Seikkailu saaristossa osa 3

Saavuimme Turkuun iltapäivän puolella ja löysimme rauhallisen varjoisan parkkipaikan Turun linnan liepeiltä. Lenkitimme koirat ja lähdimme hetkeksi Turun linnaan turisteiksi. Seuraava opastettu kierros olisi alkanut vasta kahden tunnin kuluttua joten lähdimme tutustumaan linnan ja Suomen historiaan ihan omatoimisesti. Aika pian siinä kävi niin, että huomasin jääneeni jälkeen muista melkoisesti ja lopulta kuljin eteen päin ihan yksikseni, sikälimikäli kun se siellä kaikkien muiden ihmisten keskellä oli ylipäätään mahdollista.

En ollut koskaan aikaisemmin tullut ajatelleeksi sitä, mikä vaikutus aikanaan oli sille, kun koiravero rantautui Suomeen. Pienten tiedonjyvästen saaminen Turun linnasta aikaan sai tiedonhalun kasvamisen ja muutaman tovin viettämistä tietolähteiden (joiden todenmukaisuutta/ varmuutta en lähde vannomaan) äärellä. Siispä Wikipedia kertoo asiasta näin.

"Vuonna 1800 Ruotsin säädyt myöntyivät suostuntaan, jonka mukaan koirista oli maksettava valtiolle veroa. 1876 Suomessa annettiin asetus, jonka mukaan kunnalisveron kanssa kerättiin koirista veroa korvaukseksi kotieläimistä, jotka olivat kuolleet vesikauhuun.
Vuotuinen vero oli maalla 2 mk ja kaupungissa 6 mk. Ilmoitettaessaan koiran verotettavaksi sai omistaja veromerkin, joka kiinnitettiin koiran kaulapantaan.
Koirat joilla ei ollut veromerkkiä sai poliisi ottaa kiinni ja tappaa, ellei omistaja vaatinut sitä kaupungissa kahden ja maalla neljän vuorokauden kuluessa itselleen. Ilmoittamattomasta koirasta oli maksettava kaksinkertainen koiravero ja sakkoa 10-20 mk."

Turun linnan kierroksella pysähdyin pitkäksi aikaa pohdiskelemaan tekstiä, jossa kerrottiin, että kun koiraveroa alettiin keräämään, väheni koirien määrä merkittävästi. Tämä puolestaan aiheutti susivahinkojen määrän voimakkaan kasvun ja sen myötä susivihan kasvamisen ja leviämisen entistä laajemmalle.

Siispä lähdin etsimään tietoa myöskin tästä ja löysin erään lehtikirjoituksen, jonka todenperäisyydestä en myöskään lähde esittämään edes arvailuja. Sieltä löysin kuitenkin sattumalta muutaman tilastotiedon susivahingoista vuosilta 1878 - 1885 jotka osuvat sattumoisin juuri samoihin aikoihin, kun koiraveroa Suomessa alettiin perimään, ja sen seurauksena koirien määrä pihapiirien ja eläinsuojien vahteina ja suojana ilmeisesti merkittävästi väheni. Noiden tilastojen mukaan vuosina 1878 - 1885 sudet tappoivat
                           2 465 hevosta
                           9 258 lehmää/  vasikkaa
                          52 104 lammasta
sekä joukon lapsia ja nuoria.

Sikäli mikäli nämä tilastot missään määrin pitävät paikkaansa, en ihmettele yhtään sitä miten pelko ja viha tuon ajan ihmisten keskellä kasvoivat. 1850-luvulla sudet asuttivat koko Suomea ja niitä oli määrällisesti 600-800. Saman vuosisadan lopulla suoritettiin laajamittainen kampanjoitu susien hävitystyö, joka johti siihen, että 1900- luvulle siirryttäessä sudet puuttuivat valtaosasta maata ja 1920- luvulla hävisivät kokonaan, jolloin käytännössä katsottiin niiden kuolleen sukupuuttoon Suomessa.

Eräässä infotaulussa kerrottiin seuraavaa: " Susi ja ihminen ovat syntyneet samalle reviirille. Molemmat eläinlajit metsästävät laumassa suurriistaa, molemmille sosiaalisuus ja äly ovat elinehtoja ja molemmat pitävät hyvää huolta perheestään ja sukulaisistaan. Nämä kaksi lajia eivät ole koskaan mahtuneet samalle reviirille ja silti ne ovat rinnakkain valloittaneet maapallon pohjoiset metsät. Pohjoisen pallonpuoliskon susimyytit ovat moninaiset, mutta vain suomalais-ugrilaiset myytit ovat lähes yksinomaan pahoja.

Toisaalla kerrottiin siitä miten vanhin ihmisten kumppaneista on koira, joka on kesyyntyi susista jo noin 33 000 sitten. Koirasta on tullut ihmisille monessa asiassa lähes korvaamaton kumppani, susi puolestaan säilynyt pelättynä ja vihattuna, määrittelemättömänä uhkana, josta osa haluaisi päästä lopullisesti eroon. Tällaisten ajatusten saattelemana seisoin lasivitriinin edessä katsoen susiverkkoja, joita aikanaan jokainen talollinen oli velvollinen pitämään käyttövalmiina, velvollisena osallistumaan yhteisiin susijahteihin, joita kansalaisten ja kotieläinten turvallisuuden säilyttämiseksi järjestettiin.


