Joitakin hajanaisia ajatuksia reippaan vuoden takaa, elämästä ja koirasta, ehkäpä elämäni koirastakin

Jokainen koiraihminen tuntuu kohtaavansa jossakin vaiheessa matkansa varrella elämänsä koiran. Niin minäkin ajattelin aikoinaan perheemme ensimmäisestä saksanpaimenesta, elämäni koirasta. Ajattelin, että se opetti minulle paljon, paljon enemmän kuin moni ihminen olisi pystynyt, enemmän kuin kukaan koira koskaan pystyisi.

Se opetti miten ollaan läsnä. Sen miten sanoja ei tarvita. Koiran kanssa hiljaisuus oli luontevaa, luonnollista ja kaunista. Kun sanoja ei tarvittu, oppi kuulemaan ja näkemään paljon enemmän. Myöhemmin opin, ettei aidossa ihmissuhteessa ole tärkeintä se mitä sanotaan tai tehdään. Vaan että ollaan aidosti läsnä ja osataan olla myös hiljaa vaivaantumatta, tai kokematta tilannetta vaikeaksi.

11 vuotta sitten kävelin ruokakaupassa ja pysähdyin lukemaan eräässä mainosruudussa olleen tekstin. Kirjoitin sen ylös, etten sitä koskaan unohtaisi.

Hiljaisuus on vaatelias vieras, sitä ei voi kuulostella, tai se katoaa.

Hanna Liehu

Ehkäpä kuitenkin, kaikista suurimmat ja tärkeimmät asiat, mitä tuolta meidän perheen ensimmäiseltä koiralta opin olivat kunnioitus ja vastuun kantaminen.

Kunnioitus toista elävää kohtaan, oli sillä sitten neljä tai vain kaksi jalkaa. Kunnioitusta ja hyväksymistä, oli toinen sitten millainen tahansa. Opin sen, ettei kaikista tarvitse pitää, mutta toimeen on tultava. Opin, ettei toista voi vaatia muuttumaan, ellei itse ole valmis samaan. Olettaminen ja luuleminen ovat miltei pahinta mitä ihminen voi toiselle tehdä, eikä olettamisella ja luulemisella pääse eläintekään kanssa alkua pidemmälle.

Pysähdyin tämän tekstiluonnoksen äärellä tänä heinäkuun kymmenentenä päivänä, en siksi, että ajattelin sen tänään saavani kirjoitettua loppuun, vaan siksi, että huomasin ettei siitä koskaan voi tulla valmista.

Viime yönä näin pitkästä aikaa unta, jossa oli hyvin elävästi läsnä saksanpaimenkoira Jeni, ja sen rinnalla hetken elänyt saksanpaimenkoira Rex. Niin kuin joskus vuosia sitten, niin tälläkin kertaa uni oli niin elävä, että se olisi voinut olla totta. Aikaisemmin aamulla herätessäni elin unimaailmassani vielä niin voimakkaasti, että kun todellisuus repi minut oikeaan aikaan ja paikkaan, se sattui. Ikävä ja luopumisen tuska raastoivat sisintä, niin kuin silloinkin kun kaikki tapahtui.

Olin kuitenkin työstänyt tuota surua sisimmässäni jo pitkään, itkenyt etukäteen, ajatuksissani alkanut luopumaan jo silloin kuin kaikki oli vielä hyvin. Ehkäpä luulin, että luopuminen ja irti päästäminen olisi silloin helmpompaa, etukäteen surtu suru pienempi ja ikävä vähän helpompi kestää.

Ei se mennyt niin, ei etukäteen itketty itku auttanut, ei etukäteen vuodatetut kyyneleet yhtään vähentäneet niitä joita vuodatin silloin kun luopuminen tuli ajankohtaiseksi. Eihän edellisenä päivänä sataneet sadepisaratkaan vaikuta seuraavan päivän, tai tulevan vuoden sademäärään, kullekin päivälle on laskettu omat pisaransa.

Tänä aamuna, tuosta hyvin elävästä, minut pitkästi yli kymmenen, lähemmäs kahdenkymmenen vuoden taakse kantaneesta unesta herätessäni huomasin, ettei minuun enää sattunut. Kipu oli poissa, on ollut jo monta vuotta. Vanhoja kuvia katsellessani muistot ilahduttavat, saavat hymyn huulille ja palauttavat mieliin onnellisia sattumuksia, ehkä joitakin surullisiakin muistoja, mutta ne eivät enää tee kipeää.

Pitkään takerruin runoon, joka alkaa sanoin

"They say memories are golden,

well maybe that is true.

I never wanted memories, 

I only wanted you

A million times I needed you

a million times I cried.

If love alone could have saved you

you never would have died."

