäpä nyt olivatkaan, kumpikin jo useampia ikävuosia kerryttäneenä, muistuttivat hauskasti toisiaan. Etnalla oli hieman korkeammat jalat ja sileä karva, kun taas norfolkki tappijalkainen, karkeakarvainen versio Etnasta samanlaisilla ruskeilla nappisilmillä. 

Tuolta viikonlopun reissulta sain siinä määrin harvinaista kuvamateriaalia koirista, että oli äärimmäisen harmillista huomata, että yhdellä ainoalla virhenäppäyksellä saa puhelimesta melko lahjakkaasti poistettua useita satoja valokuvia niin, ettei niitä enää löydäkään mistään. Siispä nämä kuvat, jotka olisi pitänyt heti julkaista edes jollakin sosiaalisen median kanavalla, ovat nyt hävinneet ja tipotiessään, eikä auta kuin harmitella näin jälkikäteen sitä omaa laiskuutta tuon sosiaalisessa mediassa tapahtuvien kuvien julkaisun suhteen. Hellyttävät, kadonneet valokuvat olivat mm. isästä ja tyttärestä, Zeuksesta ja Adjasta, jotka nukkuivat samassa läjässä, sikin sokin somasti rinnakkain, ja päällekäin, kuonot vieretysten. Siten, etten koskaan aikaisemmin ole nähnyt niiden nukkuvan niin lähekkäin.

Sunnuntai aamupäivästä palailtiin
kotikonnuille ja muutaman tunnin päästä olimme jo taas menossa. Koirat jäivät kotiin hoitoon tutun hoitajan kanssa, samoin kanit. Täytyy kyllä todeta, että oli mukava palata viikon päästä kotiin, kun kaikki oli mennyt hyvin, eikä Etnakaan ollut reagoinut poissaolooni oikeastaan mitenkään. Toisin oli vuosia sitten kun mietin, että uskallanko sitä kenellekään enää hoitoon jättääkään, kun ei tiedä ketä se puree, tai miten sen kanssa pärjää, kun se vetää itsensä ihan lukkoon.

 Elokuussa on tullut tunti poikineen vietettyä koirien kanssa metsässä marjastuksen merkeissä. Ihan mukavasti sitä on tullut pakasteeseen kerättyä talven varalle niin mustikoita, kun puolukoitakin. Vaikka kaipa siellä metsässä viihtyisi ihan ilman niitä marjojakin, minulla ainakin tuppaa ajantaju siellä katoamaan ihan täysin. Koiria on välillä hieman tympäissyt, kun pieni sadekaan ei ole saanut minua sieltä vielä liikkeelle, vaikka ne olisivat olleet valmiita lähtemään jo heti kun ensimmäiset sadepisarat alkoivat  tipahdella.

Nyt tosin voi olla että metsäretket saa jäädä vähän vähemmälle, kun metsissä alkaa olemaan meidän makuun jo vähän liikaa hirvikärpäsiä. Harmillista sinänsä, kun tuntuu ettei noista metsistä saa ikinä tarpeekseen. Monet kerrat kun koirien kanssa tulee tarvottua reppu selässä metsäpolkuja pitkin, ja vietettyä luonnon helmassa tunti toisensa jälkeen, iskee kaukokaipuu, halu päästä pois. Jonnekin oikeasti kauas muista ihmisistä, täydelliseen luonnon rauhaan, tänä alkavana syksynä, on moneen kertaan palannut mieleen se syysvaellus Repoveden kansallispuistoon ja halu päästä uudelleen. Tuntea taas se miten rinkka painaa selkää, se miten ihanaa on vain olla ja huomata, ettei tarvitse ajatella mitään muuta, kuin seuraavaa askelta. Päästä nauttimaan syksyisten öiden pimeydestä ja siitä, miten tuhannet kirkkaat tähdet tuikkivat taivaalla, ilman ihmisasutusten läheisyydestä tulevaa jatkuvaa valosaastetta.

Toisaalta on ollut ihanaa huomata se, että kyllähän sitä pääsee nauttimaan luonnonrauhasta ihan näissä kotimetsissäkin. Ja parasta on se, kun istuu kiireettömästi alas, ottaa koirat kainaloon ja huomaa sen, miten tärkeää niille on olla siinä hetkessä läsnä. Kävipä tässä yhtenä elokuisena iltana niinkin, että tuntien marjastamisen jälkeen havahduin huomaamaan sen, että koko läntinen taivas oli kuin puhdasta kultaa. Kiiresti pakkasin kimpsut ja kampsut kasaan ja kiirehdimme koirien kanssa läheisen kallion päälle seuraamaan auringon laskua.

Seisoimme siinä kallion päällä, kunnes aurinko oli painunut puiden taakse ja illan hämärä laskeutui ympärillemme. Seisoin siinä ja huomasin ajattelevani, että en haluaisi olla missään muualla, että kyllä se auringonlasku näyttää kauniilta täälläkin, ei sitä tarvitse päästä katselemaan mihinkään muualle. Juuri siinä oli hyvä olla, eikä kotiin ollut kuin reippaasti käveltynä vain viidentoista minuutin matka. Voiko sen enempää ihminen itselleen toivoa.

Marjastus intoni keskellä geokätköily on jäänyt vähän vähemmälle, ja toinen siihen aika merkittävästi  vaikuttava asia on se, ettei puhelimeni paikannus oikein ole toiminut viime aikoina. Useimmiten se väittää minun oleilevan jossakin Kajaanin seutuvilla, vaikka se ei kyllä pidä paikkaansa alkuunkaan. Ja silloin kun se suunnilleen paikantaa minut oikein, paikantaa se kuitenkin vähintään 150 metriä pieleen, mikä tekee kätköilyn harrastamisesta astetta haasteellisempaa. Muutaman kerran on kuitenkin tullut lähdettyä kanssakätköilijöiden matkaan, ja mukavaa on ollut huomata sekin, että vaikka joskus joku kätkö jääkin löytymättä, ei se oikeastaan haittaa. Siinä tulee kuitenkin aina puolivahingossa vietettyä useita tunteja ulkona liikkuen, ja useimmiten vielä varsin hyvässä seurassa. Ja kun kätköä ei löydy, voi silloinkin vain istahtaa alas kuuntelemaan, mitä luotoäidillä, tai sen hetkisellä paikalla on sillä kertaa meille kerrottavanaan.