Sylin täydeltä terapiaa ja vähän yskimistä, 

niistä oli toissa viikonloppu tehty. 

Lähdimme käymään Oulun korkeuksilla pienellä sukulointireissulla toissa viikonloppuna. 

Auto täyttyi lähipiiriin kuuluvista ihmisistä ja koirista. 

Farmari volvon takatilassa matkusti koiraveräjän takana nuori saksanpaimenkoira uros, Soolo, sekä aika paljon nuorempi tsekinpaimenkoira uros, Basti.

Takapenkillä, antamassa ja saamassa syliterapiaa, matkusti sitten

oman laumani juniori, Adjapadja.

Ihmeen kärsivällisesti jaksoivat matkustaa kaikki koirat

ja äärimmäisen levottoman ja hyvin pieninä pätkinä, asuntovaunussa nukutun yön jälkeen koirat pääsivät aamupäivän puolella painattamaan ja ottamaan toisistaan mittaa avomaastossa.

Mukaan pääsi myös Tane, tai hieman raskaampina hetkinä Taunoksi nimitetty nuori, vuotias suomenajokoira uros. Soolo ja Tane ne meinasivat välillä vähän ottaa toisistaan mittaa, mutta kun se unohtui, oli ilo katsella sydämensä kyllyydestä juoksevia koiria.

Alun arkailuni jälkeen päästin Adjankin rallattelemaan poikien kanssa, kun minut saatiin uskomaan se asia, ettei Adja muutu ajokoiran silmissä jänikseksi, ja päädy paistiksi. Eikä niin käynytkään, Adja kun teki pojankosseille heti kättelyssä selväksi sen, että se on hyvin omanarvonsa tunteva hieno nainen, jonka nenille, eikä varsinkaan takapuolelle hännän alusta nuuskimaan ole mitään asiaa yhdelläkään noista uroksista. 

Päivän mittaa kulkeudumme eteen päin, seuraava yöpymispaikka oli tiedossa, mutta päivälle muuten ei sen tarkempia suunnitelmia. Päädyimme sukuloimaan vähän lisää, tällä kertaa äidin puolen sukulaisille. Sieltäkin löytyi koiraseuraa. Adjahan se teki taas selväksi sen, ettei sen luokse ole tuollakaan uroksella mitään asiaa, mutta kun me naisväki kävimme mutki ihailemassa hieman Oulun keskustaa, Adjan jäädessä ainoaksi akaksi sillä aikaa, oli se miehisessä seurassaan tuumannut, että kyllähän sitä saattaa tuollaisen monirotuisen villakoirankin kanssa joskus veljeillä. 

Illalla suuntasimme sitten taas isänpuolen sukulaiseten luokse. Tällä kertaa Adja sai tyytyä ihailemaan miehekkäitä lajitovereitaan vain verkon takaa, kun setäni komeat jämtlanninpystykorvat sitä ihmettelivät häkeistään. 

Yöllä Basti yskähteli jonkin verran.

Sunnuntai-aamuna jokirannassa Adja sai hetkellisesti nokat vastakkain suomenajokoiran kanssa, joka serkkuni kanssa oli siellä kulkemassa. Melko ärhäkkään se teki innokkaalle ajokoiralle selväksi sen, ettei sen läheisempi tuttavuus voisi vähempää kiinnostaa. Kummasti se muuttuu arkajalaksi tuo muka niin uhmakas ja urhoollinen, hurjapää Adja, kun lauman tuki puuttuu ympäriltä.

Iltapäivällä lähdimme suuntaamaan kotiin päin, ja illasta pääsimmekin jo kotinurkille. Pitkin matkaa, silloin tällöin kuului Bastin pientä köhimistä auton takaostasta, muuten matka sujui varsin rauhallisissa tunnelmissa. Pikaisesti vaihdoimme tavarat autosta toiseen (siskolleni siitä kaikki kunnia) ja pakkasimme vielä hoitopaikasta mukaamme Etnan ja Zeuksen. Vähän Etna meinasi olla Adjalle äreissään, mutta kyllä ne siitä sitten yötä kohden asettuivat. 

Tulipa nähtyä ja koettuakin sellainen seikka, ettei Adjalle syli enää hetkellisti kelvannutkaan. Liekö sitten saanut tuon viikonlopun aikana syliterapiaa yli tarpeensa, kun se tälläkertaa kaikki matkat matkusti minun sylissäni nukkuen ja useammassa kyläpaikassakin viihtyi aikapitkälle sylissä. 

Nyt kun reissusta on kulunut reipas viikko, meillä yskii vähän yksi jos toinenkin. Liekö sitten tartuntana jostain matkan varrelta meille tullut, vaiko ihan vain talven tuliaisena, molemmat mustuaiset alkoivat köhimään lauantai-iltapäivästä muutaman tunnin erolla. Adja ensin, sitten Zeus. Yötä kohden tilanne vain paheni ja sinä la - su välisenä yönä taisin nukkua jopa kolme kertaa. Vajaan tunnin aina kerrallaan. Aamulla väsytti melkoisesti ja suoraan sanottuna kyllästytti koirien räkäklimppien siivoamiset pitkin lattioita, vaan eihän se auttanut. 

Puolen päivän aikaan käytiin hakemassa jo aikaisemmin maksettu sänky paikallisesta huonekaluliikkeestä, vaan pakettiin se sai vielä jäädä etteivät koirat heti räi sitä pilalle. Zeuksella ja Adjalla on yskiminen jatkunut, räkiminen tosin vähän jo helpottanut. Etna pysytteli oireettomana tiistai-iltaan asti. Sitten sekin rupesi vähän rauhallisella iltakävelyllä hieman kröhäämään. 

Saapa nähdä miten tässä käy, sisällä se ei ole vielä yskinyt ollenkaan, mutta eiköhän sillekin tästä vielä sama tauti saada. Itsekin olen puolikuntoisena käynyt töissä, tänään oli tosin jo vähän astetta parempi päivä. Ei tässä nyt auta, kun ottaa vaan yhdessä koirien kanssa entistä rauhallisemmin ja koettaa saada levättyä tuo tauti pois, niin minusta, kuin koiristakin.

Siihen asti meillä ulkoillaan vain takapihalla pikapissoilla ja aamuin illoin pientä korttelia ympäri. Eipä ole koskaan aikaisemmin tainnut tulla kaivettua koirien toppahaalareita näin aikaisessa vaiheessa esiin ja vieläpä otettua käyttöönkin.
Vaan eivätpä ole koskaan aikaisemmin meidän koirat noin pahasti yskineetkään,
joten summasummarun.

Marraskuu tuli ja toi tullessaan talven (ainakin väliaisesti)
ja ihanan lumen ja pakkasen ohella se toi tullessaan
myös flunssan, josta tästä nyt yritetään parhaamme mukaan toipua.
Meitä ei siis ihan hetkeen tule näkymään eikä kuulumaan missään muualla kuin täällä kotonurkissa.