Vasta nyt, vuosien jälkeen ymmärrän ja hyväksyn sen asian, että on ollut suurempaa rakkautta päästää aikanaan irti, kuin pitää väkisin kiinni. Saatan vieläkin muistaa sen katseen, josta elämän ilo ja halu oli hiljalleen hiipuneet pois, jäykät liikkeet ja sen miten vaikeaksi ylös nouseminen alkoi muuttua. Viimeiseen asti tuo vanhus kulki mukanani irti, verkkaisin askelin, mihinkä sillä olisi enää ollutkaan kiire. Se oli saavuttanut elämässään kaiken, ja suurimpana palveluksenaan opettanut ja kasvattanut minusta paremman ihmisen. Eivätkä sen palvelukset loppuneet siihen, kun sen ajallinen aika päättyi. Ne ovat kantaneet minua tähän päivään asti ja kantavat vielä huomiseenkin. Ilman sitä, minä en olisi minä.

"In life I loved you dearly, 

In death I love you still.

In my heart you hold a place

no one could ever fill."

Oli aikoja, jolloin minulla oli kuvia Jenistä esillä, meni vuosia ettei ollut. 2008 teetätin koirasta taulun, joka aikansa esillä oltuaan sai mennä piiloon. Nyt vihdoin tuntuu siltä, että sen voisi laittaa seinälle, kunhan vain saan taululle uudet kehykset, ja jonain päivänä tuon taulun vierestä löytyy kolme muutakin taulua. 

Aikoinaan kun rupesin tätä tekstiä mielessäni hahmottelemaan, oli päälimmäisenä mielessä se, ettei Jeni välttämättä ole ainut elämäni koira. Voisiko se edes olla mahdollista, että ihmisellä olisi elämässään VAIN yksi elämänsä koira. Miksi joku näistä nyt minulla olevista koirista olisi yhtään vähemmän kuin tuo ensimmäinen. Miksi kukaan näistä olisi toistaan parempi, miksi yhden muisto jäisi elämään toista vahvempana, onko elämän koira se joka on opettanut eniten, vai miten se määritellään. 

Kyllä sen sitten vain tietää, sanotaan. Jos minun nyt pitäisi laittaa koirani paremmuus järjestykseen, jäisi laittamatta. Niissä on jokaisessa hyviä ja huonoja puolia, ihan jokaisessa. Olen joskus kuullut, kun ihmiset ovat koiriani katsellessaan todenneet, että tuo Adja on ylimääräinen, turha ja ärsyttävä. Se on mielestäni aika paljon sanottu toisen koirasta. Ärsyttävähän se onkin aina välillä, jokainenhan meistä on, oli sitten eläin tai ihminen, mutta että turha tai ylimääräinen. 

Suurin toivein minä sen aikanaan otin, ne toiveet saivat myöhemmin hiljaksiin hiipua ja haihtua pois, mutta koira jäi. Se ettei siitä koskaan tullut minulle kantanarttua, ei ole vähentänyt sen arvoa silmissäni, eihän Etnastakaan tullut, vaikka siitäkin olin ensialkuun salaa haaveillut. Jos minun nyt pitäisi laittaa kaikki koirani riviin ja vastata kysymykseen kuka niistä on opettanut minulle eniten, en osaisi sanoa. Jos kysyttäisiin ketä rakastan eniten en vastaisi siihenkään, mutta sen jonka takia olen eniten itkenyt tiedän kyllä. 

Olen itkenyt ihan jokaisen elukkani takia, en pelkästään luopumisten kohdalla, vaan muutenkin. Toisinaan pohtinut sitä, olenko ollut yhdenkään niiden arvoinen. Olisiko joku toinen osannut rakastaa ja hoitaa paremmin. Olisiko joku minun omistani ollut onnellisempi jossain muualla, saanut paremman elämän toisaalla. Näitä pohdintoja on seurannut oma huonouden ja riittämättömyyden tunne, kunnes saan itseni uskomaan siihen, että eiköhän meidät ole tarkoitettu toinen toisillemme. Olen koettanut muistuttaa itseäni siitä, etten saisi olla itselleni liian armoton, pohjimmiltaanhan me kaikki haluamme toisillemme vain hyvää, eikö niin.

