Kävimme pyörähtämässä Oulussa 14-16.7.2017
Matkaan meitä lähti kolme iloista neitokaista ja viisi likimain yhtä iloista koiraa.
Kääpiöpinsereitä mukaan mahtui neljä, ja tsekinpaimenkoiria yksi. Pakkauduimme kaikki sulassa sovussa asuntoauton kyytiin ja lähdimme ajelemaan kohti Pohjoista.
Niin kuin joskus ennenkin, niin minun kääpiöni matkustivat asuntoauton takaosassa kevytmetallihäkissä, joka ihanan sopivasti solahtaa sinne omaan sopivaan koloonsa, siskoni tsekki sitten takaosan toisessa päädyssä kevythäkissään ja vanhimman pikkusiskoni kääpiö aina siellä missä hänkin. Tälle reissulle ei kaneja huolittu mukaan, vaan ne saivat jäädä vanhempieni hellään huomaan, vanhaan katettuun ja pohjaverkotettuun ulkotarhaansa.
Joskus aikalailla Hirvaskankaan jälkeen saatiin ensimmäinen ja ainut luonnonvaraisen eläimen havanto, kuin pikkuruinen päästäinen suuruuden hulluudessaan syöksyi tien yli, kuin syöksylaskija, häntä vipottaen kuin viimeistä päivää. Ihan niin tarkkaan en siitä autonratista nähnyt, että oliko tuon pienen henkensä edestä juoksevan eläimen silmät puristuneet kauhusta kiinni ja uskoiko se vain sokeasti varmasti pääsevänsä turvallisesti tien yli vai oliko se päättänyt vain kylmän rauhallisesti luottaa onneensa ja katsoa miten käy. No ainakin tällä kerralla sillä kävi ihan hyvin, sen mitä nyt tuollaisessa äkillisessä tilanteessa nyt ehtii mitään nähdä, niin ainakin sen verran, ettei se jäänyt autonrenkaiden alle, vaan pääsi, ei ehkä niinkään turvallisesti, mutta kuitenkin tien toiselle puolelle ja katosi sinne, toivottavasti lopullisesti.
Matkalla hieman pohdiskelimme mihin asetumme yöksi ja paikan päällä tuli todettua, että ihan hyvän paikan oli pikkusiskoistani vanhin muistanut ja yöpymispaikan ohella siitä lähettyviltä löytyi myös sopivasti yksi geokätkökin, niin ei ihan unholaan pääse tuokaan ajanviete/ harrastus vaipumaan.
Kohtuu rauhallisesti sujui ensimmäinen yö Oulujoen rantamailla, ainakin niillä joilla on hyvät unenlahjat. Aamusta kohtuu varhain tuli herättyä ja noustua. Näyttelypäivä lähti käyntiin varsin mallikkaasti. Kun meistä keskimmäisen suunnitelmat olivat sellaiset että kun me käymme näyttelyssä pyörähtämässä, niin hän käy ostamassa kummitytölleen syntymäpäivälahjan. No kovin pitkälle hän ei kerinnyt kun piti jo perään soitella, että minun koirani näyttelynumero oli siellä hänen matkassaan. Ei siinä auttanut kun siskolikan kääntyä asuntoautolla takaisin päin ja jäädä sopivaan kohtaan odottelemaan, kun minä hikihatussa juoksin näyttelynumeroa hakemaan. Onneksi olin sentään saanut jättää koirista kaksi asuntoautoon, ettei ihan koko rähinäremmin kanssa tarvinut laukata aluetta edestakaisin ja ympäri.
Moneen kertaan olen tullut ajatelleeksi sitä, että voisi olla ihan kiva omistaa sen rotuinen koira, joita ei näyttelyissä aina olisi niin mahdotonta määrää. No lauantaina pääsin sellaisen kehän äärelle, jossa koiria ei ihan liikaa ollut. Yksi junnu uros ja yksi junnu narttu. Siskoni koira todettiin ihan kelpoiseksi rotunsa edustajaksi, tuloksella JUN ERI1 PU1 SA SERT ROP ja niin siirryttiin kääpiöipinseri kehälle odottelemaan herra hermannin koitosta. Eihän tuo vanhus olisi millään malttanut odottaa vuoroaan, vaikka kehässä olivat vasta hovawartit menossa. Päivän parasta antia lie se, kun kehän reunalla törmättiin vanhoihin tuttuihin. Kaavohini kangistuen heti tarjosin koiraa esitettäväksi vanhoille konkareille. Yksi jo melkein suostuikin, mutta todettiin sitten että vanha herra on ehkä iän myötä takertunut minuun kiinni vähän liiankin kanssa, joten ehkä olisi parasta kuitenkin viedä se kehään ihan itse. Zeuksen siskon omistaja ihasteli Zeusta erityisen paljon ja kävi koiran aikalailla läpi jokaista karvanpäätä myöten. Siinä vaiheessa oli jo aikalailla ihan sama mitä mieltä tuomari olisi Zeuksesta, kun se kokemuksen syvällä rintaäänellä oli todettu erinomaisen hyväkuntoiseksi veteraaniksi ja selkäkin kokonaisuudessaan koluttu perinpohjaisesti läpi ja todella hyväkuntoiseksi.