Oli vaikeaa päästä eteenpäin, jatkaa kierrosta, kun mielessä pyöri se, mikä on susien tilanne tällä hetkellä Suomessa. RTKL on arvioi tammikuussa 2015, että susien määrä Suomessa oli 220 ja on vahvasti sitä mieltä, ettei se ole riittävästi. Susien suojelijat ovat vakaasti samaa mieltä, kun taas osa metsästäjistä ja susialueilla elävät ihmiset ovat sitä mieltä, että niitä, tai ainakin niiden aiheuttamia vahinkoja on jo aivan liikaa. 96 vuotta sen jälkeen kun sudet käytännössä hävitettiin kokonaan Suomesta, ollaan tilanteessa jossa sama susikysymys repii kansalaisia kahtaalle. Osa ihmisistä pelkää, eikä kenenkään pelkoa saisi väheksyä. Tämän kesän, alkaneeen syksyn ja metsätyskauden aikana on koirat ja sudet kohdanneet metsässä liian monta kertaa, lähemmäksi kymmenen ihmisen parasta ystävää on menetetty kun apu ei ole saapunut ajoissa paikalle.

Siellä Turun linnan käytävällä, lasivitriinin ja myöhemmin täytettyjen susien edessä seisoessani mietin, että mitä mieltä minun pitäisi olla. Mitä mieltä olla siitä tosiseikasta, että susi ja ihminen eivät mahdu samalle reviirille, eivätkä suurimmalta osalta varmasti haluakaan mahtua. Päästäkseni eteen päin, saadakseni muut kiinni ja ehtiäkseni edes illaksi pois linnasta, tulin siihen tulokseen, ettei minun tarvitse muodostaa sitä mielipidettä siellä, ei siinä hetkessä, kun katsoin edessäni hurjan näköisiä piikkipantoja, joita aikoinaan täälläkin, koto-Suomessa puettiin koirien päälle, kiristettiin kaulan ympärille toivoen, että juuri tuo kyseinen koira selviäisi mahdollisesta susien hyökkäyksestä hengissä, saisi hälytettyä apua ja karkoitettua metsän pedot, niin etteivät ne saisi aikaan vahinkoja ja kallisarvoiset kotieläimet säilyisivät hengissä.

Kaiken kaikkiaan niin tiedonhaluiselle ja historiasta kiinnostuneelle ihmiselle, kuin minä, ei varmasti yksi eikä kaksikaan päivää olisi riittänyt Turun linnassa. Sieltä saatava tiedon määrä, vaikka osa olikin vain juurikin niitä tiedon murusia, oli niin valtava, että jossain vaiheessa sitä huomasi, ettei pää enää jaksanut käsitellä sitä kaikkea. Ja samaan aikaan jossain taka-alalla nakutti tieto, että koirat odottelivat asuntoautolla.

Matkamme jatkui Turusta kohti Naantalia. Lähdimme etsimään sopivaa yöpymispaikkaa, mutta leirintäalue oli siltä kesältä jo sulkeutunut. Kun pyöriminen alueella ison auton kanssa ei ole mitään ihan suurinta herkkua, niin lopulta päädyimme ajamaan auton hieman kauemmaksi ja jalkautumaan. Loppujen lopuksi siinä kävi niin, että lähdimme kahteen eri suuntaan ja löysimme kaksi suhteellisen rauhallista paikkaa, jonne voisi hipsutella menemään asuntoautolla. Valitsimme niistä kahdesta arpapelillä paremman ja siirryimme sinne. Valinta osui nappiin ja saimme majoittua kaikessa rauhassa, pääsimme nauttimaan meren läheisyydestä ja siitä miten sekä taivaalla loistava kuu, että ympäristön valot heijastuivat upeasti tummasta meren pinnasta. Hieman myöhemmin myös tähdet alkoivat tuikkia taivaalla, ja vaikka tällä kertaa ei päässyt ihailemaan täysin valosaasteetonta tähtitaivasta, niin siitäkin huolimatta se oli varsin upea ja mieltä rauhoittava näky.

Aamulla yhdeksän aikaan alkoi kuulua Naantalin kirkonkellojen sointi, se kulkeutui hienosti merenlahden yli meidän luoksemme. Yhtä kauniisti ne soivat myös kymmenen aikaan, kun olin vihdoin päässyt koirien kanssa liikkeelle ja lähdimme kulkemaan pitkin meren rantaa. Naantalin kylpylän viereisellä uimarannalla oli levähtämässä joutsen perhe. Kaksi puhtaan valkoista vanhempaa ja neljä uskomattoman kaunista, eri harmaan sävyistä poikasta siinä niiden välissä. Niitä olisi voinut jäädä ihailemaan pidemmäksikin aikaa, mutta koirat olivat siinä määrin malttamattomia, että näin parhaammaksi vain lähteä jatkamaan matkaa.