Näissä syvissä vesissä soudellessani on kulunut kymmenen vuotta siitä kun istuin asuntolassa sängylläni, enkä tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Puhelimen toisessa päässä oli Zeuksen kasvattaja ja hän soitti minulle heti, kun minulle jo alustavasti varattu pentu syntyi. Melko pitkä matka on kuljettu niistä ajoista, monet itkut ja naurut on naurettu ja edelleen minun rinnallani kulkee tuo koira. Sain opetella koko koira-arjen ihan alusta asti uudelleen, huomata sen, ettei se että meillä kotona oli ollut koira, oikeastaan riittänyt alkuunkaan. Tein varmasti paljon väärin, mutta jossain olen onnistunutkin. Minulla on koira jonka kehtaa viedä mihin vain, koira joka osaa käyttäytyä pääsääntöisesti aina oikein ja jota moni kahdehtii. Koira jonka moni ottaisi jos saisi, koira joka antaa minulle kaiken anteeksi, unohtaa virheeni ja on aina yhtä iloinen minut nähdessään, vaikka olisin kuinka epäreilu, kohtuuton ja huono ihminen. Koira joka kerta toisensa jälkeen osoittaa minulle sen, että olen parasta mitä sen kohdalle on voinut sattua, ja kun se uskoo siihen, on minunkin pakko.

Moni on sanonut, ettei tykkää kääpiöpinsereistä, mutta Zeus on asia erikseen. Olen saanut huomata sen itsekin, jossain vaiheessa vaaleanpunaiset silmälasit tämän rodun kohdalla hajosivat, ruusuiset kuvitelmat katosivat ja jouduin totemaan, ettei kääpiöinseri ole ihan jokaihmisen koira. Minun koirani se on ollut kappaleen matkaa, mutta en usko, että se olisi sitä loppu elämäni ajan. Olen saanut tutustua kymmeniin ja kymmeniin eri yksilöihin ja aina vain vahvemmni uskon siihen, että nämä kolme ovat juuri ne, jotka on minulle tarkoitettu, en huolisi yhtäkään toista, en vaihtaisi näistä ketään pois. Jokainen niistä täydentää elämääni tavalla, johon yksikään toinen ei pystyisi. Vaikka ne toisinaan saavat minut raivon ja epätoivon partaalle, siltikin epätäydellisyyksineen ne täydentävät toinen toistaan ja minua, yhdessä me olemme me. 

Vielä joskus tulee eteen luopumisen aika, uudelleen ja uudelleen. Elämän mittaan olen kuitenkin saanut kasvaa sen verran, että enimmäkseen en sure sitä enää etukäteen. Iloitsen jokaisesta hetkestä ja päivästä jonka saan viettää näiden kanssa, yritän muistaa ottaa jokaisen kainaloon ja rapsutella, olla tasapuolisesti jokaiselle läsnä. 

Silloin tällöin huomaan miettiväni sitä, että minun laumani alkaa olemaan jo vanha. Kun juniorikin täyttää syksyllä kuusi vuotta, tarkoittaa se sitä että kun luopumisen aika lähestyy, saattaa niitä hetkiä tulla lähekkäin monta. Kuitenkaan en etukäteen voi tietää lähtöjärjestystä, ei kukaan voi. Viime vuonna pelkäsin kanien kuolevan hetkenä minä hyvänsä, tänä vuonna ajattelenkin toisin päin, kuin luottaen siihen, etteivät ne nyt vielä voi kuolla. Ressi täytti helmikuussa seitsemän ja Etna muutamaa viikkoa myöhemmin samoin, nyt heinäkuussa, tänään, tulee vuosipäivä Zeuksella ja Plösöllä, ensimmäisen täyttäessä kymmen ja jälkimmäisen viisi vuotta. Syyskuun puolella puolestaan Adja täyttää kuusi vuotta. Yleensä kun keskustelussa tulee esiin eläinteni ikä, lisään perään aina, että toivon niiden elävän vielä toisen mokoman. 

Itselleni olen kuitenkin saanut muistutella sitä, että minun tulee olla vahva, silloin kun aika on. En halua surra etukäteen, sillä olenhan jo nähnyt sen, ettei se vähennä kipua tai kyyneleitä. Sen sijaan kuitenkin olen huomannut valmistautuvani pikkuhiljaa päästämään irti. Ehkä se on minun tapani käsitellä asioita, opetella hyväksymään se, että meidän jokaisen aika täällä on rajallinen. Ja sen kautta elämän arvostaminen on helpompaa, kun sitä ei pidä itsestään selvyytenä.

Päivä on ehtinyt pitkälle, ilta viilentynyt. Kanit siirtyneet omatoimisesti ulkoa sisään, koirat lepäilevät sohvalla ja odottavat. Odottavat sitä, että minä vihdoin laskisin tietokoneen alas ja ilmoittaisin niille, että olemme lähdössä lenkille. Lämpimillä säillä päiväsaikaan olemme jättäneet pitkät lenkit vähemmälle, mutta kun illat viilenevät jaksamme me kulkea ja niin olemme tänä iltanakin tekemässä. Joskus kulkeminen vailla varsinainsta päämäärää, on parasta mitä ihminen voi tehdä. Kun ei tiedä minne on menossa, ei tarvitse turhaan kiirehtiä ja monesti ennalta suunnittelemattomat reitit antavat paljon enemmän kuin olisi voinut arvatakaan.