Nooh, kävimme kuitenkin ainoana veteraani uroksena kehässä pyörähtämässä, mutta tällä kertaa tuomari ei katsonut herraa edes erinomaisen arvoiseksi. Sen syvällisemmin arvosteluun perehtymättä, liekö syynä sitten ollut yksi puuttuva (poistettu) etuhammas josta koskaan en todistusta pyytänyt, kun ei herraa kehään ollut tarkoitus enää viedä. No ainakin Zeus oli nauttinut jokaisesta hetkestään kehässä, mutta täytyy todeta, että iän myötä Zeus on alkanut kuolaamaan aikalailla, joten pakko oli palkattakin esiintyvää herraa palkita säännöllisesti, ettei kuolavana olisi ulottunut ihan maahan asti.
Tulokseen olin kaikin puolin tyytyväinen, pääsimmehän lähtemään näyttelyistä pois ja suunnittelemaan sitä miten päivä jatkuisi. Aurinkokin alkoi uhkaavasti jo pilkistää pilviverhon läpi, eikä tarkoitukseni suinkaan ollut jäädä itseäni koiranäyttelyyn kärventämään sen pidemmäksi aikaa kuin oli pakko.
Onni on sellaiset siskot, jotka elämä on opettanut viisaiksi. Kun palailimme koirien kanssa asuntoautolle, oli siellä meille jo valmistumassa lämminruoka ja kun syöminen ja koirien ulkoiluttaminen oli saatu hoidettua kunnialla (lukuunottamatta kääpiöpinseri tyttöjä, joiden syömisessä ei ollut mitään kunniallista ja ruokanakin tsekinpaimenkoiran eväät) lähdettiin siirtymään seuraavaan kohteeseen.
Bastin emäntä jäi koirien seuraksi asuntoautoon nukkumaan, kun me muut kävimme kyläilemässä ystäväperheen luona. Kyläily oli kaikin puolin mukava ja lämminhenkinen ja minäkin sain siellä elämäni ensimmäiset balettitunnit pöllön kanssa, kun nelivuotias kummityttöni innostui näyttämään taitojaan, opetustaidoista nyt puhumattakaan. Saatiinpa lähtiessä matkaan vielä varmasti maailman parhaan voileipäkakun ohjeet.
Lenkitimme koirat ja pääsivätpä ne hallitun vapaasti hetkeksi juoksentelemaankin, ennen kuin kävimme etsimässä yhden geokätkön ja jatkoimme matkaa pitserian kautta kohti yöpymispaikkaa. Väsytti melkoisesti ja illalle suunniteltu toinen kyläilyreissu jäi tekemättä, kun ei kertakaikkiaan jaksanut enää liikkua, saati sitten ajatella.
Yöllä kun toiset nukkuivat kaikessa rauhassa, minä mietiskelin elämän syntyjä syviä. Täytyy varmaan ruveta kohta puoliin hankkimaan jostakin kunnon kivikautinen nuija, niin että sitä pääsisi illalla nukkumaan ihmisten aikoihin, saisi jotenkin edes nuo ajatukset ja aivot offline tilaan. 
Aamulla olisi nukuttanut vaikka kuinka paljon. Hätäpäissäni kiirehdin kuitenkin muitakin, että ehdimme kehälle varmasti ajoissa. Ehdimmekin, nimittäin odottelemaan varmaan parisen tuntia, ennen kuin meidän vuoromme oli. Aurinkoinen paistoi ja koko ajan sai pelätä sitä, milloin nahka kärvähtää ihan kunnolla. Zeus kävi kehässä pyörähtämässä ja koko ajan sai pelätä, milloin leveälierinen hattuni putoaa päästä. Tästä otin opiksi sen verran, etten enää koskaan tuo hattu päässe kyllä vie koiraa kehään. Edellisenä päivänä olin juuri vakuutellut sitä, ettei Zeus koskaan tule saamaan Suomesta sertiä. No nythän se tulla paukahti tuloksella VET ERI1 SA PU2 SERT ROP VET.
Oli siinä allekirjoittaneella äimistelemistä, eihän Hermannilla ole Suomesta aikaisemmin kuin se vara serti Tuusniemeltä joskus aikojen alusta.