Koska olimme Naantalissa, päätimme käydä mutki Kultarannassa. Liekö pohjimmaisena ajatuksena se, että mahtaisikohan Lennu olla leikkikavereita vailla, vaiko ehkä sitten vain puhdas uteliaisuus. Ei ollut Lennu tällä kertaa paikan päällä ja varsin hiljaiselta vaikutti itse Kultarantakin. Aitojen sisäpuolella oli info/varoitustaulujen mukaan pääsy vain presidentin kanslian luvalla. Hymynkare suupielissä tulimme pohdiskelleeksi sitä, että sikälimikäli kun jonkun koira livahtaisi aitojen "väärälle puolelle", niin kuka meistä soittelisi sinne presidentin kansliaan lupaa hakea koira sieltä pois. Noh, tällä kertaa sitä lupaa ei tarvittu, vaikka Basti aika vapaasti saikin pinkoa aidatun alueen ulkopuolella olevilla nurmialueilla. Ja ennen kuin joku siitä ehtii pahastua, niin eiköhän se ollu lainkin mukaan ihan luvallista, etenkin kun kyseessä oli 16 viikon ikäinen koiranpentu.

Kultarannasta ajoimme Kaarinaan, tällä kertaa ajatuksena oli linnanraunioiden sijaan löytää kokonainen linnavuori ja muinaishautoja. Kiersimme 4 km pitkän luontopolun etsimäämme linnavuorta löytämättä, eikä varsinaisia muinaishautojakaan tainnut ihan kohdalle osua. Yhden lain suojaaman muinaisjäännöksen kuitenkin löysimme, mutta ei sen kiviröykkien katseleminen juurikaan mieltä ylentänyt, kun se ei ollut ihan sitä, mitä olin lähtenyt hakemaan. Kahdeksan vuotta sitten olin niillä seutuvin viimeksi käynyt ja silloin löytänyt sekä linnavuoren, että muinaishaudat, tällä kertaa kuitenkin nielin karvaan pettymyksen ja päätimme palata takaisin asuntoautolle ja lähteä hiljaksiin suuntamaan kotiin päin.

Jo metsään lähtiessä oli mielessä käynyt ajatus siitä, että tämä syyskuinen päivä oli hyvin lämmin, aurinko paistoi suorastaan kuumasti. Maasto jossa kuljimme oli pääasiassa kallioinen ja hiljaa mielessäni pohdiskelin sitä, että kuinkahan moni käärme oli kömpinyt esiin, kiville tai kallioille päivää paistattelemaan. No eipä niitä osunut silmiin, ennen kuin vasta viimeisellä kilometrillä ja silloin valpas tsekin omistaja sen huomasi ja tempaisi koiransa turvaan. Siinä se tosiaan mennä kiemursi polun sivuun. Pieni soma kyykäärmeen poikanen, hyvin selkeä sahalaita kuvia selässään. Siihen se sitten jäi seurailemaan tilannetta, tsekki omistajineen sekä minä omien koirieni kanssa seisoimme sen takana, yksi siskoistani sen edessä, ja käärme somasti siinä välissä. Oli aikamoinen onni, että meidän edellämme kulkeneella siskolla oli niin kiire päästä asuntoautolle. Hänen askeltensa töminä säikäytti käärmeen liikkeelle, ennen kuin yksikään koirista ehti päästä sen luokse. Kun käärmettä oli kuvattu tarpeeksi, kuljimme varovasti sen ohitse, ja jatkoimme matkaa. Meidän ja varmaan käärmeidenkin onneksi niitä ei osunut matkallemme enää ja niin pääsimme turvallisesti takaisin tukikohtaamme.

Kun pienen hetken päästä pysähdyimme pitämään ruokataukoa nimeltä mainitsemattoman huoltoaseman pihaan, seurasin huvittuneena koiria, jotka eivät ilmeellä tai elelläkään ilmaiseet haluaan päästä pois häkistä ja ulos. Päin vastoin, tuntui siltä, kuin ne olisivat vain hakeneet mukavampaa asentoa ja tuumanneet, että juoskaa vain, me olemme sitä jo tarpeeksi tehneet. Ja sinne ne jäivät tyytyväisinä uniaan jatkamaan, ja nukkuivat yhtä tyytyväisinä lähes kotiin asti, vaikka välissä tiputettiin neljä matkaseuralaista kyydistä.

 Vanhempieni luona tyhjensimme yhden auton ja pakkasimme toisen. Aika täyteen sai pienen auton pakatakin, kun mukaan otettiin vielä vanhempieni autotallissa pitkän viikonlopun viettäneet kanit. Aika tyytyväisiä olivat kaikki, kun lopulta pääsimme kotiin.

Täytyy todeta, että meillä oli kaikin puolin mukava reissu. Aika moninaiset ja vaiherikkaat "polttarit" siihen nähden, että juhlakalu oli itse juhlimassa tuoreen aviomiehensä siskon häitä.