Ihmeellinen on ihmismieli, nimittäin aina pitää olla jotakin mikä varjostaa iloa. Minä en vain osaa puhtaasti iloita jostakin, vaikka se olisikin ihan rehellisesti ansaittu. Siispä tällä kertaa iloani varjosti se, että ehkäpä me veimme Sertin jonkun sellaisen edestä, joka sitä oikeasti olisi enemmän tarvinut kuin me. Olinhan koiran ilmoittanut näyttelyyn ihan muuten vain, en nyt enää veteraaniluokassa Sertejä kalastellakseni. Joskus vuosia sitten sanoinkin kehän reunalla ääneen, että "toivottavasti emme pärjää liian hyvin, niin pääsemme ajoissa pois". Joku kokenut kehäkonkari siihen sitten tokaisi takaisin, että "miksi sitten ilmoitat koiriasi näyttelyyn, kehään pitää tulla voittamaan, ei pyytelemään anteeksi sitä, että on koiransa sinne ilmoittanut." Niin, ehkäpä se on ihan totta, mutta minulta tuollainen taito vain puuttuu. 
virallisessa näyttelyssä, joista viimeisimmän rodun erikoisnäyttelyn tulokset eivät vielä näy koiranetissä. Kolme kertaa sen on laatuarvostelussa todettu olevan Erittäin Hyvä, 14 kertaa se on siis ollut ERINOMAINEN ja niistä kahdeksan kertaa Sertifikaatin Arvoinen ja kertaalleen kolme vuotiaana ollut Rotunsa paras Latviassa. Jokainen tuomari toki arvostelee koiran toivottavasti pitkälti rotumääritelmän, mutta myös oman mieltymyksensä mukaan. Jos jonkinlaista yhteenvetoa tekee, niin koira on keskimäärin erinomainen ja sertifikaatin arvoinen.
Jotenkin itsestäni hieman karvaalta tuntuu se, että kun rodun erikoistuomari arvostelee koirani ERINOMAISEKSI, ihmetellään sitä kehänlaidalla ääneen, ja vieläpä minun kuulteni. Puhuisivat sitten edes niin, ettei minun tissivälikoirieni, (joilta puuttuu rodulle tarvittava terävyys), kanssa tarvitsisi sitä kuulla. Ei sillä, että jaksaisin loppujen lopuksi kovinkaan korkealla arvostaa noiden kehäkettujen arvosteluja, minähän se olen, joka koirieni kanssa elän, olen ja talostelen ja omien voimavarojeni mukaan olen niitä sen verran kouluttanut ja kasvattanut yhteiskuntakelpoisiksi, kun olen jaksanut ja viitsinyt. Ehkäpä se tarkoittaa sitä, että koska ne on pennusta asti opetettu rauhoittumaan ja olemaa rauhassa silloin kun mitään ei tapahdu, ne eivät ole teräviä, tai sitä kun urokseni ei jokaikisen uroksen kanssa nosta ärhäkkää se on täysi tossukka. Minä itse kuitenkin arjessa näen sen, että niistä jokaisesta löytyy tarvittaessa rodulle ominaista terävyyttä.
Näin mielensäpahoittajana ja erityisherkkänä ihmisenä voisi tulla siihen tulokseen, etten minä sovi näyttelymaailmaan. Ajattelin kuitenkin kirjoittaa muutaman rivin vielä siitä, miten minun epätoivoni, häpeäpilkkuni ja todella raivostuttava vieraskoira-aggre remmirähjäni käyttäyi mallikelpoisesti ja huomattavasti paljon paremmin kehänlaidalla ja näyttelyalueella kulkiessaan, kuin moni muu rotunsa edustaja. Erityisesti rodun erikoisnäyttelyssä katselin ympärilleni välillä suunnattomasti sitä ihmetellen, onko rodulle ominainen terävyys todella sitä, että koirien kuuluu antaa huutaa, kiljua, rähjätä ja kirota sylkiroiskuen joka suuntaan, yrittää tulla kuljetusbokseista läpi, huutaa omistajiensa perään, kulkea häntä koipien välissä ja antaa rodusta kaikin puolin sellainen kuva, että jos nyt olisin tämän rotuista koiraa hankkimassa ja erikoisnäyttelyissä näihin tutustumassa, en ikimaailmassa päätyisi tähän rotuun. Ei kuitenkaan sovi toki unohtaa sitäkään, että kaiken sen kamaluuden keskellä oli myös koiria, joita saattoi katsella hyvin ja iloisin mielin. Edelleen mielestäni koiria kasvattaessa olisi kuitenkin ehkäpä sitä ulkoista kauneutta kuitenkin huomattavasti tärkeämpää se, mitä kaikkea tuo kauneus kätkee alleen. Kaunista koiraa on mukava katsella, mutta jos sen kanssa on hankala elää ja olla, niin ei se pelkkä kauneus tuo onnea. Ihan niin kuin vanha sanonta sanoo, että moni kakku päältä kaunis, mutta silkkoa sisältä.
Alla, kuvia klikkaamalla isommiksi saa auki halutessaan kaksi saksan, ja yhden englannin kielisen arvostelun tämän kesän veteraaniluokista. Goole kääntäjän avulla yritin niitä suomentaa ja totesin että on ehkä parempi, jos en yritä. Tälle kesälle on Zeus ilmoitettu vielä Nokian Ryhmänäyttelyyn, suurella mielenkiinnolla odotan minkälainen arvostelu sieltä saadaan. Loppujen lopuksi meille ei kuitenkaan ole ollut tärkeintä se, mitä mieltä tuomari, saati sitten meille täysin yhdentekevät henkilöt ovat minun koirastani, vaan se, että sillä itsellään on kivaa ja se nauttii täysillä siitä mitä tekee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti